Koiran aika

Kaksi sanaa, monta merkitystä.

**

Koiran aika tulla ihmisen elämään on silloin, kun ihminen tarvitsee koiran.
Kumppaniksi ja ystäväksi.
Kun ihminen on valmis oppimaan puhumaan koiraa.

Koiran aika on juuri nyt. Tällä hetkellä ja tässä. Ei eilen, ei  huomenna.
Ei varastossa annettavaksi koiralle joskus tulevaisuudessa,
kun ihminen kiireiltään ehtii.
Koiran aika on nyt.

Koiran aika on rajallista. Ja siksi ihmiseltä tarvitaan viisautta tunnistaa
koiran loppumassa oleva aika.
Jotta koiran ajasta tulisi koiralle itselleen kaunis.

Koiran aika on unohtumatonta.
Ihmisen käsi muistaa aina koiran turkin tunnun.


**

Vaikka tällä hetkellä elämme ihan parasta koiraihmisen aikaa, on tietoisuus siitä, että olemme yhteisen elämämme loppusuoralla väkisinkin jo läsnä. Kun koirat täyttävät seuraavaksi 13 ja 9 vuotta, ei haikeuden hiipimistä mieleen voi oikein mitenkään estää.

Päivän kuvassa omien koirien sijaan on tällä kertaan ystäväkoiramme Sissi, 14 v. 
Vanhan koiran aika on olla ihan ihmisen lähellä silloin, kun se tuo koiralle turvaa 
ja koira niin haluaa. 

Koiraihmisen talounelmia ja realiteetteja - vinkkejä unelmien toteuttamiseen

Tällä kertaa blogissa ei treenailla sitäkään vähää mitä joskus, vaan sen sijaan sukelletaan koiraihmisen talounelmiin ja todellisuuksiin näiden unelmien osalta. Tähän on syynä useampikin asia. Ensinnäkin treenilinjaisten kirjuri puolisoineen harrastaa intohimoisesti remontointia (on vähän pakkokin, koska se ameriikanperintö on vielä tulematta...) ja erityisesti vanhat hirsitalot ja perinnerakentaminen ovat lähellä sydäntämme. Nykyinen kotimme on jo neljäs vanhan talon kunnostusprojekti ja ylivoimaisesti isoin, riskialttein ja kaikin puolin "jäätävin." Remontin jäätävyydestä kertoo myös se, että sitä on nyt tehty vuoden päivät ja silti ollaan edelleen vasta alussa monen asian osalta. Kirjoittamista motivoi myös se seikka, että meikäläinen on viime vuosina toiminut monille koiraihmiskavereille epävirallisena kiinteistövälittäjäkonsulttina, kun kaverit ovat lähteneet metsästämään omaa unelmaansa. Ja ennen muuta tätä tekstiä motivoi se, että kun ihminen hankkii koiran ja muuntautuu vaivihkaa Todelliseksi Koiraihmiseksi,  alkaa monia kummasti koukuttaa ajatus ihan omasta talosta ja pihasta. Koiraihminen tykkää siitä, että koiralla on kivaa, koska silloin myös koiraihmisellä on kivaa. Harmillisesti omakotitalo isolla pihalla kuuluu kuitenkin harvoin pentupakettiin.

Voiko koiria olla koskaan liikaa? (Myönnettäköön, kuvassa myös kylässä olleet kaverikoirat)

Joten tässäpä niitä vinkkejä. Yhteensä kokonaista kuusi kappaletta. Oman talon hankinnassa on olennaisinta ensin miettiä omaa ajateltua (koira)arkea todella perinpohjaisesti. Vasta sen jälkeen kannattaa perehtyä yksittäisten talojen ominaisuuksiin, kun käsitys siitä millaista elämää haluaa talounelmansa kanssa viettää alkaa olla monipuolisesti selvillä. Tämän asian selkeyttämiseen on tarjolla kolme hyvin yksinkertaista vinkkiä - jotka yksinkertaisuudessaan saattavat nimenomaan unohtua. 

