31.12.2012

Pikapäivitys

...tulee siis tässä:

  • Kaikun ekstraverikontrolli tuotti tänään ässähyvän tuloksen: verihiutaleita on jo niin paljon, että ollaan viiterajojen sisällä (201). Siis kaikilla tavoilla tarkasteltuna. Huisia! Päivittäistä kortisoniannosta päästään sittenkin laskemaan lisää.
  • Vielä enemmän huisia on se, että eläinlääkäriasemamme yksi lääkäreistä tuntui ottavan asiakseen selvittää mikä (kaikki) voi selittää koneanalyysin ja mikroskooppitarkastelun eroja.  Nyt on fiilis, että ei vaan hoideta labralöydöksiä, vaan katsellaan myös koiraa ja oikeasti panostetaan asiaan. Kyse voi olla Kaikun omasta ominaisuudestakin.
  • Lisää hyviä uutisia saatiin myös Arppaan liittyen, joka tänään oli se pääasiallinen eläinlääkärikäynnin syy. Huomattiin nimittäin ennen joulua, että Arwolla on selässä pieni liikkuva ja hyllyvä patti, josta otettiin tänään näyte. Ja kuten arveltiinkin partakoltiaisvanhuksen erilaisten pattien perusteella, kyseessä oli todellakin harmiton rasvapatti. Vanhempi paimenpystykorvamme vaikuttaa siis edelleen kovasti terveeltä, mikä sekin on loistojuttu!

Joten Treenilijaiset huokaisee syvään ja hengähtää hetkeksi vuoden päättyessä.
Parhaita koirauutisia myös kaikille lukijoille!

27.12.2012

Niitä ja näitä

Kaikulla oli tänään taas verikontrolli. Ihan niin hyviä uutisia ei saatu, joita toivottiin ja siksipä pienoinen melankolia vähän valtaa mielen. Verihiutalearvo oli ninimittäin aavistuksen laskenut viikon takaisesta kontrollista (jolloin vähennettiin kortisonia), eikä näin ollen päästä laskemaan annostusta lisää. Onneksi sitä ei ole syytä kuitenkaan myöskään nostaa, lasku oli niin pieni. Ihan turvallisissa hiutalelukemissa ollaan siis edelleen, ihmispuolella monilla on samoja lukemia koko ikänsä ilman, että asialle tehdään koskaan yhtään mitään. Sekin tässä mietityttää, että meillähän ei ole mitään tietoa siitä mikä on Kaikun ns. luontainen verihiutalearvotaso. Voihan sekin olla mahdollista, että ollaan jo saavutettu se, vaikka ollaankin aavistuksen viiterajojen alapuolella. Ja kuten aina ennenkin, myös tänään verianalyysikone antoi oikein hyvän lukeman (280), mutta mitä ilmeisimmin siihen ei nyt voi oikein edelleenkään luottaa - kai (mutta millä perusteella ei voi)? Oma hermojärjestelmä alkaa olla aika kovilla siksi, kun kukaan ei tunnu osaavan selittää miksi koneellinen analyysi ja ihmisen tekemämä mikroskooppitarakastelu tuottavat niin erilaisen tuloksen. Ja nimenomaan näinpäin, toisinpäin (= konearvo matala, käsinlaskettu arvo korkeampi) selityksiä löytyisi vaikka kuinka. Nyt kaivattaisiin jokun verianalyyseihin erikoistuneen ihmisen (hematologin) näkemystä ja pikaisesti. Ei taida meidän eläinläääriasemalla kukaan ottaa tätä kuitenkaan ns. pääasiaksi? Lisäys: nyt on laskettu myös omat verkostot vesille asian tarkemmaksi selvittelyksi. Kyllä tähän täytyy nyt saada äkkiä selvyys, jotta ei vahingossakaan hoideta koiraa ihan pieleen. Kliinisesti tarkasteltuna Kaikulla kun ei ole ollut mitään tormbosytopeniaan viittaavia oireita enää sen jälkeen, kun antibioottikuuri aloitettiin ja konearvo kääntyi noususuuntaan...

Melankoliaa on siis ilmassa. Ja erityisesti siksi, että hirvittää koiran lääkitseminen sairaammaksi kuin se onkaan ilman tietoa siitä, että lääkitys lopulta parantaa vaivan ja paluu normiarkeen on selvä. (Ja nyt toistaiseksi lähdetään siis siitä, että käsinlaskennan tuloksilla mennään ennenkuin on asiasta tarkempaa selvyyttä). Verihiutalekadosta toipumiseen voi mennä vuosikin, jolloin oleelliseksi kysymykseksi muodostuu se pystyykö koira elelemään kuitenkin kivaa koira-arkea toipilasaikanaan. Tarkoitan tällä ennen muuta kortisonin sivuvaikutuksia: lihaskatoa ja sitä myötä myös kuntoa ja riemua lenkeillä. Toistaiseksi Kaikulainen on onneksi vielä ihan iloinen ja reipas itsensä vaikkakin sen lihaskunnon katoaminen alkaa jo vähän näkyä lenkeilläkin. Kaiku kun on koira, jonka lempiaskellajit ovat nimenomaan loikka ja laukka. Nyt niitä tulee aika vähän normitilanteeseen verrattua. Onneksi sillä ei kuintenkaan vaikuttaisi olevan mitään nivel- taikka lihaskipuja edelleenkään. Kortisonin lisäksi jatketaan myös antibioottikuuria, tänään tuli viisi viikkoa täyteen (joista 4 isommalla annostuksella). Antibioottikuuri jatkuu siis siksi, että tarkoitus on häätää pirullinen anaplasmoosi taivaan tuuliin perusteellisesti. Ilman sitä ei verihiutalearvokaan pääse normalisoitumaan (mikäli se siis on edelleen pielessä). 

Eipä tässä nyt muuta voi kuin odotella ja katsella verihiutalearvon kehittymistä monelta kantilta ja yrittää elellä mahdollisimman normaalia arkea. Takapakit kun kuuluu myös asiaan. Jos jotain hyvää on kortisonista seurannut, niin onpahan meillä ainakin nyt erittäin helposti palkattavissa oleva koira - koska nälkä on ihan koko ajan. Toisaalta eipä sitä voisi vähempää mitkään kokeet ja kilpailut tällä hetkellä itseä kiinnostaa, kunhan saataisiin normaali hyvä koira-arki takaisin, yhtään enempää en tarvitse.

Päivän kuva: etelässä on tullut taas sen verran lunta, että on aika tehdä koirapojille lumikenkäpolkuja metsään.

23.12.2012



Toivotamme

PARASTA MAHDOLLISTA JOULUA 
 SEKÄ  
ILOISTA JA ONNELLISTA 
KOIRAVUOTTA 2013!


20.12.2012

Radalla ylöspäin (anaplasmoosi)!

Tänään oli taas veriarvokontrolli ja oikein hyviä uutisia saatiin: myös labralaskennassa Kaikun verihiutalearvo oli noussut jo viiterajojen alarajoille, varsin mainio tulos 9 päivän kortisonikuurin jälkeen. Tällä arvolla koirapoika porskuttaa ongelmitta koko elämänsä, vaikka se ei siitä enää lisää nousisikaan. Kone antoi edelleen vähän suurempia lukuja, mutta ero laskentatapojen välillä on myös kaventumassa. Nyt aloitetaan kortisoniannoksen pienentäminen ja viikon päästä uuteen kontrolliin. Jos varsinainen tauti alkaa väistyä taka-alalle, arvojen pitäisi pysyä hyvinä ilman kortisoniakin. Tähän voi tosin mennä vielä aikaa, tänään tuli antibioottikuuria 4 viikkoa täyteen (joista yksi puolet pienemmällä annoksella) ja monissa tapauksissa vasta 8 viikon jälkeen alkaa tilanne olla kontrollissa. 

Tällä hetkellä Kaikulla ei ole enää mitään kliinisiä oireita, liikkuu kuin mikä tahansa normikoira eikä myöskään vaikuta lainkaan kipeältä. Kortisonilääkitys on tuonut mukaan pienoista väsymystä, normaalista Kaikusta on ehkä sellaiset 85% nyt läsnä, tosin iltaisin se on ihan normipirteä itsensä. Iloisella mielellä se silti on ja jaksaa helposti liikkua reilut 6 km päivässä pariin osaan jaettuna. Voisi jaksaa enemmänkin, mutta eipä nyt olla ajateltu kuitenkaan sen äärirajoja kokeilla. Kortisonin sivuvaikutuksena mukaan tuli harmillisesti myös lihaskato, yllättävän nopsaan ovat lihakset ihan silmissä kutistuneet. No, jahka annosta päästään nyt pienentämään, sen pitäisi auttaa tähänkin vaivaan. Tämän vuoksi koirapojille tarjoillaan normisapuskan sekaan entistä ahkerammin nyt myös kananmunia, keitettyä broileria (ja vielä luomusellaista, jota lähikaupastamme saa) yms., jotta saadaan tarpeellisia lihaksenrakennusaineita. Tämä on Kaikun mielestä selvästi vallan kiva juttu - entuudestaankin hyvällä ruokahalulla varustettu koira on saanut kortisonista vähän lisäpotkua tähänkin ja on siis nyt myös Erittäin Nälkäinen omasta mielestään koko ajan.

Suunta anaplasmoosiradalla vaikuttaa nyt vallan hyvältä. Eläinlääkärimme mukaan Kaiku on ihan oppikirjatapaus - mikä ei tietty meitä lainkaan ihmetytä, onhan se kaikkinensa kiltti poika joka ei turhia ikinä kapinoi. Vaikka edessä voi vielä olla ties vaikka mitä mutkia ja takapakkeja, nyt ei ajatella niitä, vaan iloitaan siitä, missä ollaan juuri nyt. Ja ihan vaan muistutukseksi vielä kerran se, että esimerkiksi meidän eläinlääkäriasemallamme Kaiku ei suinkaan ole ainoa anaplasmoositapaus tänä syksynä. Ja siltä vähän vaikuttaa, että mitä enemmän erilaisten epämääräisten liikkumisoireiden ja kiputilojen yhteydessä otetaan myös punkkitestejä ja katsellaan muitakin veriarvoja sillä silmällä, sitä enemmän diagnooseja. Joten tarkkana kannattaa itsekin olla, sillä mitä nopeammin tautiin päästään käsiksi, sitä parempi ennuste ja lyhytaikaisempi hoito. 

Koira-arjessa haikeinta on luopuminen. Myös silloin, kun tietää sen olevan koirallensa parasta. Näin kävi Kaikun suojelusenkelikoiralle porokoira Ruulle, joka alkuviikosta muutti paimeneksi taivaalliseen porotokkaan. Ilman Ruun tarinaa emme ehkä vieläkään olisi hoksanneet itse mistä taudista myös Kaikulla saattaisi olla kyse. Surullista kuin mikä.

Joulu tulossa - rapsutelkaa koirianne silloin ja aina. Ihan jokainen niistä on takuulla sen ansainnut!

Päivän kuva (viime talvelta): Kaikulainen, tuo mainio räpyläjalkainen eläin!

