"Kulkee koiran kanssa"

Jopas on taas ilmoja pidellyt ja blogipäivitykset hunningolla. Mielessä on ollut monestikin, mutta aina on noussut esille se kysymys, että mistäs kirjoittaisi, kun ei elämässä ole ollut mitään suurta draamaa (onneksi!), tai erityisiä huippuhetkiä. Ihan sitä tavallista mukavaa koira-arkea vaan. Joten kirjoittaisinko siis siitä, että onpa taas tehty lenkkejä, kuten viimeiset 28 vuotta muutenkin joka päivä? Vai siitäkö, että meillä on maailman parhaat koirat, koska ne on meidän koirat? Vai lataisiko blogin täyteen valokuvia koirista ja toivoisi, että joku lukija näkisi niissä sen saman ainutlaatuisen koirahetken mitä itse näkee? Niin, että kenelle oikein kirjoitan?

Blogi on jämähtynyt paikoilleen osin varmaan siksikin, että viime aikoina on mietityttänyt paljonkin millainen koiraihminen sitä lopulta onkaan. Kysymys aktualisoitui viikonvaihteessa, kun kävimme katsomassa pentuja.  Meille olisi ollut tarjolla pikkuruinen Musta Rudolf, usemman rodun rakkaudella hoidettu mixeri, vaikka vierailun piti olla pentukuumeiselle turvallinen ja kaikkien pentujen jo varattuja. Joten siis: otetaanko pentu kasvamaan uudeksi lauman jäseneksi nyt vaiko ei? Ja jos, niin olisiko tämä tyyppi se oikea vaiko ei? Miksi ja mitä varten ylipäänsä haluamme uuden koiran juuri nyt? Vai haluammeko? Miksi meillä ylipäänsä on koiria? Ja miksi vastaus tähän viimeiseen kysymykseen on jotenkin lopulta kuitenkin niin itsestään selvä: ajatus elämästä ilman koiraa tuntuu täysin kummalliselta.

Me ollaan teidän koiria mutta miksi?

Että siis mitä se "koiraihmisyys" lopulta onkaan? Kun mietin omaa kaveriperheverkostoani, niin aika monenlaista koiraihmisen elämä arjen tasolla on. Ja se myös vaihtelee muun elämäntilanteen mukaan.  On niitä, joille erilaiset koiraharrastukset ovat keskeinen vapaa-aikaa määrittävä tekijä ja siinäkin joukossa osalla on selkeämmät tavoitteet kuin toisilla. Toisaalta on myös "puolivälinharrastajia", jotka harrastavat, kun aikaa löytyy, mutta ilman suurempia tavoitteita. On myös entisiä aktiiviharrastajia, joille koira on tällä hetkellä kuitenkin ennen muuta lenkkikaveri ja arjen seuralainen kuin myös niitä, jotka eivät ole koskaan ajatelleetkaan harrastaa koiran kanssa mitään erityistä, mutta koira on silti aina kuulunut kiinteästi osaksi perheen elämää. On myös ensimmäisen koiran omistajia, jotka ovat innoissaan uudesta kaveristaan, mutta joilla ei ole mitään suurempaa intohimoa integroitua osaksi koiramaailmaa. Tai oikeastaan edes tarkempaa tietämystä siitä, millainen se maailma edes on, johon voisi tai pitäisi integoitua (koiranet on tuntematon saitti jne.). Kuin myös niitä, jotka suurinpiirtein joka rintamalla haluavat päästä äkkiä sisälle koiramaailmaan. Että koiraihmisiä - vai pitäisikö sanoa koiranomistajia - on tosiaan moneen lähtöön. 

Todellinen koiraihminen valitsee lattiavärin sointumaan koiran väreihin - ja koira avustaa oma-aloitteisesti.

Vaikka itse kuuluun ainakin kategoriaan entiset aktiiviset harrastajat ja koirayhdistysihmiset, en kuitenkaan ole kokonaan luopunut koiramaailmasta. Sekä koulutuksen että jalostuksen nykyiset periaatteet kiinnostavat edelleen myös yleisempänä tätä aikakautta kuvaavana ilmiönä. Mitä - ja millä perusteella - tiedetään siitä miten koira oppii? Mitä tiedetään koiran kyvystä aistia ja tuntea erilaisia asioita? Miksi joku haluaa kasvattaa sairaita koiria? Miksi suomalainen yhteiskunta rajoittaa koiran elämää enemmän kuin moni muu länsieurooppalainen yhteiskunta ja vastaavasti: miksi meillä ei rajoiteta koiranhankintaa millään tavalla toisin kuin monissa muissa yhteiskunnissa? Koira yhteiskunnan jäsenenä on siis erilaisessa asemassa erilaisissa kulttuureissa ja se on huisin kiinnostavaa se!