Ihan kaikkein tärkein asia on tutustua sen alueen kaavoitustilanteeseen, josta taloa pääasiassa metsästää. Koska muuten voi käydä niin, että se ihanan rauhallinen peltoaukea, metsäsaareke, ulkoilualue tai whatever katoaakin siitä naapurista parissa vuodessa ja tilalle tulee jotain vähemmän hohdokasta. Suomen kaavoitusjärjestelmä on siinä mielessä erinomainen, että kaavahierarkia on sitova ja päätökset ovat julkisia, joten tietoa todella saa. Vaikka mikään ei ole ikinä absoluuttisen varmaa pitkälle tulevaisuuteen, huomattavasti rauhallisemmin saa yönsä nukkua, jos selvittää perusasiat kunnolla ja tietää ainakin missä vaiheessa ympäristön kaavoitustilanne nyt on. Joten siis vinkki yksi on tämä: 

1) Omaa kotia ostaessa kannattaa katsella paitsi taloa sisältä, aivan erityisen ahkerasti ulos ko. talon ikkunoista ja miettiä onko se sellaista maisemaa, jota haluaa katsella ja jossa olisi mukavaa elää koira-arkea. Talon sisäpuolelle voi tehdä itse lähes mitä vaan, mutta oman pihapiirin ulkopuoliset ominaisuudet ovat nimenomaan muiden käsissä. Joten selvitä kenen käsissä ne ovat ja onko niiden osalta jollakin taholla jotain suunnitelmia.

Tämä järvi pysynee tässä seuraavatkin vuosikymmenet, mikä on lenkkeilyarkemme päivittäinen ilo. Isot koirat tarvitsevat ison vesikupin.

Vaikka on ihan itsestään selvää, että  taloa ostaessa sen pitää soveltua nimenonomaan omaan arkeen on yllättävän vaikeaa olla realisti silloin, kun käy katsomassa taloja kesäkuukausina ja ympäristö tarjoaa vehreyttä ja valoa yllin kyllin. Mutta myös koiraihmisen arkeen kuuluvat tihkuiset ja pimeät marraskuut ja niitähän on eteläisessä Suomessa riittänyt viime vuosina useampikin kuukausi peräjälkeen. Joten vinkki numero kaksi on se, että 

2) paras aika talon katsomiselle on oikeastaan syksy, jolloin saa paremman käsityksen ympäristön tarjonnasta ja siitä missä määrin esim. valaistuja lenkkeilyalueita on lähimaastossa tarjolla. Mikäs siinä, jos otsalamppukävelyt pimeässä metsässä, tai valaisematon maantienlaita on se jota haluaakin, mutta jos näin ei ole, asiaa kannattaa todella miettiä. Kesä on kuitenkin lyhyt. Joten mieti siis millaista koira-arki on kaikkina vuodenaikoina ajattelemassasi ympäristössä ja tuntuuko se hyvältä vaiko ei. 

Kesäillan hämärissä green therapy on taattua, mutta entäs marraskuussa, kun loska vihmoo vakasuoraan peltoaukealla naamaan ja on sysipimeää, joku yksinäinen ikkunavalo kenties tuikkuna jossain? Ja koiristakin näkyy ehkä vain valopannan väläys joskus? Omaa toivottua koira-arkea, kyllä vai ei?

Vaikka koiraihmisen arkea rytmittävät olennaisesti koirat, niin aika monilla päivittäisiin rutiineihin kuuluvat myös työmatkat, kauppamakat ja ystävienkin tapaaminen (ja tietysti myös mahdolliset lasten harrastukset jne.) Tästä seuraa vinkki numero kolme, eli 

3) kuinka autoriippuvaista elämää haluat viettää ja eritoten missä määrin ne tarvittavat asiat (ml. matkat treenikentille) ovat saavutettavissa jonkinlaisen itselle järkevän matkan ja ajan puitteissa? Pitäisikö talon olla kätevästi saavutettavissa myös julkisilla kulkuneuvoilla esimerkiksi - edes muutaman kerran päivässä? Entäs kun kavereita tulee kylään ja nautitaan vähän skumppaa, maksaako taksi tsiljardin takaisin ihmisten ilmoille, jos kotiin ei voi syystä tai toisesta ystäviä majoittaa? Ja mitä tämä taas voi tarkoittaa omille sosiaalisille verkostoille pidemmän päälle? Mitä uusia asioita niiden osalta talon sijainti kenties mahdollistaa, mitä nykyisiä asioita se saattaa puolestaan vaikeuttaa?

Haaveena parhaille kavereille bileet omassa kodissa - kuka pääsee tulemaan, millä liikutaan ja missä yövytään? (Kuva omista 20 v. hääpäiväjuhlista tältä kesältä keskellä remonttikaaosta, mutta ei haitannut, syreenin tuoksu viimeistään sai juhlafiiliksen aikaan, näin uskomme me)