14.12.2012

Verihiutalekatomysteeri (anaplasmoosi)

Kolme viikkoa doximycinkuuria on nyt takana, josta kaksi isommalla annostuksella. Kaikun vointi on ollut viime päivinä erittäin hyvä, mutta kaikenlaista uutta mysteeriä on tullut kuvioon. Kävi nimittäin ilmi, että verihiutalearvo konelaskennassa on radikaalisti erilainen kuin käsinlaskennassa ja nimenomaan niinpäin, että konelaskenta antaa normiarvoja, käsinlaskenta katastrofaalisen huonoja. Selitykseksi arvioitiin ensin se, että käsinlaskenta tehtiin kahdella ensimmäisellä kerralla vasta vuorokausi konelaskennan jälkeen, mutta tänään tuloksena oli aivan sama tilanne, vaikka laskennat tehtiin lähes samaan aikaan. Tästä on seurannut kuulemma se, että eläinlääkäriasemamme käy nyt laitevalmistajan kanssa asiasta keskusteluja. Missä selitys, sitä ei taida kukaan vielä tietää. Onhan sekin - kai? - aina mahdollista, että anaplasmoosiin tyypillisenä oireena kuuluva verihiutalekato jollakin tavalla "eroaa" normista, mikä sekoittaa koneen toimintaa? No, odotamme jännityksellä mitä tässä episodissa vielä tapahtuukaan, toivottavasti joku innostuisi setvimään asiaa ihan urakalla, onhan tämä aika kiinnostava akateeminenkin case, sanoisin.

Lisäys: tästä blogitekstistä mm. löytyy mysteerin ratkaisu

Koska labrassa tehty käsinlaskenta tuotti jatkuvasti erittäin alhaisia verihiutalearvoja, eikä muutosta parempaan ollut systemaattisesti tapahtunut (vaikka kone toista mieltä olikin) aloitettiin Kaikulle tämän viikon maanantaina varmuuden vuoksi myös kortisonikuuri verihiutalekatoa hillitsemään (aloitusannos 40mg/vrk prednison). Tänään kontrollin tulos olikin varsin positiivinen: myös käsinlaskennan mukaan verihiutalearvo on lähtenyt selkeään nousuun jo kolmessa vuorokaudessa (samaa mieltä oli konelaskenta, mutta liikutaan vaan erilaisilla satatuhatluvuilla...). Vielä ei olla viitearvoissa, mutta eipä toisaalta enää myöskään akuuteissa riskiarvoissakaan. Hieman kyllä hirvittää se, että koirapojan todellinen verhiutalemäärä on saattanut olla lähellä nollaa jo aika pitkään...Kaikki muut veriarvot (laaja verenkuva) edelleen ok.

Siitä huolimatta, että meillä on hyviä kokemuksia kortisonista autoimmuunitautien hoidossa (partiksemme Metku sairasti hemolyyttistä anemiaa, mutta eleli vuosikausia ihan normielämää oikealla lääkitystasolla), aina tietty hirvittää kortisonin mahdolliset sivuvaikutukset. Kuin myös se, että se saattaa hidastaa sekä varsinaisen taudin hoitoa että altistaa myös uusille infektioille. Toistaiseksi tulokset ovat kuitenkin olleet todella hyviä: kinnerjänteessä pari kuukautta sitkeästi ollut turvotus katosi kortisonilääkityksen aloittamisen jälkeen totaalisesti taivaan tuuliin ja lisäksi näyttää siltä, että viimeisetkin mahdolliset nivelkivut ovat nekin kadonneet, mukaan lukien hetken aikaa vaivannut "haukotteluongelma." Päällisinpuolin katsottuna kotona on siis nyt terve koira. Vaikka myös doximycin auttoi selvästi olemiseen ja teki makuulta ylösnoususta lähes normaalia, on kortisoni ollut tässä ns. piste iin päälle: mitään oireita ei näiltä osin enää ole. Sivuvaikutuksena on toki tullut lisääntynyt juominen + pissaaminen, mitä osattiin odottaakin. Aika pieni ongelma on kuitenkin viedä koiraa ulos vähän useammin etenkin, kun molemmat voimme tehdä etätöitä. Ja sekin todennäköisesti vähitellen tasaantuu. Toivottavasti päästään nopeasti tarpeeksi turvallisiin arvoihin ja voidaan kokeilla kortisonin vähentämistä, että muita sivuvaikutuksia ei kamalasti ehtisi tulla.

Kaikun lääkitys tällä hetkellä on siis doximycin 2 x 100mg x 2/vrk ja prednison  2 x 20mg /vrk. Mahan hyvinvointia ajatellen annetaan päivittäin myös Antepsiniä ja Gefilus basic maitohappobakteereita. Antepsinikuuri aloitettiin viime sunnuntaina Kaikun oksennettua aamulla ja koska sillä oli ollut muutenkin "tapana" vähän nieleskellä iltaisin ja öisin. Maha on muuten pysynyt näillä tosi hyvin kunnossa, nieleskely katosi Antepsinin aloittamisen jälkeen tyystin. Antepsiniä ei kuitenkaan anneta enää kuin muutama päivä, kun ei sitäkään voi eikä ole järkeäkään jatkuvasti syöttää. 

Viikon päästä mennään jälleen kontrolliin (vaikka ell olikin sitä mieltä, että parin viikon päästä riittäisi), sillä oman joulumielen kannalta olisi aika kiva tietää onko suunta anaplasmoosiradalla oikea. Ja onneksi myös vakuutusyhtiöltä tuli oikein kiva päätös, on muuten tasan ensimmäinen kerta ikinä, kun haetaan jotain vastinetta koirien vakuuttamiselle, jotta sietää ollakin aika anteliaalla tuulella, sanoisin.

Päivän kuva: koiraihmisen välttämätön perusvaruste ;-), eli liitutaulumaalilla maalatut keittiönkaapit, joihin saa näppärästi tarvittaessa rakennettua "dosetin" koiran lääkityksiä varten. (Jotta meikäläiset ei ihan ufoilta vaikuta niin todettakoon, että kaapinovet on maalattu ko. maalilla jo ajat sitten, eli tällä sisustusratkaisulla ei todella ole mitään tekemistä Kaikulaisen sairastamisen kanssa sinänsä).  Vaikka varsinaisia lääkkeitä on vain kaksi, niiden toimintaa saattaa sotkea maitohappobakteerit ja Antepsin, joten keskinäisistä varoajoista on syytä pitää huolta (mieluusti ainakin se 2-3 tuntia varmuuden vuoksi). Ja jotta pystytään pitämään kutakuinkin säännöllisiä lääkitysaikoja ja lääkeannostusta elimistössä näin myös vakiona, on ihan paikallaan kirjata ylös milloin mitäkin on annettu. Toim. huom. perheemme toinen hihnanpää on suorastaan erikoistunut erilaisiin taulukkosysteemeihin, mikä saattaa osaltaan selittää tätä innovaatiota ja innostusta.

6.12.2012

Vuoristorataa anaplasmoosin tapaan

Pikapäivitystä Kaikun tilanteesta. Tänään tulee täyteen kaksi viikkoa doximycin-kuuria ja eilisessä kontrollissa Kaikun verihiutalearvot olivat reippaasti viitearvojen sisällä (310), elikkäs täysin normaalit. Voi mikä mahtava juttu!! Muut veriarvot sillä on koko ajan olleet ihan mallillaan, joten pelkkää verikoetta katsoessa koira voitaisiin todeta täysin terveeksi. Mutta tuo pirullinen bakteerihan ei niin vaan elimistöstä lähde ja anaplasmoosiin voi kuulua myös jaksottainen verihiutaleiden kato, 1-2 viikon sykleissä. Joten vielä ei uskalla kamalasti hehkuttaa, katsellaan seuraava verikontrolli ensin. Veriarvojen suhteen on muutenkin mielenkiintoista se, että maanantaiaamulla (eli 4 päivää sitten) tehty kontrolli antoi arvoksi 89, kun se ekan viikon jälkeen oli noussut 104:n, laskua siis reilut kymmenisen yksikköä viidessä päivässä. Ja reilussa kahdessa vuorokaudessa - maanantaista keskiviikkoiltaan - nousua siis lähes 200 yksikköä. Verihiutaleista lisäinfoa täältä, koiralla viitearvot aika samat kuin ihmisellä, 150-500. 

Mistä näin suuri arvojen muutos johtuu, sitä sopii kysyä. Yksi vaihtoehto on juuri tämä verihiutalekadon jaksottaisuus, toinen se, että maanantain kontrollissa osa hiutaleista oli pakkaantuneita ja kone laski ne virheellisesti, kolmas se, että viikko suurempaa antibioottiannosta todellakin teki tehtävänsä ja näkyi vasta keskiviikkona, neljäs se, että maanantain näytteesä tapahtui joku virhe. Tai mitä tahansa.  Olihan jo ensimmäisen lääkekuuriviikon tuloksena arvojen kymmenkertaistuminen.  No, pääasia se, että koira myös tuottaa verihiutaleita, kun olosuhteet ovat otolliset. Kaikun verikoe meni myös tarkempaan syyniin, josta saamme tulokset huomenna, lähinnä omaeläinlääkärin akateemisesta mielenkiinnosta. Siitä selviää mm. se, onko hiutaleilla taipumusta pakkaantua vaiko ei.

Noin muutoin Kaikun vointi paranee kutakuinkin päivittäin, mutta väliin mahtuu myös päiviä, tai oikeastaan tunteja, jolloin se on jotenkin selvästi väsynyt, vähän apea tai jäykähkö. Makuulta ylösnousussa ei pahemmin ongelmia ole kuin ihan satunnaisesti ja silloinkin todella vähän, joten siitä ei tarvitse tällä hetkellä kantaa lainkaan enää huolta. Pääasiallinen positiivinen muutos on yleisen olemuksen reipastuminen entisestään. Ulkona Kaiku vaikuttaa suorastaan harvinaisen terveeltä koiralta eikä tunnu väsyvän lenkeillä laisinkaan ja on muutenkin kovasti hyväntuulinen. Nyt ollaan tehty jo sellaisia n. 7 kilometrin lenkkejä päivittäin, siis aamu- ja iltalenkit yhteensä ja edelleen pääasiallisesti fleksissä. Mikäli verihiutalearvot pysyttelee jatkossakin oikeissa lukemissa ja myös kaikki kliiniset oireet ovat poissa, pääsee koirapoika taas juoksemaan kunnolla vapaana. Pikkupätkiä sitä uskaltaa vapaana jo pitkääkin, kun ei ole enää akuuttia vaaraa siitä, että jokin kolhu aiheuttaisi sille sisäisiä verenvuotoja. Mutta kuten sanottua, vielä emme tiedä onko muutos veriarvoissa pysyvä vaiko ei.

Pienen pieni takapakki yleisvoinnissa on kuitenkin samalla ilmiintynyt. Huomattiin viikonloppuna, että ikäänkuin se ei avaisi suutaan ihan kunnolla ja jättäisi haukottelut puolitiehen. Päätin sitten katsoa sen suuta tarkemmin ja kun olin avaamassa sitä kunnolla, koirapoika kiljaisi kuin pahimmassakin kivussa :(. Illalla myöhemminkin se muutaman kerran vingahti ilman mitään meille näkyvää syytä. Kävimme tämän vuoksi maanantaina omaeläinlääkäriasemalla näyttämässä tilannetta päivystäjälle, mutta mitään ei sillä reissulla saatu asiasta irti (paitsi ylimääräinen verikontrolli). Sen koommin ei vingahtelua ole havaittu, koira syö ja juo normaalisti ja välillä haukotteleekin lähes normaalisti. Omaeläinlääkärimme oli sitä mieltä, että kuulostaa ihan taudinkuvaan liittyvältä vaivalta tuokin (nivelkivut ja lihassäryt), joten katsellaan miten tilanne sen osalta kehittyy, kun asia ei koiraa sen enempi kerran vaivaa. On (valitettavasti) paljon mahdollista sekin, että itse pahensin tilannetta hetkeksi, jos sillä oli leukanivelet muutenkin arat.