No, pikkuruinen Musta Rudolf ei kuitenkaan lopulta muuttanut meille. Tähän oli monta syytä. Esimerkiksi se, että ei voi kuitenkaan tietää varmasti olisiko pienestä ollut vanhalle koiralle ilon sijaan kuitenkin enemmän harmia (ja meikäläisen ideaalikoiraelämään ei kuulu se, että koiria pitää aktiivisesti eristää toisistaan). Kuin myös se, että koirien ottaminen mukaan esimerkiksi työpalavereihin on aika paljon helpompaa, kun mukana ei ole  ei-vielä-tiivistä ja piuhoja pureskelevaa penneliä. Ja ennen muuta se, että meillä ei ole akuuttia tarvetta uudelle koiralle juuri nyt, koska asiat ovat nykylauman osalta aika mallillaan.  Tämän hankitaanko pentu vaiko ei -episodin aikana oikeastaan vasta oivalsin millainen koiraihminen taidan nykyään olla - tai ainakin haluaisin olla. Kevin Costnerin legendaarista hittielokuvaa mukaillen niputan siis vastedes itseni koiraihmiskategoriaan "kulkee koiran kanssa."

Yllä oleva (oma) kuva tuntemattomasta isästä ja pojasta koirineen on parin vuoden takaa pohjoisesta Englannista. Se kiteyttää minusta samalla jotain olennaista englantilaisesta dog walk -kulttuurista. Mieleen taannoiselta Englantireissulta (josta muuten tultiin takaisin tasan kaksi vuotta sitten, miten aika voikaan kulua näin nopeasti!) jäi myös aamulenkillä monesti tapaamamme vanha pappa ja autollinen spanieleita. Kun pappa käveli hissukseen hiljaisia merenrantoja iloisen spanielilaumansa kanssa, tilanteessa oli jotakin vallan hienoa molemminpuolista arvostusta ja yhteistyötä. Kyse ei ollut vain koirien ulkoilutuksesta, vaan koirien kanssa yhdessä olemisesta, kumppanuudesta, molemminpuolisesta ilon tuottamisesta.

Koiraihmiskategoria "kulkee koiran kanssa" tarkoittaa siis arjen jakamista ja kulkemista koiran kanssa. Ei mitään sen ihmeellisempää, mutta ei myöskään mitään sen vähäisempää. Koira kuuluu elämään ja arkeen yksinkertaisesti siksi, että arki koiran kanssa tuntuu omalta arjelta.

Koiran aika

Kaksi sanaa, monta merkitystä.

**

Koiran aika tulla ihmisen elämään on silloin, kun ihminen tarvitsee koiran.
Kumppaniksi ja ystäväksi.
Kun ihminen on valmis oppimaan puhumaan koiraa.

Koiran aika on juuri nyt. Tällä hetkellä ja tässä. Ei eilen, ei  huomenna.
Ei varastossa annettavaksi koiralle joskus tulevaisuudessa,
kun ihminen kiireiltään ehtii.
Koiran aika on nyt.

Koiran aika on rajallista. Ja siksi ihmiseltä tarvitaan viisautta tunnistaa
koiran loppumassa oleva aika.
Jotta koiran ajasta tulisi koiralle itselleen kaunis.

Koiran aika on unohtumatonta.
Ihmisen käsi muistaa aina koiran turkin tunnun.


**

Vaikka tällä hetkellä elämme ihan parasta koiraihmisen aikaa, on tietoisuus siitä, että olemme yhteisen elämämme loppusuoralla väkisinkin jo läsnä. Kun koirat täyttävät seuraavaksi 13 ja 9 vuotta, ei haikeuden hiipimistä mieleen voi oikein mitenkään estää.

Päivän kuvassa omien koirien sijaan on tällä kertaan ystäväkoiramme Sissi, 14 v. 
Vanhan koiran aika on olla ihan ihmisen lähellä silloin, kun se tuo koiralle turvaa 
ja koira niin haluaa. 