Jahka toiveet ympäristön suhteen ovat selvillä, on aika suunnata katsomaan erilaisia kohteita livenä. Jo heti alkuun kannattaa unohtaa se olettamus, että uusi talo on aina parempi kuin vanha. Näin ei välttämättä nimittäin ollenkaan ole, sekä vanha että upouusi voivat olla teknisesti täysin priimaa, mikäli ne on rakennusvaihessa rakennettu huolella ja niitä on myös huolella hoidettu. Tai sitten ne voivat yhtä lailla molemmat olla huonoja ja täynnä kaikenlaisia riskiremontteja ja -rakenteita. Vaikka meillä rakennusvalvonta valvoo, ei se kuitenkaan väijy työmailla aamusta iltaan katsomassa esimerkiksi sitä, miten rakenustarvikkeita säilytetään, saatika mittaamassa onko käytetty materiaali varmasti kuivaa. Ostajalla on aikamoisen iso vastuu siitä huolimatta, että myös myyjän vastuu kiinteistökaupassa on tällä hetkellä viisi vuotta. No, riitely oikeudessa ei paljon lämmitä, jos ilmeneekin joku seikka, joka ostajan olisi oikeastaan pitänyt tajuta. Vinkki numero neljä on se, että 

4) vaikka talosta olisikin tehty kuntoarvio, itselle jää siitä huolimatta hyvin paljon vastuuta eikä vähiten siksi, että harvassa kuntoarviossa mennään rakenteisiin kunnolla. Lisäksi kuntoarviomarkkinoilla toimii myös kaikenlaisia tyyppejä - ihan samoin kuin koiramaailmassakin on ns. asiallisia kasvattajia ja "kasvattajia." Lisäksi perehtyminen erilaisiin taloteknisiin ratkaisuihin on enemmänkin kuin suotavaa, jos ei lähipiiristä ketään asiantuntijaa avuksi löydy. Ja talotekniikkaan perehtymisen tärkeys on ihan yhtä olennaista olipa tähtäimessä vanha tai uusi talo. Pitää tietää miten talo toimii, jotta sitä osaa hoitaa oikein. Omassa talossa itsestä tulee aina sekä isännöitsijä että kiinteistön kunnossapitovastaava, halusipa sitä taikka ei.

Monet rakenteelliset asiat eivät normikuntokartoituksessa selviä. Mitä vanhempi talo, sitä tärkeämpää on siksi myös ennen pintaremppaa tarkistaa rakenteet kunnolla. Jotta ei tarvitse tehdä sitä pintaremppaa uudelleen, jos jotain rakenteellista ongelmaa ilmiintyykin. 

Taloa metsästäessä on tosi tyypillistä myös se, että löytyy talo ihan täydellisellä sijainnilla, mutta se on sisältä pikemminkin ulostyöntävä kuin houkutteleva. Tässä kohtaa tarvitaan viimeistään sitä mielikuvitusta. Mikä on silkkaa pintaa ja hoituu maalilla taikka tapetilla? Entä olisiko mahdollista tehdä pohjaratkaisulle myös jotain, poistaa seinä sieltä ja rakentaa toinen tänne? Vinkki numero viisi on se, että 

5) älä katso vain sitä miltä talo näyttää sisältä nyt, vaan mieti miltä se voisi myös näyttää. Tässä kohtaa talokauppoja tarvitaan sekä järkeä että myös tunteita. Järkeä siksi, että voi analyyttisesti arvioida mitä kaikkea on mahdollista tehdä ja millaisia remonttitarpeita faktisesti on, erityisesti talotekniikkaan liittyen. Mutta yhtä lailla tarvitaan niitä tunteita ja mielikuvitusta: onko helppo kuvitella oma arki tähän taloon, koirat nukkumassa patjoillaan tuossa ja tuossa ja niin edespäin. Miltä talo kaikkinensa tuntuu? Tilojen merkitystä ei pidä aliarvioida ja eikä varsinkaan niiden itselle luomaa tunnelmaa. Jokaisella meistä on intuitio tunnistaa tiloja, jotka tuntuvat itselle kotoisilta ja viihtyisiltä. Ei ole sattumaa, että joissakin tiloissa ja kodeissa viihtyy paremmin kuin toisissa ja monet seikat erilaisten tilojen kokemisessa ovat tyypillisiä ihmisille yleensäkin - tämä ei ole mitään yksisarvistiedettä, vaan ihan peruskauraa mm. arkkitehtuurissa. Joten kannattaa siis herkistyä myös omille tuntemuksilleen kunnolla, kun astuu mahdollisen tulevan kodin ovesta sisälle. Aina ei pikainen ensivaikutelma tietenkään anna oikeaa käsitystä, mutta sitä kannattaa silti aina tarkkaan kuunnella ja päästää sen jälkeen mielikuvitus valloilleen.

"Jos tämä ovi menisikin tulevaisuudessa vaikka kylppäristä makkariin ..." (Ja kyllä, nykyään siitä tosiaan mennään kylppäristä makkariin!)