Arwo on tästä kaikesta aavistuksen hämillään ja selvästi vähän stressaa sitä, kun me stressaamme Kaikua. Senpä vuoksi Arpalle onkin pyritty järjestämään myös omaa laatuaikaa, leikkiä ja hömpsimistä ja pieniä temppuja ulkona. Itsekin pitäisi nyt vaan yrittää malttaa olla tarkkailematta liikaa koiraansa, jos koira on herkkä (kuten Kaiku joissakin tilanteissa on). Kaikkien äidinkielenopettajien lempikielioppivirhe meidän tapaukseemme sovellettuna "kun koiraa tarkkailee se sairastuu" , pitää varsin hyvin paikkansa.

Jatkamme siis edelleen samalla lääkityksellä ainakin parisen viikkoa, eli doximycin 100mg x 2 x 2, päiväannostus Kaikulle on siis yhteensä 400mg. Myös tähän liittyy kiintoisa episodi eläinlääkäreiden näkemysten välillä. Nimittäin diagnoosin alunperin tehnyt lääkärihän määritteli oikeaksi annostukseksi puolet pienemmän määrän (katsoi sen jostain kirjasta, ei ollut aikaisemmin törmännyt yhteenkään tapaukseen), mitä ilmeisimmin samaa tautia sairastava samanrotuinen kaverikoiramme saa ohjeiden mukaan 100mg vähemmän päivässä ja omaeläinlääkärimme varmisteli puolestaan viimeisimmistä tautia koskevista tieteellisistä artikkeleista, että annostuksen olisi hyvä olla aivan ylärajalla tämän taudin kyseessä ollen. Ja meillä mennään nyt tämän logiikan mukaan, ylärajaa ei kuitenkaan olla vielä (tietenkään) ylitetty. Koska omaeläinlääkärimme on kaikkinensa kokeuut konkari eikä ensimmäistä kertaa suinkaan tämänkään taudin parissa, olemme siis varsin luottavaisia kaikin puolin siihen, että nyt hoidetaan nimenomaan tautia itseään eikä vaan poisteta oireita.

Myös me olemme jatkaneet tautiin perehtymisen harrastamisesta erilaisista tieteellisistä journaaleista (joskus ammatinvalinnasta on hyötyä erilaisiin tietolähteisiin päsemisen kannalta) ja aika "kiinnostava" tauti on tosiaan kyseessä. Koira ei välttämättä ikinä parane niin, että bakteeri häipyisi taivaan tuuliin forever, mutta eipä sillä väliä, jos se ei enää aiheuta oireita.

Päivän kuva: porokoirapainia viime talvelta, toivottavasti päästään näihin puuhiin taas äkkiä!

30.11.2012

Jännetulehdus olikin punkkivälitteinen anaplasmoosi!

Siinäpä se otsikossa tulikin. Käytännössä tarkoittaa siis sitä, että Kaikun kinnerturvotusta on hoidettu koko syksy väärältä pohjalta, kun  joitakin oireita ja diagnoosivaihtoehtoja on jätetty tyystin huomiotta. Pariakin ortopediä ollaan konsultoitu, röntgenkuvia otettu, vietetty rauhallisempaa lenkkielämää, annettu kylmähoitoa turvotukseen aina rasituksen jälkeen ja käyty hierojalla ja fyssarilla (joilla muuten EI pitäisi tosiaankaan käydä, jos koira sairastaa tulehdustautia, mutta eipä sitä silloin tulehduksesta tiedetty mitään). On epäilty myös omaa mielenterveyttä, kun ollaan ihmetelty istuuko koira normaalisti vaiko ei, tai venytteleekö se kunnolla takapäätään. Näin jälkeenpäin on helppo huomata se, miten suoraviivaisesti kaikki oireet liittyvät toisiinsa. Kuin myös ymmärtää miksi selkeää paranemista ei kintereessä tapahtunut, vaikka toimittiin ohjeiden mukaan ja vaikka kipulääke oireita selvästi vähensikin.

Ilman kunnon antibioottikuuria (doxisykliini), ei anaplasmoosi mihinkään nimittäin katoa.  Mitä pidempään se ehtii elimistössä jyllätä, sitä haastavampaa on myös sen häätö. Siksi harmittaa aivan erityisesti se, että ei ymmärretty vaatia verikokeita ja punkkitautitestejä jo ajat sitten. Kaikun löydökset kun ovat täysin oppikirjamaiset ja lisäksi sen verihiutalearvot olivat ehtineet mennä jo katastrofaalisen huonoiksi. Nyt, kun on takana viikko oikeaa lääkitystä, on paraneminen ollut suorastaan häkellyttävän nopeaa.

Opittiin tästä tarinasta - jälleen - se, että kannattaa ajatella myös itse. 

Muutama päivä ennen diagnoosia leikimme urakalla Dr. Housea.  Me molemmat perheen hihnanpäät olimme yhtä mieltä siitä, että nyt mättää diagnoosissa (tai sen puutteessa) joku ja pahasti ja koska erilaisten asioiden välisten yhteyksien pähkäileminen kuuluu kumpaisenkin työnkuvaan, oli siis tartuttava toimeen itsekin. Ja mitä enemmän erilaisia oireita kaiveltiin ja selviteltiin, sitä useammin tuli vastaan juuri tämä tauti, esimerkiksi täältä tai täältä - onneksi positiivisiakin tarinoita  löytyy ja koira paranee taudista nopsaan. Tässä myös tuore (2013) linkki anaplasmoositapaukseen ja erityisesti siihen kuinka vaikea on tehdä oikeaa diagnoosia, kun negatiivinenkaan testitulos ei välttämättä ole tae siitä, etteikö tartuntaa voisi olla. Mitä nopeammin saadaan hoito aloitettua, sitä parempi ennuste. Vaikka eläinlääkäri takuulla tekee parhaansa, ei eläinlääkäri koiraa samalla tavalla voi koskaan tuntea - mikä sen käytöksessä ja toiminnassa on siis muuttunut - kuin oma ihminen. Kaikun tapauksessa päänvaivaa lääkäreille aiheutti mm. se, että sen liikkeet olivat lähes koko ajan puhtaat, vaikka kintereessä olikin näkyvä ongelma ja ylösnousu makuulta oli välillä varsin hankalaa. Kumpikaan ortopedeistä ei myöskään osannut sanoa mitä "pehmytosaturvotus" jalassa oikein on, saatika mistä siihen tullut. Mutta eivätpä myöskään ehdottaneet asian tarkempaa tutkimista esim. ultralla taikka näytteellä röntgenin lisäksi. 

Syy Kaikun sairastumiseen oli siis viheliäinen ja pirullinen punkki! Mistä anaplasmoosissa on kyse, siitä löytyy lyhyt suomenkielinen info esimerkiksi tästä tai tästä ja vähän perusteellisempi ja tieteellisempi puolestaan vaikkapa täältä. Jälkimmäisestä lähteestä käy ilmi mm. myös se, että positiivinen testitulos ei välttämättä tarkoita sitä, että koira ikinä saisi kliinisiä oireita, joten siihenkään ei pidä liikaa tuijottaa, jos koiralla ei ole taudille muuten tyypillisä piirteitä. Kerran taudin sairastettuaan koira voi olla lopun ikäänsä kantaja ja pysyä terveenä - tai sairastua uudestaan. Vastaavasti negatiivinen tesitulos ei tarkoita sitä etteikö tautia olisi, jos oireet ja verenkuvan tulokset muuten sopii kuvaan. Suosittelen lukemista!  Syy siihen miksi tautia ei meillä diagnostisoitu heti ensimmäisten oireiden ilmetessä lienee osin se, että anaplasmoosi on vielä melko harvinainen - kuten muutkin punkkivälitteiset taudit. Toisaalta tässä piilee myös yksi erittäin hyvä kysymys: onko diagnoosien vähäisyys seurausta siitä, että oikeita diagnooseja ei "osata" tehdä,  vai siitä, että tartuntoja on faktisesti niin vähän? Se miksi tällaisia aatoksia tulee mieleen johtuu ensinnäkin siitä, että jo vuonna 1997 on esimerkiksi Helsingin viheralueiden punkeissa havaittu kyseistä tautia, ja toisekseen siitä, että mitä enemmän koiraa "ehditään" hoitaa ties vaikka millä, sitä vaikeampaa voi olla positiivisen näytteen saaminen punkkitautiepäilyissä. Tästä haasteesta lisää esimerkiksi tämän linkin lopusta. Yksi negatiivinen testitulos ei siis aina ole tae siitä, että koira ei punkkitautia sairastaisi, josta  tämä tarina kesältä 2013 on hyvä esimerkki!

Alla Kaikun sairaskertomus tiivistettynä ensimmäisistä oireista aina diagnoosiin saakka siltä varalta, että joku muukin mietiskelee koiransa epämääräisiä oireita ilman selkeää diagnoosia. Tarkoitus ei ole "pelotetella" (ja siis Kaikukin parani taudista kokonaan) ja saada aikaan joukkohysteriaa punkkien suhteen, mutta pidän kuitenkin itse tärkeänä muistuttaa myös siitä, että joskus se hoidettava näkyvä löydös (nivelessä, jänteissä tms.) onkin seuraus jostain ihan muusta kuin varsinainen syy koiran kipuiluun. JOS koiralla sattuisi olemaan anaplasmoosi, oikea lääkitys tehoaa varsin nopsaan ja on hyvin todennäköistä, että koira paranee aivan täysin. Vaikka ymmärrän varsin hyvin sen, että antibiootteja ei pidä kenenkään turhaan syödä (jos halutaan, että vielä tulevaisuudessakin antibiootit tepsii), en kuitenkaan näe siinäkään kamalasti järkeä, että epämääräisiin oireisiin syödään esim. kuukausikaupalla kortisonia ja kipulääkkeitä, jos viikon antibioottikuurilla saisi ainakin jostakin asiasta selvyyttä. Viikon kuuri ei siis taudin hoitoon suinkaan riitä (4 viikkoa vähintään), mutta antibiootin tehosta voi viikossa saada jo hyvinkin viitteitä. No, en ole eläinlääkäri koulutukseltani ja edelleenkin  olen sitä mieltä, että asiantunteva ammattilainen kyllä tietää mitä tekee. Mutta myös oma ajattelu on aina sallittua ja eläinlääkäreilläkin on erilailla kokemustietoa erilaisista taudeista.

Kaikun oireet tiivistettynä:

Liikkuminen oli pääosin koko ajan täysin puhdasta, eikä Kaiku esim. varonnut laukkaamista, eikä pääosin hyppäämistäkään vapaana ollessaan tms. mitenkään niin, että oltaisiin kiinnitetty siihen erityisen paljon huomiota. Taudin kuvaan kuuluu kuitenkin moninaiset nivel- ja jänneoireet, jotka voivat välillä olla vähäisempiä ja välillä pahempia.
  • epämääräinen etujalan muutaman askeleen ontuminen noin viikon
  • treenatessa ilmaantui viive istumisissa ja maahan menoissa, ei myöskään halunnut maata pitkään paikallaan -> näissä ei ollut aikaisemmin mitään ongelmia.
  • makuulta ylösnousussa eriasteista vaikeutta, välillä kutakuinkin normaalia, ennen diagnoosia jo varsin vaikeaa ja koira selvästi vältteli ylösnousua (= makaili pitkän aikaa samassa paikassa)
  • lakkasi venyttelemästä takapäätään seistessä, vaikka kyljellään ollessaan venyttelikin itseään hyvin joka suuntaan
  • ei istunut kunnolla molempien istuinluidensa päällä
  • oli toisinaan aavistuksen apeahko sisällä, vaikka ulkona kutakuinkin koko ajan hyvinkin reipas 
  • turvotusta vasemman takajalan kintereen etupuolella, turvotus tuntui välillä kutistuvan, välillä kasvavan ja vaihtavan paikkaa
  • kerran puruluuta syödessä ikenistä voimakkaasti verta (verihiutalekato!), n. viikko ennen diagnoosia
  • pitkään jatkunut karvanlähtö (jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä asian kanssa, mutta joka loppui kuin seinään antibioottikuurin alettua)
  • hieroja ja fyssari huomasivat selässä kauttaaltaan kireyttä ja eriasteista jännitystä jaloissa 
Virheellinen päättelyketjumme meni siis näin: loppukesän ontuma oli joku ihan typillinen riekkumisvamma, syyskuun kannuskynnen repeäminen ja erilaiset tassusuojaviritykset kuormittivat vasenta kinnertä, joka oli jo aikaisemmin ehkä saanut siipeensä jostain ja joka nyt rasittui kunnolla -> oikea puolikin meni jumiin -> näistä johtuen vaikeus istua ja nousta ylös -> jännevammat paranevat varsin hitaasti ylipäänsä. 