Koiraihmisen talounelmia ja realiteetteja - vinkkejä unelmien toteuttamiseen

Tällä kertaa blogissa ei treenailla sitäkään vähää mitä joskus, vaan sen sijaan sukelletaan koiraihmisen talounelmiin ja todellisuuksiin näiden unelmien osalta. Tähän on syynä useampikin asia. Ensinnäkin treenilinjaisten kirjuri puolisoineen harrastaa intohimoisesti remontointia (on vähän pakkokin, koska se ameriikanperintö on vielä tulematta...) ja erityisesti vanhat hirsitalot ja perinnerakentaminen ovat lähellä sydäntämme. Nykyinen kotimme on jo neljäs vanhan talon kunnostusprojekti ja ylivoimaisesti isoin, riskialttein ja kaikin puolin "jäätävin." Remontin jäätävyydestä kertoo myös se, että sitä on nyt tehty vuoden päivät ja silti ollaan edelleen vasta alussa monen asian osalta. Kirjoittamista motivoi myös se seikka, että meikäläinen on viime vuosina toiminut monille koiraihmiskavereille epävirallisena kiinteistövälittäjäkonsulttina, kun kaverit ovat lähteneet metsästämään omaa unelmaansa. Ja ennen muuta tätä tekstiä motivoi se, että kun ihminen hankkii koiran ja muuntautuu vaivihkaa Todelliseksi Koiraihmiseksi,  alkaa monia kummasti koukuttaa ajatus ihan omasta talosta ja pihasta. Koiraihminen tykkää siitä, että koiralla on kivaa, koska silloin myös koiraihmisellä on kivaa. Harmillisesti omakotitalo isolla pihalla kuuluu kuitenkin harvoin pentupakettiin.

Voiko koiria olla koskaan liikaa? (Myönnettäköön, kuvassa myös kylässä olleet kaverikoirat)

Joten tässäpä niitä vinkkejä. Yhteensä kokonaista kuusi kappaletta. Oman talon hankinnassa on olennaisinta ensin miettiä omaa ajateltua (koira)arkea todella perinpohjaisesti. Vasta sen jälkeen kannattaa perehtyä yksittäisten talojen ominaisuuksiin, kun käsitys siitä millaista elämää haluaa talounelmansa kanssa viettää alkaa olla monipuolisesti selvillä. Tämän asian selkeyttämiseen on tarjolla kolme hyvin yksinkertaista vinkkiä - jotka yksinkertaisuudessaan saattavat nimenomaan unohtua. 

Ihan kaikkein tärkein asia on tutustua sen alueen kaavoitustilanteeseen, josta taloa pääasiassa metsästää. Koska muuten voi käydä niin, että se ihanan rauhallinen peltoaukea, metsäsaareke, ulkoilualue tai whatever katoaakin siitä naapurista parissa vuodessa ja tilalle tulee jotain vähemmän hohdokasta. Suomen kaavoitusjärjestelmä on siinä mielessä erinomainen, että kaavahierarkia on sitova ja päätökset ovat julkisia, joten tietoa todella saa. Vaikka mikään ei ole ikinä absoluuttisen varmaa pitkälle tulevaisuuteen, huomattavasti rauhallisemmin saa yönsä nukkua, jos selvittää perusasiat kunnolla ja tietää ainakin missä vaiheessa ympäristön kaavoitustilanne nyt on. Joten siis vinkki yksi on tämä: 

1) Omaa kotia ostaessa kannattaa katsella paitsi taloa sisältä, aivan erityisen ahkerasti ulos ko. talon ikkunoista ja miettiä onko se sellaista maisemaa, jota haluaa katsella ja jossa olisi mukavaa elää koira-arkea. Talon sisäpuolelle voi tehdä itse lähes mitä vaan, mutta oman pihapiirin ulkopuoliset ominaisuudet ovat nimenomaan muiden käsissä. Joten selvitä kenen käsissä ne ovat ja onko niiden osalta jollakin taholla jotain suunnitelmia.

Tämä järvi pysynee tässä seuraavatkin vuosikymmenet, mikä on lenkkeilyarkemme päivittäinen ilo. Isot koirat tarvitsevat ison vesikupin.