No entäs jos olenkin ihan "käsi" kaiken remontin suhteen? Enkä edes tiedä miten aloittaa, mitä pitäisi ottaa selville ja mikä on ylipäänsä mahdollista? Ja eikös remontit maksakin ihan hirveästi? Tähän tuskaan auttaa viimeinen vinkki numero kuusi, eli

6) sanonta "tekemällä oppii" pitää todellakin hyvin paikkansa! Aika harva on ollut koirankoulutuksessakaan guru syntymästään, tekemisen, erehdyksen ja oppimisen kautta asiat sisäistyvät ja muuttuvat toiminnaksi niin sanotusti "suoraan selkärangasta." Mitä enemmän voi tehdä itse, sitä edukkaammaksi remppakin tietysti tulee. Maalaus ja tapetointi eivät myöskään ole mitään rakettitiedettä  ja monet muutkin asiat ovat aika yksinkertaisia itsekin toteutettaviksi, kuten vaikkapa erilaiset purkutyöt. Lisäksi remontin keskellä elämisessä piilee myös jännä juju: se pakottaa hyväksymään ja sietämään keskeneräisyyttä, mikä ei ole huono taito sovellettavaksi muillekin elämän osa-alueille, vaikkapa siihen treenaamiseenkin. Eikä mikään estä nauttimasta talosta siinäkään vaiheessa, jolloin kaikki on vielä hujan hajan - päinvastoin. Jonkinlainen viisaus lienee sekin, että talossa olisi hyvä asua vuosi ennen remonttia, jotta ehtii tutustua taloon kunnolla ja näkee esimerkiksi luonnonvalon vaihtelut kaikkina vuodenaikoina. Toisaalta jos idea omasta kodista on selkeä ja resurssit remontin toteuttamiseen olemassa samantien, niin mikäs sen hauskempaa, molempi parempi.

Mikäs sen terapeuttisempaa kuin maalailla jalkalistoja, ovilistoja, kattolistoja...ja huomata joskus illan hämärtyessä, että osa niistä tuli maalattua väärällä värillä, joten ei kun uudestaan...

Treenilinjaiset toivottaa menestystä talometsästyksessä kaikille omasta talosta haaveileville - se unelmien koira-arki on joskus lähempänä kuin voisi luullakaan!  Tosin en ole nyt ihan varma lisäsikö tämä teksti talokuumetta, vai sai talon hankkimisen kuulostamaan entistäkin monimutkaisemmalta... Jälkikirjoituksena todettakoon, että aika harvalla on mahdollisuus toteuttaa asumisen unelmaansa kertaheitolla, sen sijaan pitää tehdä kompromisseja monenkin asian suhteen. Mutta aina voi unelmoida ja käydä katselemassa erilaisia taloja, siinä oppii itsekin samalla lisää omistakin haaveista ja saa myös realistista käsitystä tarjonnasta. Kuten sanottua, meilläkin menossa neljäs taloprojekti ja välissä ollaan myös asuttu kerrostaloissa ihan ydinkeskustassakin (Helsingissä) ja viihdytty sielläkin erinomaisen hyvin. Unelmat ja arkiset tarpeet voivat myös muuttua.

"Saatoinpa käydä kaatosateessa hieman kävelyllä, mutta onneksi meillä on kuisti, jossa voi kätevästi kuivatella."  - Kyllä, kuisti oli tässä talossa mm. se juttu, jonka vuoksi tämä tuntui heti omalta.

Hengissä...

...ollaan, vaikka blogipäivitykset takkuilee. Mutta nyt on loma ja sitä ennen tilttasi kone totaalisesti ja pelkällä kännyllä ei näitä päivityksiä hoidella, nääs. Ainakaan treenilinjaisten kirjuri. Mutta kesäkuulumisia ja muutakin pähkäilyä tulee pikapuolin.

Päivän kuva: loma näyttää esimerkiksi tältä. 

Yhtä ja toista, sekamoista

Oho! Lipsahtipa pitkäksi päivitystauko! Mikä ei ole ihme ottaen huomioon ihan tolkuttoman työrumban keväällä, koko palveluskunnan sairastumisen kunnon influenssaan about 15 vuoden tauon jälkeen ja toki sokerina pohjalla hajosi myös auto, joka aiheutti arkeen yhtä ja toista säätöä. Ja remonttihommia on pitänyt myös säätää sen mitä on ehtinyt. Ja aika huonosti ollaan ehditty edellä mainituista syistä. Joten ollaan valovuosien päästä siitä aikataulusta, joka itse itsellemme laadittiin, itse kun remonttia pääasiassa tehdään. Hohhoi.