 Lääkärikäynnit ja toimenpiteet:
  • yleislääkärilllä etujalan ontumisen vuoksi 25.7, ei havaittu muuta kuin etujalan ontuma 2/5, hoitona lepoa ja kipulääkettä (jota ei lopulta annettu kuin 3 päivää). Ontuminen loppui kuitenkin ”itsestään". 
  • elokuun lopussa hierojalla, joka totesi toisen takasen kintereessä "jotain." Hieroja löysi kireyttä selässä ja hieronta näyttikin vaikuttavan positiivisesti koiran kaikkeen liikkumiseen kuin myös ylösnousuihin. Eleltiin ja treenailtiin hetken aikaa ihan normaalisti (ks. myös oireet yllä).
  • syyskuun puolivälissä vasemman etujalan kannuskynsi repesi ulkoillessa -> sen kuorinta päivystyksessä ja tassun suojausta kolmisen viikkoa. Epäiltiin, että tämä olisi vaikuttanut vasemman takasen ylirasittumiseen, ks. seuraava kohta.
  • 12.10 illalla myöhään Kaiku ulvahti ylösnoustessaan ja huomattiin sen vasemmassa jalassa kintereen etupuolella patti. Laittoi kuitenkin painon lähes heti jalalle ja liikkui ulkona normaalisti, mutta ei lainkaan varannut painoa jalalle ylösnoustessaan.
  • Käynti ortopedillä 13.10, joka totesi kintereen etupuolella olevan turvotuksen todennäköiseksi syyksi jonkinlaisen trauman, mahdollisesti jo aikaisemmin tapahtuneen, joka jostain syystä äityi nyt uudelleen oireilemaan. Ei kuvattu, hoidoksi lepoa ja kylmäystä rasituksen jälkeen. Ei erikseen mainintaa siitä, että koira olisi erityisesti varonut jotakin niveltä tms. sitä käsiteltäessä. Turvotus jalassa laski liikkuessa ja tuli takaisin levossa. Ei aristellut kinnertä kosketeltaessa eikä liikkeissä myöskään havaittu mitään epäpuhtautta, ulkona täysin normaali liikkuessa, mutta ylösnousu makuulta hankalaa. Annettiin kevyt viikon kipulääkekuuri (Rimadyl 25 mg/vrk), mikä vaikutti selvästi siihen, että ylösnousu oli lähes normaalia.
  • 29.10 käytiin kontrollissa toisella ortopedillä, joka totesi saman kuin edellinenkin: pehmytosaturvotusta vasemmassa takasessa kintereen kohdalla, liikkeet normaalit. Kaiku myös kuvattiin (lonkat, polvet, kinner), diagnoosina mahdollisesti "jonkinlainen tulehdus", ei nivelrikkolöydöksiä missään. Lepoa ja kylmäystä hoidoksi.
  • 19.11 käytiin fyssarilla, koska Kaikun ylösnousu oli jälleen muuttunut selvästi huonommaksi, eikä se myöskään istunut enää lainkaan kunnolla molempien istuinluidensa päällä. Fyssari totesi huomattavaa kireyttä myös oikeassa takasessa kauttaaltaan ja Kaiku oli muutenkin kokonaisuudessaan kireä ja jännittynyt. Saatiin jumppaohjeita, joita alettiin tekemään. Olettamus oli, että vasemman takasen kipeys oli jumittamassa hyvää kyytiä oikeaa puolta.
  • 22.11 mentiin  päivystykseen samalle eläinlääkäriasemalle, jossa oltiin käyty fyssarilla. Kaiku ei kunnolla päässyt enää omin voimin makuulta ylös, tilanne siis paheni fyssarikäynnin jälkeen. Kiintoisaa se, että liikkeet olivat edelleen normaalit, jahka se oli päässyt ylös. Todettiin lääkärille, että halutaan verikokeet ja punkkitesti. Verinäyteessä todettiinkin varsin raju verihiutalekato + anaplasmoositesti oli positiivinen. Muut veriarvot ok, eikä kuumettakaan ollut. 
  • aloitettiin välittömästi doximycin-kuuri, 2 x 1 tabletti (100mg) vuorokaudessa. Jo seuraavan päivän illalla Kaikun ylösnousu oli selvästi parempaa ja muutaman päivän päästä se myös istui muutaman kerran jälleen kunnolla.
  • verikontrolli 29.11, samalla siirryttiin tutun ja omalla osaamisalueellaan varsin gurun maineessa olevan ja jo kokeneemman eläinlääkärin potilaiksi, josta meilläkin on jo parivuosikymmentä hyvä kokemuksia. Kontrollissa todettiin verihiutalemäärän lähteneen reippaaseen nousuun antibioottien vähentäessä tulehdusta. Samalla doximycin-annostus nostettin ylärajoille, eli 2 x 2 tablettia (100mg) vuorokaudessa. Jolla olisi ollut siis hyvä aloittaa samantien.
 
Nyt viikon antibioottikuurin jälkeen Kaiku on kaikkinensa paljon notkeampi ja joustavampi kuin kuukausiin, makuulta ylösnousu on jo niin helppoa, että siihen ei tule kiinnittäneeksi juurikaan edes huomiota.  Se on myös silmin nähden iloisella mielellä, vaikka ei missään vaiheessa mikään kamalan vaisun oloinen ole ollutkaan ja venyttelee taas seisaallaankin takajalkojaan oikein pitkäksi. Anaplasmoosiin kuuluu tyypillisesti myös anemia, mutta sitä ei Kaikulla ollut, mikä selittänee osaltaan sen pirteyttä koko syksyn ajan. Ulkona riittäisi virtaa kuin pienessä kylässä, mutta verihiutaleiden vähyyden vuoksi ohjeena on pyrkiä välttämään kolhuja, joten hihnassa/fleksissä kuljetaan vielä siihen saakka, kunnes arvot ovat palautuneet normaaleiksi (mikä hyvällä tuurilla voi olla jo ensi viikon kontrollissa!) No, eipä tässä kiireitä, kun vihdoin on diagnoosi ja selvästi vaivaan tepsivä lääke. 

Että tällainen tarina tämä. Ja käytössähän meillä on ollut Frontlinet, toisaalta punkkikausi on täällä etelässä niin pitkä, että ihan koko kautta ei aineita olla käytetty, mutta punkkisyyni on kyllä tehty ihan joka päivä.  Siitä ei myöskään vallitse lähteiden mukaan yksimielisyyttä kuinka nopeasti tauti tarttuu punkista koiraan eikä myöskään siitä, kuinka nopeasti mahdolliset oireet näkyvät. Joka tapauksessa kannattaa muistaa se, että punkki on kaikkea muuta kuin harmiton otus. 

PÄIVITYS 20.5.2014: edelleenkin Kaiku on täysin terve, nyt on reilu vuosi jo siitä, kun kaikki lääkitys lopetettiin. Tykkään. (Ja punkkisyynejä tehdään jokaikinen päivä. Suosittelen, oli litkuja, pantoja tai mitä tahansa käytössä)
PÄIVITYS 30.3.2015: Kaiku on terve koira edelleen, nyt on jo kaksi vuotta kaiken lääkityksen lopettamisesta. Jihuu!

26.11.2012

Haastetta

Piti kirjoittaa ihan toisenlainen juttu kuin osallistua haasteeseen,  nimittäin siitä,  että Kaiku sai viime torstaina vihdoin ja viimein diagnoosin epämääräisiin oireisiinsa: punkkivälitteinen anaplasmoosi. Hyvää se, että nyt meillä on diagnoosi johon rankka antibioottikuuri todennäköisesti tepsii hyvin, huonoa se, että tauti ei ole mitenkään helpoimmasta päästä saada ruotuun. Voi olla, että tulemme taistelemaan ko. taudin kanssa aika pitkäänkin. Voihan rähmä! Kevyesti hatuttaa myös se, että yksikään lääkäreistä, joilla ollaan pitkin syksyä laukattu epämääräisen ontumisen tai kinnerjännevaivan vuoksi, ei ole katsonut tarpeelliseksi tehdä punkkitestiä. Joten taudilla on ollut aikaa kehittyä ties vaikka mihin. Toisaalta, emmehän me itsekkään moista osanneet alkuun olleenkaan epäillä, eikä syyttelyt nyt mitään tai ketään auta. Eläinlääkintä on vaikea laji, kun "lajeja" on niin monia puhutaanpa sitten sairauksista, tai hoidettavien eläinten lajikirjosta.

Mutta kuten jo todettua, nyt ei vielä tekstiä tästä, vaan vastataanpa haasteeseen, jonka sain edellisen tekstin kommenttina. Lähipäivinä on tulossa kattavampi kuvaus Kaikun oireista ja itse taudista, jonka pyrin kirjoittamaan niin, että siitä voisi kenties olla hyötyä muillekin epämääräisten oireiden kanssa painiskeleville. Kunhan aikaa tähän nyt jostain ensin löytyy. Mutta palataanpa tähän tarkemmin tosiaan ihan omassa postauksessa.

 1. Valitse jokin koirarotu joka on täysin erilainen kuin omasi ja kerro mitä hyvää/toivottavaa/kiehtovaa ko. rodussa, sen käyttötarkoituksessa tai juurissa on.

Jostain syystä vinttikoirat ovat aina kiehtoneet, toisaalta noin pääsääntöisesti tykkään kyllä ihan kaikista koirista, roduilla tai ilman. Kaikilla on jotain kiehtovaa taustassaan ja toki se tausta on myös aina enemmän tai vähemmän kuhunkin koirarotuun liitettyä legendaa. Loppujen lopuksi puhutaan yhdestä ja samasta eläimestä, koirasta. Hyväkuntoinen vinttari on kyllä kieltämättä kaunis kuin mikä ja niissä kiehtoo myös tietynlainen "kesyttömyys." Erityisesti Azawakh on aina miellyttänyt silmää. Yhtään mitään en sitten kyllä niistä tiedä.

2. Jos oma koirasi osaisi yhtäkkiä puhua, mitkä olisivat luultavasti sen ensimmäiset, vahingossa suusta tipahtavat sanat?

Arwo: kaikki mitä maailmassa on, on mun, muistakaa se myös silloin, kun otan sohvalla pienet nokoset.
Kaiku: siis en nyt tajunnut?!?

 3. Onko sinulla sisaruksia? Mitä ja millaisia eläimiä he olisivat?

Kaksi sisarusta, joista toinen olisi ilman muuta orava ja toinen taitaisi kyllä olla koira.

 4. Jos saisit valita minkä tahansa työn, vaikka sinulle henkilökohtaisesti perustetun ennennäkemättömän toimen jossa olisi tavallisen hyvä päivätyön palkka, mikä tämä työ olisi ja millaisessa vuorokausirytmissä tekisit tätä työtä? Työ ei kuitenkaan saa olla esim. oma päivärytmi vapaapäivinä tai oman koiran henk. koht. hoitaja tms.