Vaikka on ihan itsestään selvää, että  taloa ostaessa sen pitää soveltua nimenonomaan omaan arkeen on yllättävän vaikeaa olla realisti silloin, kun käy katsomassa taloja kesäkuukausina ja ympäristö tarjoaa vehreyttä ja valoa yllin kyllin. Mutta myös koiraihmisen arkeen kuuluvat tihkuiset ja pimeät marraskuut ja niitähän on eteläisessä Suomessa riittänyt viime vuosina useampikin kuukausi peräjälkeen. Joten vinkki numero kaksi on se, että 

2) paras aika talon katsomiselle on oikeastaan syksy, jolloin saa paremman käsityksen ympäristön tarjonnasta ja siitä missä määrin esim. valaistuja lenkkeilyalueita on lähimaastossa tarjolla. Mikäs siinä, jos otsalamppukävelyt pimeässä metsässä, tai valaisematon maantienlaita on se jota haluaakin, mutta jos näin ei ole, asiaa kannattaa todella miettiä. Kesä on kuitenkin lyhyt. Joten mieti siis millaista koira-arki on kaikkina vuodenaikoina ajattelemassasi ympäristössä ja tuntuuko se hyvältä vaiko ei. 

Kesäillan hämärissä green therapy on taattua, mutta entäs marraskuussa, kun loska vihmoo vakasuoraan peltoaukealla naamaan ja on sysipimeää, joku yksinäinen ikkunavalo kenties tuikkuna jossain? Ja koiristakin näkyy ehkä vain valopannan väläys joskus? Omaa toivottua koira-arkea, kyllä vai ei?

Vaikka koiraihmisen arkea rytmittävät olennaisesti koirat, niin aika monilla päivittäisiin rutiineihin kuuluvat myös työmatkat, kauppamakat ja ystävienkin tapaaminen (ja tietysti myös mahdolliset lasten harrastukset jne.) Tästä seuraa vinkki numero kolme, eli 

3) kuinka autoriippuvaista elämää haluat viettää ja eritoten missä määrin ne tarvittavat asiat (ml. matkat treenikentille) ovat saavutettavissa jonkinlaisen itselle järkevän matkan ja ajan puitteissa? Pitäisikö talon olla kätevästi saavutettavissa myös julkisilla kulkuneuvoilla esimerkiksi - edes muutaman kerran päivässä? Entäs kun kavereita tulee kylään ja nautitaan vähän skumppaa, maksaako taksi tsiljardin takaisin ihmisten ilmoille, jos kotiin ei voi syystä tai toisesta ystäviä majoittaa? Ja mitä tämä taas voi tarkoittaa omille sosiaalisille verkostoille pidemmän päälle? Mitä uusia asioita niiden osalta talon sijainti kenties mahdollistaa, mitä nykyisiä asioita se saattaa puolestaan vaikeuttaa?

Haaveena parhaille kavereille bileet omassa kodissa - kuka pääsee tulemaan, millä liikutaan ja missä yövytään? (Kuva omista 20 v. hääpäiväjuhlista tältä kesältä keskellä remonttikaaosta, mutta ei haitannut, syreenin tuoksu viimeistään sai juhlafiiliksen aikaan, näin uskomme me)

Jahka toiveet ympäristön suhteen ovat selvillä, on aika suunnata katsomaan erilaisia kohteita livenä. Jo heti alkuun kannattaa unohtaa se olettamus, että uusi talo on aina parempi kuin vanha. Näin ei välttämättä nimittäin ollenkaan ole, sekä vanha että upouusi voivat olla teknisesti täysin priimaa, mikäli ne on rakennusvaihessa rakennettu huolella ja niitä on myös huolella hoidettu. Tai sitten ne voivat yhtä lailla molemmat olla huonoja ja täynnä kaikenlaisia riskiremontteja ja -rakenteita. Vaikka meillä rakennusvalvonta valvoo, ei se kuitenkaan väijy työmailla aamusta iltaan katsomassa esimerkiksi sitä, miten rakenustarvikkeita säilytetään, saatika mittaamassa onko käytetty materiaali varmasti kuivaa. Ostajalla on aikamoisen iso vastuu siitä huolimatta, että myös myyjän vastuu kiinteistökaupassa on tällä hetkellä viisi vuotta. No, riitely oikeudessa ei paljon lämmitä, jos ilmeneekin joku seikka, joka ostajan olisi oikeastaan pitänyt tajuta. Vinkki numero neljä on se, että 

4) vaikka talosta olisikin tehty kuntoarvio, itselle jää siitä huolimatta hyvin paljon vastuuta eikä vähiten siksi, että harvassa kuntoarviossa mennään rakenteisiin kunnolla. Lisäksi kuntoarviomarkkinoilla toimii myös kaikenlaisia tyyppejä - ihan samoin kuin koiramaailmassakin on ns. asiallisia kasvattajia ja "kasvattajia." Lisäksi perehtyminen erilaisiin taloteknisiin ratkaisuihin on enemmänkin kuin suotavaa, jos ei lähipiiristä ketään asiantuntijaa avuksi löydy. Ja talotekniikkaan perehtymisen tärkeys on ihan yhtä olennaista olipa tähtäimessä vanha tai uusi talo. Pitää tietää miten talo toimii, jotta sitä osaa hoitaa oikein. Omassa talossa itsestä tulee aina sekä isännöitsijä että kiinteistön kunnossapitovastaava, halusipa sitä taikka ei.