Mitä tulee rallitokoiluun, niin alokurssi on nyt käyty. Harmillisesti pari vikaa kertaa jäi väliin, koska ensin iski kuume ja vikan treenikerran mätti auton hajoaminen. Joten ei päästy harjoituskokeisiin laisinkaan. Höh. Toisaalta saatiinpa kurssilta hyviä vinkkejä uusien temppujen opetteluun, joten kotitokotuksiin on tullut kaivattua vaihtelua, mikä oli ehkä koko kurssin olennaisin tavoitekin. Kaiku osaa nyt mm. pyöriä ja seurata myös oikealla puolella. Mitä me niillä taidoilla arjessa tehdään - no ei varmaan mitään, mutta pääasia onkin se, että opetellaan uusia asioita ylipäänsä, eikä junnata yhtä ja samaa. Mahdollisesti syksyllä jatketaan taas, tai sitten mennään tokokurssille. Paikallinen koirayhdistys on kyllä hurjan aktiivinen, joten kaikenlaista tarjontaa riittää. Lisäksi meillä on yhdistyksen jäsenenä mahdollisuus lunastaa hallille avain, jotta voidaan käydä esimerkiksi agiliitämässä ihan omin voiminkin. Edellytyksenä on se, että esteistä on kokemusta ja sitähän meillä on kolmen vuoden ohjatun agilityharrastamisen jäljiltä hyvinkin. Myös kotikylälle perustettiin koirayhdistys ja nyt on rakenteilla koirapuisto, sekä yhteislenkkeilykuviot on saatu käyntiin. Ei huono, sanoisin. Oltiin myös porukalla kirpparilla myymässä tavaraa kerhon hyväksi ja tultiin samalla tutuiksi. Koiriahan täällä riittää ja koko kylä on kyllä todella koiramyönteinen paikka!

Kevät on mennyt hujauksessa ja kesää jo odotellaan. Ja todellakin odotellaan, koska eihän tätä kylmyyttä ja sadetta jaksa siis erkkikään. Tuntuu siltä, että täällä Suomen eteläisimmässä kolkassa on käytännössä veivattu kutakuinkin samat vaatteet päällä kuukausitolkulla, kun talvi oli todella leuto ja kevät puolestaan kylmä. Lunta meillä oli koko talvena yhteensä noin kuukausi ja viimeiset rippeet lumesta katosi meidän nurkilta jo helmikuussa. Joten kiitos äkkiä lämpimät kesäillat tänne ja heti!

Pentukuume iski myös aika puskista. Ja myös kissanpentukuume. Mutta vielä ei taida olla uuden perheenjäsenen aika, tyypillinen järki vaiko tunteet tilanne, siis.  Järki saano, että ei penneliä esimerkiksi siksi, että Arwo ja Kaiku on keskenänsä niin hyvä tiimi, että nykyistä laumadynamiikkaa ei ehkä kannata riskeerata. Toisaalta mistäs sitä tietää vaikka kolmas pyörä solahtaisi kuvioon ihan noin vaan? Ja toisaalta Kaikulainen täyttää kesällä jo 8 vuotta, joten siinä mielessä pennelin olisi syytä tullakin aika pian. Joten ehkä tämä asia on ns. herran hallussa ja joku koira vaan sitten tulee kun tulee, tosin sen verran pitää vielä käyttää järkeä, että katsellaan miten muut arkeen vaikuttavat asiat tässä lähitulevaisuudessa ensin järjestyvät. Välillä myös tuumaillaan, että meille voisi hyvinkin tulla joku kotimainen aikuinen koditon tapaus, kun ei ole suuria vaatimuksia sen koiran suhteen noin yleensä. Pentukoirille kun löytyy ottajia niin paljon helpommin. Toisaalta juuri pentua tekisi kuitenkin mieli...

Sokerina pohjalla laskettiin yhtenä kuumehoureisena päivänä influessaa potiessa kuinka monta päivittäistä rutiinia meillä on, joita toteutetaan yksinomaan koirien tähden. Ja joita koirat myös vaativat toteutettavaksi - meidän kouluttamisemme on siis ollut aika menestyksekästä.   Suosittelen asian tarkastelua tästä perspektiivistä, luku saattaa nääs olla aika suuri, öh. Vastaus paljastetaan seuraavassa postauksessa. Suurin ilo arkeen tulee tietty siitä, että molemmat pojat ovat hyvässä kunnossa, vielä ei tarvitse Arwonkaan kanssa paljon sen jaksamisia miettiä, vaikka seuraavaksi mittariin tuleekin jo 12 vuotta. Vaikka lapinporokoirassa on omat haasteensa, niin kyllähän tämä rotu myös vie ihmisen sydämen pala palalta ihan tyystin. Mikä ilmenee esimerkiksi tästä rotumääritelmästä

Päivän kuva: pojat kävi skeittaamassa, kaikenlaista treenirataa löytyy, kun ei kulje silmälasit taskussa. 