Olisin ilman muuta joko kirjailija ja kirjoittaisin megalomaanisen upeita puolifiktiivisiä teoksia juuri siinä aikataulussa, mikä parhaiten omaan päivärytmiin sopisi. Eli siis työpäivä olisi about  klo 12-20. Tai sitten olisin etologi (lapsuuden unelma-ammatti) ja työn ja vaapaa-ajan välillä ei juurikaan olisi eroa, istuisin jossain möksässä tekemässä havaintoja 24/7/ - rehellisyyden nimissä on toki tunnustettava, että möksässä olisi myös näppärä pieni keittiö, jossa voisi valmistaa herkkuruokia (ja henkilökunta sitä varten ;-))kuin myös ihan asiallinen viinikaappi. Ja ihmisten ilmoillekin pitäisi joskus päästä.

5.Mikäli saisit valita itsellesi jotain ominaisuuksia eri villieläimiltä, mitä nämä olisivat? Esim. lepakon ns.kaikuluotaus

Hauska kysymys ja heti tulee mieleen montakin. Toisaalta haluaisinko sittenkään esimerkiksi koiran hajuaistia? Epäilen, että maailma haisee aika pahalta. Tämähän on vaikea kysymys! Kissan notkeus olisi ehkä aika jees? Yleisesti ottaen se voisi olla aika kiva juttu, että osaisi ottaa asiat sillä hetkellä sellaisina kun ne ovat edessä, eikä murehtia eilistä taikka tulevaa.

6. Onko olemassa koira jonka haluaisit, mitä et voi saada esim. hinnan, ympäristötekijöiden, tarjoamasi olojen tai kennelin suosion takia mitä et voi saada mutta jota ulkoilutat ja treenaat päiväunissasi? Esim. husky, vaikka asut Helsingin keskustassa olosuhteiden pakosta tai Tendingin huippukoirat, vaikka vihaat tokoa.

Oikeastaan ei ole. Toki on aika paljonkin rotuja, jotka eivät mielestäni nykyiseen elämänilanteeseemme ja asuinympäristöömme nimenomaan siellä Helsingin keskustassa (ja ihan vapaaehtoisesti ja tarkoituksella valittuna ;-)) välttämättä sovi, mutta enpä niistä toisaalta edes haaveilekkaan. Taidan olla aika realisti? Tätä nykyä ei muutenkaan ole oikeastaan mitään sen ihmeempiä kriteereitä koirille, kunhan ovat koiria - ja mieluusti pysyvät terveinä - se riittää. Ihan jokainen koira on ainutlaatuinen tyyppinsä ja siksi kiehtova oppia tuntemaan ja kunkin koiran ehdoilla mennään. 

7. Onko olemassa ehdoton ei?

Ehdottomasti!

8. Onko koirasi ns. pallohullu?

Kaiku kuumenee palloista aika paljon, toisaalta ei ole kyllä mikään maaninen ollenkaan, joten sanoisin, että ei taida olla. 

9. Kuuluuko asuntosi sisustukseen ruukkukasveja?

Kuuluu, mutta ne eivät näköjään voi kovin hyvin tällä hetkellä. Aijai, nyt keppiä itselle tästä!

10. Mitä eläinlajia harrastaisit, mikäli se ei olisi koira? (syystä tai toisesta, mieluiten perustelujen kanssa!) 

Itse asiassa voisin "harrastaa" melkein mitä tahansa, noin yleisesti ottaen pidän eläimistä yleensä, mukaan lukien ihan se tavallinen ötökkä tuvan lattialla kuin perusorava tai varis puussa keikkumassa. Kaikissa eläimissä kiehtoo se kokonainen maailma, mitä ne kantavat mukanaan ja mistä me ehkä hyvällä tuurilla joskus hoksaamme jotain. Siinä mielessä en oikeastaan harrasta edes koiria, vaan pikemminkin asun niiden kanssa. Koirien lisäksi meillä on ollut kissoja, kani, akvaario, undulaatteja ja jopa hetken aikaa pieni kotikanala. Arkeen on mahtunut myös aika aktiivinen ratsastuskausi. Tällä hetkellä ei ole mitään tarvetta eikä kyllä mahdollisuuttakaan laajentaa eläinlaumaa, koska en myöskään pidä lemmikeistä häkeissä. Parasta on katsella eläimiä ihan niiden luonnollisessa ympäristössään, kuten esimerkiksi vaikka lintulaudan vieraita.

Tässäpä tämä -kiitos hyvistä kysymyksistä! Omat kysymykseni ovat seuraavat ja haastan mukaan kaikki ne lukijat, jotka ovat treenilinjaisia joskus kommentoineet. Ja treenilijaiset tykkää siitä, jos muutkin innostuvat haasteesta.

1. Jos saisit muuttaa jotakin nykyisessä koiraharrastusmaailmassa, mitä muuttaisit?
2. Miksi sinulla on koiria?
3. Haluaisistko alkaa kasvattaa jotain rotua, mitä ja miksi? 
4. Mikä oli elämäsi ensimmäinen koirakohtaaminen, joka on jäänyt mieleen ja millainen tilanne oli?
5. Koulutetaanko koiria mielestäsi riittävästi noin arjen hallinnan näkökulmasta?
6. Millaisesta elämästä haaveilet, mitä tekisit, missä asuisit?
7. Mikä on/mitkä ovat koirasi/koiriesi hauskimmat piirteet?
8. Oletko joskus ajatellut eläväsi hetken aikaa ilman koiria?
9. Oletko matkustellut koirasi kanssa ulkomailla, missä? Jos et, niin haaveiletko sellaisesta?
10. Mikä on hauskin koiran nimi, jonka olet kuullut?

22.11.2012

Viikon verran arkea, vol. 2

Koska tämä blogi kertoo koirallisesta arjesta, niin kerrotaanpa siis viikkopäiväkirjan verran arkea, vol. 2. Eka osa löytyy täältä. Viikkopäiväkirjan innoittajana on ollut lappalaiskoirafoorumi, jossa useampikin on innostunt kuvaamaan omaa koirallista arkeaan.

Tällä kertaa on kyseessä poikkeustilanneviikko sunnuntaista sunnuntaihin. Poikkeustilanne siksi, että Kaiku on vielä (ainakin) parisen viikkoa vähemmällä liikunalla kinnerjänneongelmien vuoksi. Kuljetaan normaalitahtia hitaammin, matkaa tulee vähemmän ja lenkit tehdään pääasiassa hihnassa, koska riekkumiset on Kaikulaiselta vielä kielletty. Matka-arviot kilometreinä perustuu siihen, että kaikki meidän normilenkit on kutakuinkin mitattu. Ja mitattu ennen muuta siksi, että tiedetään kuinka paljon meille itsellemme tulee päivittäin liikuntaa (ja millaisia herkkuja voi iltalenkin jälkeen itselle pöytään kasata).

Sunnuntai (aamu mökillä, päivä kaupungissa)
8.30 herättiin mökillä, koirat omalle pihalle pissalle 10 minuutiksi.
9.30-10.15 aamulenkki koirat fleksissä, matkaa ehkä vähän päälle parisen kilsaa, hengailtiin maalaismaisemissa hiekkateillä, koska metsään ei ole asiaa hirvenmetsästyksen vuoksi. Lenkin jälkeen pieniä tokoteppuja ja namien etsintää pihalta.
10.45 koirille aamusapuska
11-13 koirat pötköttää kuka missäkin
13 koirat pihalle vartiksi hengaamaan
14 lähtö kohti Helsinkiä
15-17 koirat pötköttää sisällä
17-17.45 iltalenkki hihnassa, muutama tokotemppu matkan varrella, matkaa about kolmisen kilsaa
18 koirille iltasapuska, sapuskan jälkeen koirat hammastelee okkkarissa ja köllii seljällään
19-21 koirat yksin kotona, me isänpäiväaterialla, koirille lempilelut "yksinolopalkaksi" kun tullaan kotiin
22.30 koirat iltapissalle lähipuistoon about 20 min.

Maanantai (aamu kaupungissa, päivä mökillä)
8.30 koirat aamulenkille (hihnassa) n. 40 minuuttia, 2,5 km
9.30 aamusapuska
9.30-10.30 ihmiset tekee töitä
10.30 kamat kassiin ja kamat ja koirat autoon -> mökille
12.00 mökillä, koirat harrastaa pihalla vapaata hengailua n. 20 minuuttia
12.30-15.30 koirat pötköttää, ihmiset tekee töitä, koirat käy välillä pihalla, kun meilläkin on sinne jotain asiaa
15.30-16.20 iltalenkki fleksissä maalaismaisemassa pikkuteillä, n. 4 km
16.30-16.45 koirille osa iltasapukasta pihalle etsittäväksi, sen jälkeen Kaikun kintereen kylmähoitoa ja Arpan kanssa sillä välin mutama pertsa ja seuruuta
17.15 iltasapuska
17.15 -19.15 ihmiset tekee töitä, koirat pötköttää,ihmiset syö
19.15-19.30 koirat vartiksi pihalle pissalle
19.30-22.30 koirat pötköttää kuka missäkin, välillä käyvät moikkaamassa
22.30 koirat pihalle vikalle iltapissalle, noin 15 min.

Tiistai (mökillä)
7.30 herätys, koirat omalle pihalle vapaana pissalle 10 min.
8.30-9.30 aamulenkki fleksissä n. 30 min, about 2 km. Sen jälkeen koirat hengaa vapaasti pihalla puolisen tuntia
10.00 aamusapuska
10.00-15.30 ihmiset tekee töitä, koirat välillä pari kertaa pihalle hengaamaan, kun ihmiset pitää taukoa
15.30-16.30 iltalenkki fleksissä, n. 3 km. Lenkin päätteeksi pihalla namien etsintää
17.30 iltasapuska
18.00 naksuttelua lettupalkalla (kuonolla kosketus kirjan kanteen), sen jälkeen koirat vartiksi pihalle.
18.30 -> koirat köllii, ihmiset tekee töitä
20-22.30 yleistä oleilua, ihmiset syö (lisää lettuja), koirat väijyy herkkuja, rapsuttelua ja sellaista
22.30 koirat vapaana pihalle iltapissalle noin vartiksi

Keskiviikko (aamu mökillä, päivä kaupungissa)
6.30 herätys, toinen hihnanpää tiskaa, mä torkun, koirat käy nopsaan pihalla pissalla
7.00 minä ylös, pikainen aamupala ja torpan siivous
7.30-8.00 koirat pihalla vapaana, minä täydennän lintulaudat, Mies kantaa kamat autoon
8.00-9.00 autossa matkalla Helsinkiin
9.00-9.40 perusaamulenkki (fleksissä) lähellä kotia, matka n. 2,5 km
10.00 koirille aamusapuska
10.30 ihmiset työ- ja muille asioille, koirat jää yksin, saavat olla vapaasti koko kodissa.
13.30 ihmiset takaisin kotiin töihin, koirille namit sisääntullessa (do not ask why)
13.30 - 16.30 koirat pötköttää, ihmiset tekee työtöitä kotona
17-19 iltalenkkireissu, josta reilu tunti ulkoiluteillä metsän keskellä fleksissä ja loppuaika matkoihin eestaas autossa (= ruuhka ). Kohdattiin toistakymmentä lenkkelijää, kymmenkunta pyöräilijää, viitisen rullasuksihiihtäjää sekä pari koiraa. Käveltiin verkkaisesti, matkaa tuli nelisen kilsaa. Kävelyn lomassa Kaikun kanssa liikkeestä seisomista, odottamista ja pertsoja kumitomaatti- ja lihapullapalkalla, pääasiana hyvä fiilis ja korvien herkistäminen. Mies ja Arppa teki omia temppujaan.
19.10 koirille iltasapuska
19.15 koirille isot hirvennahkapuruluut järsittäväksi (toimii jopa Arpalle, kun ei saa siitä liian isoja paloja irti).
n. 20-20.30 Kaikun hierontaharjoittelua (samalla kun katson telkkaa), Arppa köllii sohvalla
20.30-23 koirat pötköttää missä milloinkin
23.00 vartin iltapissatus lähikaduilla -> nukkumaan