Monet rakenteelliset asiat eivät normikuntokartoituksessa selviä. Mitä vanhempi talo, sitä tärkeämpää on siksi myös ennen pintaremppaa tarkistaa rakenteet kunnolla. Jotta ei tarvitse tehdä sitä pintaremppaa uudelleen, jos jotain rakenteellista ongelmaa ilmiintyykin. 

Taloa metsästäessä on tosi tyypillistä myös se, että löytyy talo ihan täydellisellä sijainnilla, mutta se on sisältä pikemminkin ulostyöntävä kuin houkutteleva. Tässä kohtaa tarvitaan viimeistään sitä mielikuvitusta. Mikä on silkkaa pintaa ja hoituu maalilla taikka tapetilla? Entä olisiko mahdollista tehdä pohjaratkaisulle myös jotain, poistaa seinä sieltä ja rakentaa toinen tänne? Vinkki numero viisi on se, että 

5) älä katso vain sitä miltä talo näyttää sisältä nyt, vaan mieti miltä se voisi myös näyttää. Tässä kohtaa talokauppoja tarvitaan sekä järkeä että myös tunteita. Järkeä siksi, että voi analyyttisesti arvioida mitä kaikkea on mahdollista tehdä ja millaisia remonttitarpeita faktisesti on, erityisesti talotekniikkaan liittyen. Mutta yhtä lailla tarvitaan niitä tunteita ja mielikuvitusta: onko helppo kuvitella oma arki tähän taloon, koirat nukkumassa patjoillaan tuossa ja tuossa ja niin edespäin. Miltä talo kaikkinensa tuntuu? Tilojen merkitystä ei pidä aliarvioida ja eikä varsinkaan niiden itselle luomaa tunnelmaa. Jokaisella meistä on intuitio tunnistaa tiloja, jotka tuntuvat itselle kotoisilta ja viihtyisiltä. Ei ole sattumaa, että joissakin tiloissa ja kodeissa viihtyy paremmin kuin toisissa ja monet seikat erilaisten tilojen kokemisessa ovat tyypillisiä ihmisille yleensäkin - tämä ei ole mitään yksisarvistiedettä, vaan ihan peruskauraa mm. arkkitehtuurissa. Joten kannattaa siis herkistyä myös omille tuntemuksilleen kunnolla, kun astuu mahdollisen tulevan kodin ovesta sisälle. Aina ei pikainen ensivaikutelma tietenkään anna oikeaa käsitystä, mutta sitä kannattaa silti aina tarkkaan kuunnella ja päästää sen jälkeen mielikuvitus valloilleen.

"Jos tämä ovi menisikin tulevaisuudessa vaikka kylppäristä makkariin ..." (Ja kyllä, nykyään siitä tosiaan mennään kylppäristä makkariin!)

No entäs jos olenkin ihan "käsi" kaiken remontin suhteen? Enkä edes tiedä miten aloittaa, mitä pitäisi ottaa selville ja mikä on ylipäänsä mahdollista? Ja eikös remontit maksakin ihan hirveästi? Tähän tuskaan auttaa viimeinen vinkki numero kuusi, eli

6) sanonta "tekemällä oppii" pitää todellakin hyvin paikkansa! Aika harva on ollut koirankoulutuksessakaan guru syntymästään, tekemisen, erehdyksen ja oppimisen kautta asiat sisäistyvät ja muuttuvat toiminnaksi niin sanotusti "suoraan selkärangasta." Mitä enemmän voi tehdä itse, sitä edukkaammaksi remppakin tietysti tulee. Maalaus ja tapetointi eivät myöskään ole mitään rakettitiedettä  ja monet muutkin asiat ovat aika yksinkertaisia itsekin toteutettaviksi, kuten vaikkapa erilaiset purkutyöt. Lisäksi remontin keskellä elämisessä piilee myös jännä juju: se pakottaa hyväksymään ja sietämään keskeneräisyyttä, mikä ei ole huono taito sovellettavaksi muillekin elämän osa-alueille, vaikkapa siihen treenaamiseenkin. Eikä mikään estä nauttimasta talosta siinäkään vaiheessa, jolloin kaikki on vielä hujan hajan - päinvastoin. Jonkinlainen viisaus lienee sekin, että talossa olisi hyvä asua vuosi ennen remonttia, jotta ehtii tutustua taloon kunnolla ja näkee esimerkiksi luonnonvalon vaihtelut kaikkina vuodenaikoina. Toisaalta jos idea omasta kodista on selkeä ja resurssit remontin toteuttamiseen olemassa samantien, niin mikäs sen hauskempaa, molempi parempi.