Hei me treenataan - rallytokoilua!

Että jep, nyt on kolme kurssikertaa takana, vielä 7 edessä ja lopussa on koe. Huikauhistus! Ekalla kerralla suurin vaikeus oli itselleni siinä, että miten lukea samaan aikaan kylttejä ja ohjeistaa koiraa. Kaikki liikkeet ovat toistaiseksi olleet kyllä aika helppoja. Tämä selittynee sillä, että meillä on kuitenkin aika paljon toko yms. pohjaa, että perusasioilla (seuruut askeleineen ja peruutuksineen, eteen- ja sivulletulot, istu, seiso, maahan eri vaiheissa liikkeitä, paikallaolot yms yms) pääsee jo aika pitkälle. Hiukkasen koomista toko-orientoituneelle ihmiselle on sen sijaan se, että ei meinaa sisäistää, että koiraa todellakin SAA kehua ihan niin paljon kuin huvittaa. Ja käyttää käsimerkkejä suullisten käskyjen lisäksi, joita niitäkin voi viljellä tarpeen mukaan. Tämä palkkapolitiikka on kyllä tämän lajin suola.  Ei tarvitse miettiä miten saada koira opetettua siihen, että  palkka tulee sitten "joskus," kun sen voi tarjoilla suullisen kehumisen kautta kokeissakin pitkin matkaa.

Treeniporukka on kiva ja koutsi osaava. Pyysin, että tarkkailee erityisesti annanko Kaikulle ristiriitaisia signaaleja erilaisilla tiedostamattomilla vartaloavuilla. Lisäksi ollaan nyt treenattu myös hihnassa - koska alokasluokassa hihna on pakollinen - mutta koska me ei normisti ikinä treenata hihnassa, tästä(kin) tulee itselle vähän lisähaastetta. 

Kaikulainen on treenikumppanina kyllä verraton otus! Jännää myös huomata, että vaikka ei olla ryhmätreenitty säännöllisesti lähes pariin vuoteen, se tajuaa kyllä heti mikä on tilanne ja pysyy mainiosti kentällä kuulolla. Siinä missä kotikylän omalla reviirillä pikkukoira meinaa toisinaan kovastikin kommentoida muita koirakoita, kentällä (tai siis hallissa) se pitää kiltisti kontaktia, vaikka ihan vieressä olisi hehkeä pitkatukkacolliedaami, kuten faktisesti onkin. Parastahan Kaikussa on se, että se jaksaa loputtomasti toistoja ja on aivan onnesta pähkinöinä saadessaan sanallisia kehuja ja tietäessään tehneensä oikein. Ja jos itseäni vähän jännittää, niin Kaiku terästäytyy siitä vastaavasti entistä enemmän! Moni lappalaiskoiran omistaja myös kärvistelee sen asian kanssa, että koiralla on taipumusta piippailla ja vuotaa. Kaiku on sen sijaan hiljainen ja tunnollinen ja tarmokas suorittaja. Reipas partiopoika! Siksipä on tullut taas mieleen, että joku kilpailutavoitteellinen harrastaja olisi saattanut kyllä leipoa sille jo vaikka mitä tuloksia. Kaiku kun ei pienestä hätkähdä - ei myöskään siitä, jos ihminen välillä vähän sekoilee ohjeistuksissaan.

Jaa että mennäänkö johonkin kokeisiin? No, se jää nähtäväksi. Pääasia on tehdä taas vaihteeksi jotain systemaattista treeniä ja saada uusia ideoita koirien aktivoimiseen. Omat päivittäiset "kotitokottelut" kun helposti uhkaa jäädä yhtäjasamaa -puuhasteluksi, jos ei käy välillä aktivoimassa omaa päätänsä.

"Mutta kun en osaa vielä lukea..." 

"Siistiä, kohta juostaan ja pujotellaan!" 

"Mä olen ihminen niin valmis!" 

Jummijammi - mehän treenataan (kohta)!

Toisinaan tapahtuu ihmeellisiä asioita - ilmoitin itseni ja Kaikun nimittäin Rally tokoon. Odotamme jännityksellä mitä siitä seuraa, kun ei olla aikoihin käyty ohjatuissa treeneissä. Eikä meikäläinen tiedä tästä lajista yhtään mitään. Paitsi sen, että siellä saa kehua koiraa koko ajan - ja siitä toimintapolitiikasta tykkään!