Torstai (kaupungissa)
n. 7.00 herätään siihen, kun huoltoyhtiö asentaa kovaäänisesti joulukuusta meidän sisäpihalle
7.00 - 9.00 aamiaisen lomassa ekoja työjuttuja
9.00 - 9.45 peruskaupunkiaamulenkki hihnassa lähikaduilla ja rannalla, reilut 3 km.
10.00 koirille aamusapuska ja ihmiset sinkoilee työhommiin (seminaaria yms.), koirat välillä keskenään kotona
n. 15.00 Mies vie koirat pikkupissalle lähikortteliin kotiin tultuaan, minä seminaarissa ja kirjan julkistamistilaisuudessa
17.40 tulen kotiin semmasta ihan finaalissa (+parin kuoharilasin saattelemana)
18-19.30 iltalenkki (me tehdään pääasiallisesti lähes kaikki lenkit koko perheen voimin) läheisellä rauhallisella ulkoilualuella koirat flekseissä, pari koiraa tuli vastaan, joista toisella mitä ilmeisimmin tärpit koirien reaktioista päätellen. Reilu tunti verkkaista ulkoilua, matkaa n.3 km + 20 min automatkoja yhteensä. Lenkin lomassa muutama puolihuolimattomasti tehty tokotemppu (ei vaan jaksanut keskittyä itse), lenkin lopuksi koirille puistonurtsille nameja (=normiruokanappuloita) etsittäväksi.
20.00 Koirille iltasapuska ja dentastiksit jälkkäriksi, aletaan laittaa omaa sapuskaa...
20.00-23.00 Ihmiset syö, minä säädän kaverin viikonlopun karonkkaa, s-posteja...Arppa kölii sohvalla, Kaiku makkarissa
23.15-23.30 Mies vie koirat lähipuistoon iltapissalle -> nukkumaan

Perjantai (kaupungissa)

7.00 herätys, Mies nousee ylös, minä en...
7.30 koirat hyppää sänkyyn punkemaan ja herättämään
8.00 - 10.00 Aamulenkki ulkoilualueella, upea ilma! Uhmataan lääkärin ohjeita ja annetaan Kaikunkin olla vapaana koko lenkki, mutta kielletään siltä kuitenkin vielä hepuloiminen ja spurttailu sänkkäreillä (koiraressu). Arppa on ihan fiiliksissä ja painelee pitkin peltoja lelun kanssa. Matkaa vähän vajaa 4 km, aikaa kulutettiin tunnin verran + ajomatkoihin melkein toinen yhteensä.
10.15 koirille aamuruoka. Mies omille työasioille, minä alan säätämään kaverin huomista juhlaa + tsekkaan akuutit työs-postit
-> Mies hoitelee koirien pikkupissatukset ja iltalenkit jossain välissä, minä sinkoilen kauppoihin ja roudaan bilepaikalle tavaroita. Koirat osan päivästä keskenään kotona vapaasti missä huvittaa, kuten meillä aina.
16.00 Mies heittää tokaa kertaa huomiselle bilepaikalle, koirat on kyydissä
16.30-18.00 Mies iltalenkillä, koirat flekseissä, matkaa 3,5 kilsaa, aikaa tunti, muu aika automatkaan. Jossain välissä myös iltsafka.
20.30 Minä tulen kotiin, rapsuttelen koiria, jalat pöydälle, ruokaa ja viinilasi eteen...
22.15 koirat iltapissalle lähipuistoon, noin 20 minuuttia -> nukkumaan

Lauantai (kaupungissa)
7.30 herätys, ylös ehkä joskus kasilta...
8.30-9.30 aamulenkki kaupungin puistoissa, aikaa noin tunti, matkaa reilut 3 km. Nähtiin paljon koiria, joista yhdelle räksylle cavalierille piti Kaikulaisen vähän vastata takaisin. Sokerina pohjalla treffattiin poikien lempikaveri. Ja rattaissa oleva vuosikas ihmislapsi sai rapsuttaa koiria, lapsen eka sana oli kuulemma ollut hauva :).
10.00 aamusapuska
11.00 - 24.00 -> minä huitelen loppupäivän ja illan kaverin väitöksessä ja karonkassa, Mies viihdyttää itseään ja koiriaan miten parhaaksi katsoo. Tarjolla olisi ollut myös vapaamuotoiset tokotreenit, mutta Mies ei sinne vääntäytynyt.

**
Siinäpä se, meidän viikko. Normimeininkiä oli mökillä ja kaupungissa majailemisen suhde, sekä päivittäiset rutiinit ja aika lailla myös koirien lenkityksen aikataulut. Kaikun sairaslomasta johtuen matkat oli nyt lyhyempiä ja enemmän kuljettiin  hihnassa/fleksissä.  Tyypillisesti koirat on lähes joka lenkillä ainakin hetken vapaana riekkumassa. Nyt moinen hauskuus oli myös kiellettyjen asioiden listalla. Sen takia pihallaolohetket mökillä piti myös minimoida (Arppa ei siis viihdy siellä yksin lainkaan). Usein viikkoon mahtuu myös yhdet kimppatreenit ja mahdollisesti koirakavereiden treffausta.

Jos joululahjaksi saisi taas kaksi tervettä koiraa taloon, se olisi kyllä paras lahja ikinä! Ei voi mitään, mutta vähän alkaa olemaan jo vatsahaavan oireita itsellä siitä, kun kukaan ei oikein tunnu tietävän mikä vika jänteessä on ja mistä siihen tullut - saatika miten se lopulta siis mahdollisesti paranee. Suurin oire on kuitenkin se, että makuulta ylösnousu on hemmetin vaikeeta, vaikka heti ylösnousun jälkeen koira on oma reipas itsensä eikä yhtään askeliaan liikkuessa varo. Entäpäs jos ko. tulehdus kintereessä onkin seurausta borrelioosista? Ja sehän ei levolla ja kylmähoidolla tosiaan parane. Voi missä olet, sinä eläinlääkäreiden Dr. House?

Päivän kuva: "ulos en mee, se on vissi, siellä sataa ja korvat kastuu, nih!"

9.11.2012

Kuvatuskuulumisia, vol. 3

Vaikka syksyyn onkin sattunut kaikenlaista ei niin kivaa, niin kyllähän se lähes normi koira-arki silti on ennallaan pysynyt. Ja itse asiassa ihan arkea sekin on, että toisinaan sattuu ja tapahtuu. Itse kullekin. Kuvina syksy on näyttänyt meillä muun muassa tältä:

Koirapoika yrittää jo kovasti pysyä hereillä rauhoituksesta toipuessaan. Aika liikkis eläin, sanoisin :). Kaiku on muutenkin helposti vähän surumielisen näköinen harmaine rilleineen.

Välillä leikittiin avaruuskoiraa, jotta haava sai ilmastoitua kunnolla. Ekan päivän jälkeen pönttö oli jo ihan jees ja Kaiku kolisteli se päässä pöytien alla oikein sujuvasti. Onneksi Arppakaan ei moista kummallisuutta sen enempiä tuuminut. Ehkäpä se on muutenkin sitä mieltä, että jos koirapojalla idolina on ollut dementoitunut partakoltiainen, niin eipä sen varaan voi kamalasti silloin laskea ;-)?




Loppukesä oli paikoin aika kiva, lämmintä piisasi ja ennen jalkaäksidenttejä oli ihan mahtavaa vaan hengailla sellä ja täällä ilman sen suurempia suunnitelmia. Kaiku esittää tässä ansiokkaasti puukiipijää.

Kaupungissakin pääsee metsäfiilikseen, jos tahtoo. Tosin se edellyttää kyllä silloin monesti silmien ja korvien sulkemista muilta lenkkeilijöitä ja kävelysauvojen kopinalta. Tässä yksi meikäläisten lempipaikoista, jossa käydään viikottain lumettomana aikana ("lumellisena" aikana ei tuonne oikein pääse, koska paikkaa kiertää hiihtolatuja tsiljardeittain, joihin koiran kanssa ei ole mitään asiaa). 
 













Alkusyksylllä meillä oli suuria tavoitteita käydä kokeilemassa BH-koetta, mikä sitten jäi pelkäksi ilmoittautumisen harjoitteluksi  kannuskynsivamman  vuoksi. Joten kaikenlaista treeniä on myös syksyyn mukaan mahtunut, viime viikkoina tosin aika lailla laiskemmin kuin ennen kinnerjännehasardia. Vaikka mitään tavoitteita ei olisikaan, niin treenilinjaiset treenaa mm. siksi, että jos et mitään treenaa, koiraparat saa aivan liian vähän positiivista palautetta. Arkilenkeillä kun kommunikaatio tuntuu turhan helposti olevan erilaisten asioiden kontrollointia (hajuihin EI sinkoilla, toisia koiria EI moikata,  jne.). Ja treenatessa myös oppii. Ja erityisesti ihminen itse puhumaan entistä paremmin koiraa.














Välillä ollaan tietty käyty möksällä haistelemassa syksyn tuulia ja vahtimassa omaa reviiriä ihan urakalla. Mökkireissuja on tehty vähän normaalia harvemmin, koska jalkavammojen takia ei ole kuitenkaan voinut antaa koirien keskenään rallata pitkin pihaa miten huvittaa ("erityisesti spurtteja pitäisi nyt vielä hetken varoa", sanoi lääkärisetä).

Vanhemman paimenpystykorvan erityisosaamisalaa on myös syyllistävä katse. Edellä mainituista syistä johtuen sitä nähtiin poikkeuksellisesti myös mökillä.




















Koira-arkea on myös rutiinit, joista meillä yksi liittyy jugurttiin. Jugurtti on Kaikulle aivan must (erityisesti Activia-mustikka) ja jos ei jugurttipurkkia saa nuoltavaksi, siitä seuraa hämmästystä ja ihmetystä. Arwo ei jugurtista niin piittaa itse, mutta piittaa kyllä siitä, että jos joku saa jotain, niin se joku on kyllä ainakin Arpaleena. 



































Meidän perheessä rannat on aika pop - ainakin meille hihnanpäille ja  etenkin syksyisin, jolloin ei paljon muita enää liikenteessä näy.

Mieli lepää ja ajatukset tuulettuu, kun voi katsella horisonttiin ja olla vaan. Jospa tänä talvena tulisi vaihteeksi kunnon jäät, lisääntyisi samalla  meikäläisten mahdollisuudet pitää koiria vapaana aivan olennaisesti. Tänä talvena päästään nauttimaan myös isojen järvien jäistä, kun majaillaan osan aikaa Tampereella. Joten talvea hyvillä mielin odotellessa!