Mikäs sen terapeuttisempaa kuin maalailla jalkalistoja, ovilistoja, kattolistoja...ja huomata joskus illan hämärtyessä, että osa niistä tuli maalattua väärällä värillä, joten ei kun uudestaan...

Treenilinjaiset toivottaa menestystä talometsästyksessä kaikille omasta talosta haaveileville - se unelmien koira-arki on joskus lähempänä kuin voisi luullakaan!  Tosin en ole nyt ihan varma lisäsikö tämä teksti talokuumetta, vai sai talon hankkimisen kuulostamaan entistäkin monimutkaisemmalta... Jälkikirjoituksena todettakoon, että aika harvalla on mahdollisuus toteuttaa asumisen unelmaansa kertaheitolla, sen sijaan pitää tehdä kompromisseja monenkin asian suhteen. Mutta aina voi unelmoida ja käydä katselemassa erilaisia taloja, siinä oppii itsekin samalla lisää omistakin haaveista ja saa myös realistista käsitystä tarjonnasta. Kuten sanottua, meilläkin menossa neljäs taloprojekti ja välissä ollaan myös asuttu kerrostaloissa ihan ydinkeskustassakin (Helsingissä) ja viihdytty sielläkin erinomaisen hyvin. Unelmat ja arkiset tarpeet voivat myös muuttua.

"Saatoinpa käydä kaatosateessa hieman kävelyllä, mutta onneksi meillä on kuisti, jossa voi kätevästi kuivatella."  - Kyllä, kuisti oli tässä talossa mm. se juttu, jonka vuoksi tämä tuntui heti omalta.

Hengissä...

...ollaan, vaikka blogipäivitykset takkuilee. Mutta nyt on loma ja sitä ennen tilttasi kone totaalisesti ja pelkällä kännyllä ei näitä päivityksiä hoidella, nääs. Ainakaan treenilinjaisten kirjuri. Mutta kesäkuulumisia ja muutakin pähkäilyä tulee pikapuolin.

Päivän kuva: loma näyttää esimerkiksi tältä. 

Yhtä ja toista, sekamoista

Oho! Lipsahtipa pitkäksi päivitystauko! Mikä ei ole ihme ottaen huomioon ihan tolkuttoman työrumban keväällä, koko palveluskunnan sairastumisen kunnon influenssaan about 15 vuoden tauon jälkeen ja toki sokerina pohjalla hajosi myös auto, joka aiheutti arkeen yhtä ja toista säätöä. Ja remonttihommia on pitänyt myös säätää sen mitä on ehtinyt. Ja aika huonosti ollaan ehditty edellä mainituista syistä. Joten ollaan valovuosien päästä siitä aikataulusta, joka itse itsellemme laadittiin, itse kun remonttia pääasiassa tehdään. Hohhoi.

Mitä tulee rallitokoiluun, niin alokurssi on nyt käyty. Harmillisesti pari vikaa kertaa jäi väliin, koska ensin iski kuume ja vikan treenikerran mätti auton hajoaminen. Joten ei päästy harjoituskokeisiin laisinkaan. Höh. Toisaalta saatiinpa kurssilta hyviä vinkkejä uusien temppujen opetteluun, joten kotitokotuksiin on tullut kaivattua vaihtelua, mikä oli ehkä koko kurssin olennaisin tavoitekin. Kaiku osaa nyt mm. pyöriä ja seurata myös oikealla puolella. Mitä me niillä taidoilla arjessa tehdään - no ei varmaan mitään, mutta pääasia onkin se, että opetellaan uusia asioita ylipäänsä, eikä junnata yhtä ja samaa. Mahdollisesti syksyllä jatketaan taas, tai sitten mennään tokokurssille. Paikallinen koirayhdistys on kyllä hurjan aktiivinen, joten kaikenlaista tarjontaa riittää. Lisäksi meillä on yhdistyksen jäsenenä mahdollisuus lunastaa hallille avain, jotta voidaan käydä esimerkiksi agiliitämässä ihan omin voiminkin. Edellytyksenä on se, että esteistä on kokemusta ja sitähän meillä on kolmen vuoden ohjatun agilityharrastamisen jäljiltä hyvinkin. Myös kotikylälle perustettiin koirayhdistys ja nyt on rakenteilla koirapuisto, sekä yhteislenkkeilykuviot on saatu käyntiin. Ei huono, sanoisin. Oltiin myös porukalla kirpparilla myymässä tavaraa kerhon hyväksi ja tultiin samalla tutuiksi. Koiriahan täällä riittää ja koko kylä on kyllä todella koiramyönteinen paikka!