Majailtiin tällä viikolla pari päivää Tampereella töiden merkeissä ja otettiin pienet lämppäritreenit ensi viikkoa varten. Ja hyvässä tutussa seurassa  - on se vaan huippukivaa, kun elämä kuljettaa vanhoja kavereita samoihin kaupunkeihin uudelleen. Tykkään!

Ja oli muuten varsin "kiva" keli, että aika reippaita me kyllä oltiin. Melkein saatoin tuntea itseni jopa ihan oikeaksi koiraharrastusihmiseksi, kun räntää sateli naamalle ja sormet oli kohmeessa.

Katri-Helena

Sähköinen valokuvakansio alkoi piippailla overloadtyyppisesti ja oli aika ryhdistäytyä. Ja voi veljet, siinähän vierähtää helposti tovi, jos toinen, kun heittäytyy menneisiin ihan urakalla. Tällä kertaa tuli aivan erityisesti kiinnitettyä huomiota siihen, mitä reilut 11 vuotta yhteistä elämää vanhemman paimenpystykorvamme kanssa on tarkoittanut ja miten yhteisten vuosien kautta yhdestä koirasta tuleekin lopulta hyvin monta koiraa. Ja voihan samalla mieliin hiipivä haikeus siitä, että loppusuoralla ollaan väkisinkin yhteisessä elämässä. Ei sille vaan mitään voi, kun ikämittariin vuosia kertyy.  Vanhat ja rakkaat,  niisk. 

Meillä asuu onneksi vielä ilonamme ensinnäkin Sirpa-Helena, tuo pyöreäsilmäinen viaton luontokappale suoraan sarjakuvista, jota omasta mielestään kohdellaan lähes aina hyvin väärin ja Hänen perustarpeistaan piittaamatta. 

Sirpa-Helenan lisäksi kotona on usein myös Sirkka-Liisa, tuo ihmisten kouluttamisen suurmestari, jolla on hyvin paljon kaikenlaisia agendoja ja tehtäviä ja myös tarmoa niiden toteuttamiseen. 

Sirkka-Liisa saattaa kuitenkin muuntautua hyvin nopeasti Katri-Helenaksi, jolla huomautettavaa ja ääntä riittää ja sen myös annetaan kuulua, korkealta ja kovaa! 

Siinä missä Sirpa-Helena täyttää koko kodin levollisella koiran sydänlämmöllä nukkuessaankin...

...Sirkka-Liisa valloittaa Ruotsinlaivoilla sängyt ja valjastaa kyläilevät kaverimmekin rapsuttamaan porokoiran täyteläistä mahaa.  

Katri-Helena puolestaan kertoo miten asiat todellisuudessa ovat, jotta ei jää epäselvyyksiä.

Sirkka-Liisa on elämisen moniottelija ja omasta mielestään hyvin kykenevä esimerkiksi itsenäiseen ravinnonhakintaan, aina ja kaikkialla. Hän on myös mestarivihjaaja, mikäli ihminen ei ole vielä huomannut nälkäkuoleman partaalla olevaa porokoiraa.

Hän on myös eritaitava pesimään - pullea maha tarvitsee toki pehmoisen pesän! Eikä torkkuja sovi missään tapauksessa häiritä.

Ja pienet painit päivittäin pitää varren sorjana, jotta niistä ei sovi luopua, oltiinpa missä tahansa.

Toisinaan Sirkka-Liisan muuntautumisprosessi viattomaksi ja elämän vääryyksiä hämmästeleväksi Sirpa-Helenaksi on suorastaan nähtävissä. Ja silloin on palveluskunnan syytä toimia ripeästi, koska murjottavan lapinporokoiran katse menee läpi vankemmankin hirsiseinän.

Ihminen sheipatkoon itsensä ihan rauhassa noutamaan kenkäänsä, jos kerran kengän haluaa!

Että sellaisia koiria meille on tässä vuosien varrella ilmiintynyt yhden lapinpporokoirayksilön kautta. Vaikka Sirpa-Helena-Sirkka-Liisa-Katri-Helena on sekä ihan yhtä tavallinen kuin ainutlaatuinenkin koira kuten kaikki koirat yleensäkin, "Sirkkiksen" läsnäolon intensiteetti on se, joka tilanteesta riippuen joko vie hermot tai sydämen pohjamutia myöten.  Toivottavasti samettiturkinen seurustelukoiramme ei ihan vielä jätä meitä, koska tahdomme ja tarvitsemme arkeemme yhtä lailla Sirpa-Helenaa, Sirkka-Liisaa kuin Katri-Helenaakin.

Koiraihmisen konkurssi, vol. 3

Varoitus: jos tekstissä tuntuu olevan tuttuja asioita, ole iloinen, et ole yksin! Tekstissä saattaa olla myös "hieman" itseironiaa. Ja edelleen viittauksia kaupallisiin tuotteisiin.