30.10.2012

Kinnerkontrollia ja melkein-normi-elämää

Eilen käytiin Kaikun kanssa kinnerkontrollissa ja hyviä uutisia saatiin. Tosin vieläkin pitää harrastaa muutama viikko rauhallisia hihnalenkkejä (= kunnes makuulta ylösnousussa koira varaa painoa normisti myös toiselle jalalle), mutta mitään operoimista vaativaa hommaa ei kintereessä vaikuttaisi kuvienkaan perusteella (edelleenkään) olevan. Huippua! Aika parantaa ja sen kanssa on meikäläisenkin hermorakenteen nyt elettävä. Erityisesti helpotti se, että samassa rauhoituksessa kuvattiin yksintein myös lonkat ja selkä, eikä niissä mikään viittaa siihen, että ylösnousuvaikeudessa olisi tai olisi ollut kyse nivelrikosta tai jostain muusta yhtä kurjasta. Kyllä se on vaan venähtänyt kinnernivel/jänne, joka on vaivan syy. Edelleen on epäselvää mistä moinen vaiva tuli, mahdollisuuksia on toki tsiljardeittain. Koska Kaikulaisen askellajit erityisesti mökillä ovat laukka ja loikka, on hyvin todennäköistä, että se on jossain vaiheessa kesää itsensä telonut. Ja kun mitään yksiselitteisen selkeää ja pysyvää oiretta ei ole ollut (eikä kukaan huomannut), ollaan sitten rasitettu koiraa ja koiran kinnertä ihan normisti.  Mistä sitten on seurannut se, että siipeensä jo vähän saanut kinner todella äityi ja turposi. No, menneille ei mitään voi,  joka tapauksessa kontrollin tulos oli hyvä: paraneminen on käynnissä ja se on pääasia. 

Viime viikkoina ei pahemmin ole treenikärpästäkään meidän kulmilla näkynyt.  Energia on mennyt lähinnä Kaikulaisen kinnervaivan pähkäilemiseen. Noin kerta viikkoon ollaan kuitenkin käyty pienellä porukalla treenimässä enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti.  Toki myös lenkeillä tehdään aina perusasentoja, pätkiä seuruuta ja jääviä. Viime sunnuntaina saatiin Arwon haukkumiseen hyviä käytännöllisiä vihjeitä, joita yritetään nyt myös noudattaa. Onhan se selvää, että koiran älämölö ei temppuja tehdessä vähene, mikäli se pääsee tavoitteeseensa metelöimälläkin. Jotenkin harmittaa, että sen kanssa ei ole alusta saakka asiaan puututtu (kun ei ole ollut sitä selkeää tavoitetta), koska Arpaleenalla ei mitään motivaatio-ongelmia ole ollut minkään jutun tekemiseen. Jos Arpaleena tietää, että palkaksi on tulossa nakki, se kyllä tekee ja hyvinkin iloisesti. Meillä on siis yhteensä yksi aika potentiaalinen tokokoira: toinen ei koskaan ylimääräisiä ääntele, mutta sillä saattaa motivaatio pätkähtää ihan noin vaan ja toinen ääntelee, mutta motivaatio kestää.  Jos siis mennään kokeisiin, molempien kanssa on syytä itse vähän tsempata. Se mitä haluaisin nyt talvella harrastella olisi hakuilu silloin ja tällöin, koska molemmat koirat tietää jutun juonen ja omaan silmään vaikuttaisivat asiasta myös tykkäävän.

Tässäpä pääasialliset kuulumiset tällä kertaa. Meillä elellään siis melkein jo normaalisti, ulkoillaan, köllitään sohvalla, rapsutellaan mahaa ja tehdään pieniä temppuja. Mikäs tässä siis ollessa.

Päivän kuva: kohta ollaan taas näissä tunnelmissa, mikä ei taida porkkispoikia ollenkaan haitata?

25.10.2012

Muusta viis, kunhan koira on terve!

Joopa. Tänä syksynä on meidän perheessä ollut huonoa tuuria ihan riittämiin. Ensin Kaikulla loppukesällä epämääräinen etujalan ontuminen muutamia askelia liikkeelle lähdettäessä, sekä pienoinen vaikeus nousta makuulta ylös (molemmat vaivat meni kutakuinkin ohi hieronnalla, lääkärissä ei löydetty mitään varsinaista fyysistä vikaa kumpaankaan oireeseen). Tämän episodin jälkeen muutaman viikon päästä kannuskynnen repeäminen + kolme viikkoa tassun suojausta (jatkuvaa vesisadetta jokaisella lenkillä), viikko välissä normielämää ja kunnon lenkkejä, mutta nyt uusimpana vaivana kinnerjänteen jonkinlainen venähdys ja/tai tulehdus - ja jälleen myös pieniä vaikeuksia varata ylösnoustessa painoa molemmille jaloille.  Kyse on mahdollisesti jo vanhemmasta kintereen traumasta, joka nyt syystä tai toisesta alkoi oireilemaan  (ja mahdollisesti oireili siis jo loppukesästä, vaikka mitään ei silloin huomattu). Mikä on minkäkin oireen syy ja mikä seuraus, sitä tässä nyt ortopedin kanssa tuumitaan - koirahan on muuten energinen ja reipas oma itsensä, eikä tippaakaan liikkumistaan varo, saatika liikkeessä onnu. Venyttelee myös itsensä makuulla oikein pitkäksi, hyppää autoon ja kuopii pontevasti maata - mutta ei vielä varaa kunnolla painoa toiselle jalalle ylösnoustessaan.

Ei paljon naurata. Enemmänkin huolettaa. Päivitys 26.10: nyt näyttä tilanne oikein hyvältä, selvästi kinner on alkanut parantumaan, ylösnousu on lähes normaalia ja turvotusta ei juurikaan enää ole. Maanantaina on kontrolli ja toivon mukaan tilanne näyttää sielläkin oikein hyvältä.

Kaikun jalkavaivojen lisäksi  Arwo 9 v. ehti myös sairastaa elämänsä ensimmäisen kunnon ripulin, joka onneksi parani ihan kotikonstein parissa päivässä. Koska Arwo on aina ollut todellinen teräsvatsa riippumatta siitä mitä sille nenän eteen tarjoilee, tämäkin tietty ehti säikäyttää meidät ihan kunnolla. Etenkin, kun molemmat paimenpystykorvat ovat tähän saakka olleet kovasti terveitä eikä niiden kanssa ole tarvinnut lääkärissä ylimääräisiä kertoja juosta (ei tassuhaavoja, kennelyskää tai muuta flunssaa, ei mahavaivoja, ei ontumisia, ei iho-oireita...). Ei siis edelleenkään mitään varsinaista fataalia  sairastelurintamalla *kopkop*, mutta kun riittävästi pieniä asioita kasaantuu lyhyelle aikavälille tuntuu siltä, että koko ajan on jotain, mikä estää normaalin arjen. Ja se on kyllä aika kurjaa se :(.  Koska tässä blogissa sivupalkin mukaan käsitellään näköjään nimenomaan koirallista arkea, niin käsitelläänpä sitä nyt sitten vaihteeksi siitä näkökulmasta, jos kaikki ei menekään ihan putkeen.

Aloitetaanpa tärkeimmällä, eli jos kotona on terve koira, siitä kannattaa muistaa säännöllisesti iloita! Meillä on ollut ilo nauttia kahdesta perusterveestä koirasta jo vuosia ja uskon ja toivon, että tämä syksy on ns. silkkaa huonoa karmaa, joka katoaa taivaan tuuliin viimeistään talven tullen. Terveestä koirasta kannattaa siis iloita kunnolla, koska risalla koiralla kun ei myöskään harrasteta mitään vaikka viettiä riittäisi maailman tappiin ja pahimmillaan arkikin on silkkää säätämistä. Sen sijaan vähän vähempikin viettiä riittää mielekkääseen harrastamiseen, jos koiralla fysiikka ko. lajin kestää. Erityisen kenkkuja ovat ne jutut, joissa koira oireilee, mutta ei oikein saada selvyyttä että miksi. Koiralta kun ei voi kysyä, että mihin sattuu, miten sattuu ja kuinka paljon sattuu - koiran kivun tunnistaminen ei välttämättä ole lainkaan helppoa. Toisaalta jos koira vaikuttaa terveeltä, niin on ihan luontevaa ajatella sen myös olevan terve etenkin, kun iän myötä niin koirille kuin ihmisillekin väkisinkin tulee kaikenlaista vaivaa ja kremppaa - arjen arpia niin sanotusti - mikä asiaan kuuluukin.  

Reilut 15 vuotta yhteistä elämää partakoltiaisemme kanssa opetti melkoisen hyvin, että vanhakin koira voi elellä arkea ihan muina koirina, vaikka sillä yhtä ja toista vaivaa jo olisi todettukin. Terveen ja sairaan rajanveto on paitsi lääketieteellinen fakta, myös kokemuksellinen asia. Ongelma koirien tervydenhoidon kanssa onkin juuri se, että koirien kokemusmaailmaan ei samalla lailla pääse kuin oman päänsä sisälle tuntemuksiaan pohtimaan.  Ihmisen tehtäväksi jää arvioida mikä oire on sellainen, jonka kanssa mennään pikaisesti lääkäriin, mitä katsellaan rauhassa muutama päivä ja mikä on ehkä sellaista, jonka kanssa koira voi elellä ihan laadukasta elämää, vaikka ei varsinaisesti koskaan terveeksi tulisikaan. Yhtä tärkeää on myös miettiä (yhdessä eläinlääkärin kanssa) mikä on se raja, jota ei sairaan koiran kanssa ylitetä sen vuoksi, että ihminen itse ei kykene päästämään ystäväänsä pois. Ja on ihan paikallaan varoa myös "ylihoitamista" - koiraa ei pidä itsekseen "lääkitä" ennen kuin on selkeä diagnoosi ja ohjeet mitä tehdään. Lääkäriksi ei myöskän kannata valita nettifoorumin keskustelupalstoja, vaan mennä tapaamaan asiansa osaavaa lääkäriä, tai muuta ammattilaista ihan paikan päälle. Vertaistukea netistä tietty saa, mutta varsinaiset diagnoosit kannattaa jättää suosiolla niihin asioihin koulutetuille ihmisille.

Toisaalta sekin on hyvä muistaa, että maailmaan mahtuu kaikenlaista osaamista, myös eläinläkäreiden erikoistumisessa on valinnan varaa.  Meillä on se tapa - ja onneksi myös mahdollisuus, kun pääkaupunkiseudulla asutaan - että yritetään päästä samantien jonkun spesialistin puheille, jos tarvetta lääkärireissuun ilmenee. Siinä nimittäin äkkiä säästää useita satasia, jos pääsee suoraan ko. oireisiin perehtyneen lääkärin puheille. Ja ennen muuta omia hermoja, mikäli ne pahimmat googleavusteiset itse tehdyt diagnoosit voidaan poissulkea asiantuntijanäkemyksellä pikaisesti. Meikäläisellä on muutenkin vähän vaikeuksia malttaa odottaa selkeää diagnoosia, jos koira sairastaa. Nyt esimerkiksi Kaikun kanssa ortopedin ohjeiden mukaan vaan katsellaan vielä alkuviikkoon, lenkkeillään rauhallisemmin ja hoidellaan kinnertä rasituksen jälkeen kylmällä. Annetut ohjeet on kyllä vähentäneet kintereen turvotusta, mutta ei meinaa oma hermo kestää sitä, että ei olekaan heti antaa sitä pilleriä, joka poistaisi vaivan asap.

Sairaan - tai terveen - koiran hoitoa on tietty myös ennaltaehkäisy - mikä ei tarkoita koiran laittamista kaappiin, vaan sopivaa liikuntaa ja ravintoa ja fysiikan huoltoa muutenkin. Olen aika pitkälti ollut sitä mieltä, että ei terve  koira  fyssaria tai hierojia välttämättä kaipaa, jos se ei mitenkään oireile ja liikkuu monipuolisesti. No, Arwo kun sai 9 v. synttärilahjaksi elämänsä ensimmäisen hieronnan oli sen myönteiset seuraukset niin selkeät, että eiköhän me käydä vastaisuudessakin tarkistamassa koirilta jumeja. Olen silti edelleen sitä mieltä, että rakenteeltaan terve koira kyllä voi pärjätä hyvin ilmankin ja etenkin, jos se todella saa oikeasti monipuolisesti liikuntaa. Mutta veikkaanpa, että monet kaupunkikoirat, kuten meidän, joutuvat loppujen lopuksi aivan liian paljon kulkemaan hihnassa ja sileällä alustalla, jolloin ne eivät kuormita kroppaansa likimainkaan yhtä monipuolisesti kuin ne koirat, jotka saavat lähes kaikki lenkkinsä juosta vapaana metsissä ja pelloilla. Pieni vaiva ihmiselle, iso ilo koiralle - sitä hieronnassa ja fyssarilla käyminen käytännössä on, joten miksipä sitä ei karvaisen kaverinsa taivallusta keventäisi, jos mahdollisuus on?