Kevät on mennyt hujauksessa ja kesää jo odotellaan. Ja todellakin odotellaan, koska eihän tätä kylmyyttä ja sadetta jaksa siis erkkikään. Tuntuu siltä, että täällä Suomen eteläisimmässä kolkassa on käytännössä veivattu kutakuinkin samat vaatteet päällä kuukausitolkulla, kun talvi oli todella leuto ja kevät puolestaan kylmä. Lunta meillä oli koko talvena yhteensä noin kuukausi ja viimeiset rippeet lumesta katosi meidän nurkilta jo helmikuussa. Joten kiitos äkkiä lämpimät kesäillat tänne ja heti!

Pentukuume iski myös aika puskista. Ja myös kissanpentukuume. Mutta vielä ei taida olla uuden perheenjäsenen aika, tyypillinen järki vaiko tunteet tilanne, siis.  Järki saano, että ei penneliä esimerkiksi siksi, että Arwo ja Kaiku on keskenänsä niin hyvä tiimi, että nykyistä laumadynamiikkaa ei ehkä kannata riskeerata. Toisaalta mistäs sitä tietää vaikka kolmas pyörä solahtaisi kuvioon ihan noin vaan? Ja toisaalta Kaikulainen täyttää kesällä jo 8 vuotta, joten siinä mielessä pennelin olisi syytä tullakin aika pian. Joten ehkä tämä asia on ns. herran hallussa ja joku koira vaan sitten tulee kun tulee, tosin sen verran pitää vielä käyttää järkeä, että katsellaan miten muut arkeen vaikuttavat asiat tässä lähitulevaisuudessa ensin järjestyvät. Välillä myös tuumaillaan, että meille voisi hyvinkin tulla joku kotimainen aikuinen koditon tapaus, kun ei ole suuria vaatimuksia sen koiran suhteen noin yleensä. Pentukoirille kun löytyy ottajia niin paljon helpommin. Toisaalta juuri pentua tekisi kuitenkin mieli...

Sokerina pohjalla laskettiin yhtenä kuumehoureisena päivänä influessaa potiessa kuinka monta päivittäistä rutiinia meillä on, joita toteutetaan yksinomaan koirien tähden. Ja joita koirat myös vaativat toteutettavaksi - meidän kouluttamisemme on siis ollut aika menestyksekästä.   Suosittelen asian tarkastelua tästä perspektiivistä, luku saattaa nääs olla aika suuri, öh. Vastaus paljastetaan seuraavassa postauksessa. Suurin ilo arkeen tulee tietty siitä, että molemmat pojat ovat hyvässä kunnossa, vielä ei tarvitse Arwonkaan kanssa paljon sen jaksamisia miettiä, vaikka seuraavaksi mittariin tuleekin jo 12 vuotta. Vaikka lapinporokoirassa on omat haasteensa, niin kyllähän tämä rotu myös vie ihmisen sydämen pala palalta ihan tyystin. Mikä ilmenee esimerkiksi tästä rotumääritelmästä

Päivän kuva: pojat kävi skeittaamassa, kaikenlaista treenirataa löytyy, kun ei kulje silmälasit taskussa. 

Hei me treenataan - rallytokoilua!