Iloitse siis terveestä koirastasi, jos sellainen kodissasi asustelee, äläkä ainakaan pidä asiaa itsestään selvänä.  Iloitse koirasi unihaukuista, nenän tuhinasta, tassujen tuoksusta ja kotiin leviävästä sydänlämmöstä, Risto Rasaa lainten.

Päivän kuva: iloinen, terve koira - ihmiselle paras lääke vaivaan kuin vaivaan!




12.10.2012

Koira - tuo ihmisen perusoikeus(ko)?

Viime viikkoina on taas uutisoitu koirakulttuurin ikävimmistä puolista, joista pentutehtailu on eittämättä yksi karuimpia juttuja. Koska koirakuume polttelee niin monia, miksipä sitä näppärä ihminen ei siis tekisi itselleen pennuttamisesta kunnon tiliä? Eikä siinä silloin kamalasti sellaiset asiat mietitytä, kuten narttujen tai pentujen hyvinvointi. Ja pentutehtailuhan kannattaa, mikäli koirakuumeiset ihmiset eivät joko tiedä, tai lainkaan välitä siitä, millaisesta paikasta koiransa hankkivat. Pahimmillaan pentukuumeiset ihmiset kuvittelevat ostavansa jonkun varsin harvinaisen rodun pennun ("ei sillä ole papereita, kun tää on vasta niin uusi rotu"), tai  jopa "pelastavansa" pennun parempaan elämään ostaessaan sen tarkoituksella huonosta paikasta. Erityisesti jälkimmäinen logiikka on kyllä varsin merkillinen. Lähinnä eläinrääkkäykselle perustuvaa "kasvatustoimintaa" kun ei sillä lopeteta, että pentuja hankitaan tällaisilta tehtailijoilta, pikemminkin päinvastoin. Koiraa hankkiessa on siis syytä itse kunkin miettiä millaista kasvatustoiminta ja yleensäkin koiranpitoa haluaa samalla tukea - aiheesta lisää vaikkapa Treenilinjaisten kotisivuilta. Jos pidät itse tärkeänä sitä, että koirien lisääntymistä ohjaisi pyrkimys sekä fyysisesti että henkisesti terveiden yksilöiden tuottamiseen ja kaikkien koirayksilöiden laadukkaaseen hoitoon, hanki pentusi sieltä, missä nämä kriteerit myös täyttyvät. Kysyntä ja tarjonta toimii myös koirabisneksessä.

Edellisen logiikan mukaan toimiminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin käytännössä konkretisoitu. Tällä hetkellä kun tilanne Suomessa on se, että kuka tahansa voi päättää hankkia minkälaisen koiran tahansa millaisiin olosuhteisiin tahansa - ja ryhtyä samantien myös kasvattajaksi, vaikka ei ko. rodusta tai koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta yleensä tietäisi juuri mitään.  Tätä ei taas ummikko pentukuumeinen välttämättä hoksaa lainkaan. Niinpä lopputuloksena voi olla se, että sokea taluttaa sokeaa ja arkisten ongelmien tullessa eteen maailmassa on taas yksi "ongelmakoira" enemmän.  Millainen on sitten "hyvä kasvattaja", siitä yksi näkemys esimerkiksi Oudon rannan hiekkaa blogista

Koiraihmiseksi päätyminen on siis tällä hetkellä Suomessa käytännössä täysin vailla minkäänlaista sääntelyä. Koirien määrää/omistaja ei rajoiteta, kaikki rodut sallitaan kaikenlaisissa ympäristöissä, koiran hankinnan tai pitämisen ehtona ei myöskään ole minkäänlaista "koira-ajokorttia", kuten esim. joidenkin keskieurooppalaisten maiden kaupungeissa/lääneissä/provinsseissa osittain on. Joten kyllähän kerrostaloyksiöön aina muutama laumanvartija mahtuu muiden jo olemassa olevien lemmikkien lisäksi, siellähän viihdyttävät toisiaan sillä aikaa, kun ihminen viihdyttää itseään kaupungin baareissa. Kun ihminen tahtoo niin ihmisen pitää saada huolimatta siitä, onko moinen yhtään mistään näkökulmasta laisinkaan fiksua yhtään kenenkään kannalta. Kun pentukuume iskee, siitä vaan siis surffailemaan nettiin ja omaa penneliä hakemaan, siinäpä se. Ja jos tekee myöhemmin mieli teettää pennut, niin mikäs siinä, suostuvaista kumppania vaan omalle koiralle etsimään. Ja pentuja voi sitten myydä hyvään hintaan muille pentukuumeisille.

Onko siis perusteltua jatkaa nykylinjalla ja olla millään tavoin säätelemättä koiranomistamista tai kasvattajaksi ryhtymistä? En tosiaan tiedä, mutta tällaisia kysymyksiä asiasta nousee mieleen:

Koira-ajokortti? Vähentäisikö koiran hankintaa heräteostoksena ja samalla pentutehtailun kannattavuutta? Parantaisko se koirien elämänlaatua lisäämällä ihmisten tietoisutta koiran käyttäytymisestä ja kouluttamisesta? Pitäisikö ainakin kasvattajiksi haluavilta vaatia vähän syvällisempää tietämystä koiran peruskoulutuksesta ja käyttäytymisestä? Entä sen toteutus käytännössä: kuka myöntäisi,  miten sitä valvottaisiin, tai mitä tapahtuisi, jos koirakko ei läpäise testiä? Koskisiko vain ensimmäistä koiraa hankkivia? Entäs, jos koira-ajokortin suorittaminen antaisi oikeuksia pitää koiraa vaikkapa vapaana julkisilla paikoilla?

Koiramäärän rajoittaminen/henkilö? Onko perusteltua, että ihan kuka tahansa voi hankkia niin monta koiraa kuin ikinä haluaa mihin olosuhteisiin tahansa? Toisaalta faktahan on se, että jollekulle kymmenenkin koiran hoitaminen asiallisesti ei ole ongelma ja tonen ei saa yhtäkään koiraa kunnolla hoidettua. Toisaalta yhtälailla fakta on sekin, että aikaa/koira on väkisinkin vähemmän mitä enemmän koiria on hoidettavanaan kuin toki myös sekin, että sen yhdenkin koiran "pystyy" valitettavasti kyllä unohtamaan sohvan taakse, jos mielenkiinto koiraa kohtaan lopahtaa. Toisaalta voidaan myös kysyä, että miksi ihmisellä pitäisi ylipäänsä olla useita koiria kotonaan? Lemmikin virkaa hoitamaan riittää yksikin eikä harrastamistakaan varten tarvita välttämättä suurta koiramäärää.   Vanhakin koira oppii uusia temppuja, jos kouluttaminen sinänsä kiinnostaa ja kokeisiin ja näytelmiin voi edelleen osallistua, vaikka yksikään kotona olevista koirista ei sillä hetkellä mikään tittelirohmu olisikaan. Koska koiraharrastaminen on nimenomaan harrastamista, pitäisi "elävän harrastusvälineen" hyvinvointi olla ihmisen kunnianhimon edellä.  Mutta mikä sitten olisi se sallittu koiramäärä, se on kyllä varsin vaikea kysymys absoluuttisesti vastattavaksi, koska määrä ei hyvää koiranpitoa myöskään takaa, kuten edellä jo todettua. Toisaalta nykyinen koiramäärän rajoittamattomuus tukee käytännössä samalla myös pentutehtailua: mitä enemmän potentiaalisia tiineitä narttuja on sallittua pitää, sitä suurempi on tuotto. Joten miksipä niitä ei olisi siis vaikka 50?

Pentueiden enimmäismäärä vuodessa/kasvattaja? Onko ok, että pentueita voi olla vuosittain miten paljon tahansa? Onko ylipäänsä ok, että kasvatustoiminta voi olla käytännössä elinkeino? Jos koiria tuoettaisiin kaikkinensa vähemmän, päätyisivätkö syntyvät pennut todennäköisemmin asiallisiin koteihin, vai lisäisikö se pentutehtaiden suosiota? Toisaalta, jos myös sallittua koiramäärää/henkilö säädeltäisiin, vaikeuttaisi se olennaisesti pentutehtailemisen mahdollisuuksia: pelkkä tietyn koiramäärän ylittäminen riittäisi jo kielteisiin seuraamuksiin.

Erilaisten rotujen kieltäminen/salliminen joissakin olosuhteissa? Sopiiko esimerkiksi laumanvartija kaupunkien kerrostaloihin ihmisen ensimmäiseksi koiraksi? Tai reviiritietoinen lapinporokokoira ruuhkaisille kaupunkien kaduille käymään päivittäistä reviirinmerkkaustaistelua satojen muiden koirien kanssa (tätä on tullut sattuneesta syystä pohdittua enemmänkin)? Toisaalta kuten tiedämme, asuinympäristö itsessään ei tee koiran arjesta parempaa tai huonompaa, pitkiä lenkkejä ja tarpeellista aktiviteettia saava koira kaupungeissa on takuulla onnellisempi kuin lyhyen ketjun nokassa vuodesta toiseen maalla kyhjöttävä koira, jos ääripäitä ja vastakkainasetteluja hakee. Toisaalta yhtä faktaa on myös se, että erilaiset koirat sopeutuvat erilaisiin paikkoihin helpommin kuin toiset ja ovat näin myös eritavoin ihmisensä hallittavissa. Riistavietittömän ja koirasosiaalisen koiran uskaltaa laskea vähän pienemmässäkin kaupungin metsässä ja puistossa vapaaksi toteuttamaan sisäistä koiruuttaan kuin kaverin, joka pelkästä citykanin hajusta häipyy pariksi tunniksi jahtiin, niittaa matkalla muut samaa sukupuolta olevat koirat ja aiheuttaa lähitiellä liikennekaaoksen vapaana juostessaan. Pitäisikö rodunvalinnan ensisijaisena  perusteena erityisesti ensikertalaiselle olla se, mikä omaa silmää miellyttää, vai pikemminkin se, millaisen rodun kanssa todennäköisimmin itse pärjäisi parhaiten,   kuten Oudon rannan hiekan blogissa viisaasti todettiin: "Ensikertalaisen kannattaisi myös ehkä mieluummin kysyä, minkä tyyppisen koiran kanssa hän aiheuttaa vähiten vahinkoa, jos kaikki ei menekään kuin Strömsössä." 

Jos pentutehtailua siis halutaan tosissaan rajoittaa ja "ongelmakoiriksi" päätyvien koirien määrää pienentää, tarvitaanko samalla tiukempia pelisääntöjä yleisempäänkin koiranpitoon? Vai jatketaanko edelleen sillä linjalla, että koirien omistaminen ja uusien koirien lisääminen ON kaikkien ihmisen perusoikeus, jota voidaan vähän ohjailla (mm. pentueiden suositusmäärä/narttu), mutta jota ei sen enempiä ole tarpeen kontrolloida? Jos ihmiset olisivat fiksuja, ei moisia tarttisi lainkaan miettiä, mutta kun kaikki eivät ole, josta media meitä säännöllisesti ja valitettavasti muistuttaa.

Päivän kuva: Kukapa sitä voisi pentukuumetta vastustaa, kun sopiva tapaus sattuu eteen?