Että jep, nyt on kolme kurssikertaa takana, vielä 7 edessä ja lopussa on koe. Huikauhistus! Ekalla kerralla suurin vaikeus oli itselleni siinä, että miten lukea samaan aikaan kylttejä ja ohjeistaa koiraa. Kaikki liikkeet ovat toistaiseksi olleet kyllä aika helppoja. Tämä selittynee sillä, että meillä on kuitenkin aika paljon toko yms. pohjaa, että perusasioilla (seuruut askeleineen ja peruutuksineen, eteen- ja sivulletulot, istu, seiso, maahan eri vaiheissa liikkeitä, paikallaolot yms yms) pääsee jo aika pitkälle. Hiukkasen koomista toko-orientoituneelle ihmiselle on sen sijaan se, että ei meinaa sisäistää, että koiraa todellakin SAA kehua ihan niin paljon kuin huvittaa. Ja käyttää käsimerkkejä suullisten käskyjen lisäksi, joita niitäkin voi viljellä tarpeen mukaan. Tämä palkkapolitiikka on kyllä tämän lajin suola.  Ei tarvitse miettiä miten saada koira opetettua siihen, että  palkka tulee sitten "joskus," kun sen voi tarjoilla suullisen kehumisen kautta kokeissakin pitkin matkaa.

Treeniporukka on kiva ja koutsi osaava. Pyysin, että tarkkailee erityisesti annanko Kaikulle ristiriitaisia signaaleja erilaisilla tiedostamattomilla vartaloavuilla. Lisäksi ollaan nyt treenattu myös hihnassa - koska alokasluokassa hihna on pakollinen - mutta koska me ei normisti ikinä treenata hihnassa, tästä(kin) tulee itselle vähän lisähaastetta. 

Kaikulainen on treenikumppanina kyllä verraton otus! Jännää myös huomata, että vaikka ei olla ryhmätreenitty säännöllisesti lähes pariin vuoteen, se tajuaa kyllä heti mikä on tilanne ja pysyy mainiosti kentällä kuulolla. Siinä missä kotikylän omalla reviirillä pikkukoira meinaa toisinaan kovastikin kommentoida muita koirakoita, kentällä (tai siis hallissa) se pitää kiltisti kontaktia, vaikka ihan vieressä olisi hehkeä pitkatukkacolliedaami, kuten faktisesti onkin. Parastahan Kaikussa on se, että se jaksaa loputtomasti toistoja ja on aivan onnesta pähkinöinä saadessaan sanallisia kehuja ja tietäessään tehneensä oikein. Ja jos itseäni vähän jännittää, niin Kaiku terästäytyy siitä vastaavasti entistä enemmän! Moni lappalaiskoiran omistaja myös kärvistelee sen asian kanssa, että koiralla on taipumusta piippailla ja vuotaa. Kaiku on sen sijaan hiljainen ja tunnollinen ja tarmokas suorittaja. Reipas partiopoika! Siksipä on tullut taas mieleen, että joku kilpailutavoitteellinen harrastaja olisi saattanut kyllä leipoa sille jo vaikka mitä tuloksia. Kaiku kun ei pienestä hätkähdä - ei myöskään siitä, jos ihminen välillä vähän sekoilee ohjeistuksissaan.

Jaa että mennäänkö johonkin kokeisiin? No, se jää nähtäväksi. Pääasia on tehdä taas vaihteeksi jotain systemaattista treeniä ja saada uusia ideoita koirien aktivoimiseen. Omat päivittäiset "kotitokottelut" kun helposti uhkaa jäädä yhtäjasamaa -puuhasteluksi, jos ei käy välillä aktivoimassa omaa päätänsä.

"Mutta kun en osaa vielä lukea..." 

"Siistiä, kohta juostaan ja pujotellaan!" 

"Mä olen ihminen niin valmis!" 

Jummijammi - mehän treenataan (kohta)!

Toisinaan tapahtuu ihmeellisiä asioita - ilmoitin itseni ja Kaikun nimittäin Rally tokoon. Odotamme jännityksellä mitä siitä seuraa, kun ei olla aikoihin käyty ohjatuissa treeneissä. Eikä meikäläinen tiedä tästä lajista yhtään mitään. Paitsi sen, että siellä saa kehua koiraa koko ajan - ja siitä toimintapolitiikasta tykkään!

Majailtiin tällä viikolla pari päivää Tampereella töiden merkeissä ja otettiin pienet lämppäritreenit ensi viikkoa varten. Ja hyvässä tutussa seurassa  - on se vaan huippukivaa, kun elämä kuljettaa vanhoja kavereita samoihin kaupunkeihin uudelleen. Tykkään!

Ja oli muuten varsin "kiva" keli, että aika reippaita me kyllä oltiin. Melkein saatoin tuntea itseni jopa ihan oikeaksi koiraharrastusihmiseksi, kun räntää sateli naamalle ja sormet oli kohmeessa.