 

Koiraihmisen konkurssi, vol. 1 

Koiraihmisen konkurssi, vol. 2

Koiraihminen on siinä mielessä merkillinen laji, että esimerkiksi yleinen toteamus ”kokemus opettaa” ei päde lainkaan koiraihmiseen. Koiraihminen ei nimittäin ole välttämättä oppinut esimerkiksi sitä, että somat pentukoirat ja mielikuvien tulevaisuuden lupaukset saattavat olla murkkuvaiheessa suoraan sieltä. Siksi koiraihmisen elämässä on ihan normaalia, että koirien määrä kasvaa - ja paljon. Koiraihminen tunteekin monesti suurta nautintoa ja ylpeyttä (not) liikkuessaan varsin omatoimisen ja eri-ikäisistä koostuvan koiralaumansa kanssa ihmisten ilmoilla. Etenkin kohdattaessa muita koiraihmisiä koirineen. Suurin vaara ulkoiltaessa on kuitenkin kohdata täti, fleksi ja pieni valkoinen koira. Silloin koiraihminen osoittaa hämmästyttävää kykyä ja nopeutta suunnan vaihtamiseen, tai pusikkoon katoamiseen. Palattuaan takaisin kotiin koiraihminen muistuttaa itselleen siitä kuinka ulkoilu koirien kanssa lisää hyvinvointia - tai vähintäänkin reaktiokykyä ja notkeutta.

Luonnollinen vaihe koiraihmisen kehityskaaressa on ryhtyä ”kasvikseksi.” Tällöin koiraihminen katoaa pitkiksi ajoiksi tietokoneensa uumeniin ja ryhtyy järjestämään koirallensa täydellistä parisuhdetta. Koiraihminen saattaa asiasta innostuttuaan kertoa aikeistaan myös facebookissa neljälle sadalle parhaalle kaverilleen. Pian koiraihminen huomaakin kuinka kaveriverkostossa on voimaa. Ilman heitä koiraihminen ei olisi esimerkiksi tiennyt, että ajatellun puolison isoisoisän puoliveljen lapsenlapsella on ollut kerran ripuli. Järjestettyyn parisuhteeseen sisältyy näin valtavia riskejä.  Lisäksi koiraihminen ymmärtää, että omat käsitykset omasta koirasta ovat vain subjektiivisia, toisin kuin sosiaalisen median kaveripiirin täysin objektiivinen tietämys.

Kasvikseksi muuntautuva koiraihminen saattaa kuitenkin kaikesta saamastaan tiedosta huolimatta päättää antaa oman koiransa lisääntyä. Jälkeenpäin koiraihminen muistelee kuinka nuo 7 viikkoa menivät kuin siivillä koiraihmisen valvoessa sekä päivin että öin ja opetellessaan miten hiljentää rakkauslapset kaikuvassa kerrostaloasunnossa aamun varhaisina tunteina. Koska koiraihminen haluaa näille joka kodin termiiteille vain parasta elämää, maksaa koiraihminen netistä löytyneelle asiantuntijalle mielihyvin siitä, että tämä tulee kertomaan säikähtääkö joku pennuista rämisevää tölkkiä, tai rimpuileeko joku sylissä. Tämän informaation perusteella koiraihminen voi valita turvallisin mielin rakkauslapsilleen juuri oikeat kodit.

Sosiaalinen media on helpottanut koiraihmisen elämää monella tavalla. Koiraihminen saattaa esimerkiksi yön pimeinä tunteina yhtäkkiä oivaltaa sen karun faktan, että omalla koiralla ei ole dobopalloa, sitä ei ole ilmoitettu vielä motivointiklinikalle, eikä siitä ole teetetty tauluakaan seinälle. Lisäksi koirasta tarvitaan uusia kuvia rotuyhdistyksen sivuille. Älykännykkä on kuitenkin (taas) huollossa koirien innostuttua yksin ollessaan ”vähän soittelemaan.” Koiraihminen ei kuitenkaan näistä masennu vaan sukeltaa tietoverkkojen syövereihin, joissa voi hoitaa akuutit puutteet 24/7. Näin koiraihmisen maailma on taas hetkellisesti järjestyksessä. Toisin kuin pankkitilin saldo.

Kaikkien haastavinta aikaa koiraihmiselle ovat vuotuiset juhlapyhät. Tällöin koiraihminen saattaa sairastua akuuttiin tyhjän treeniallakan kriisiin. Tämä mahdollistaa samalla sen, että koiraihminen oivaltaakin elävänsä myös parisuhteessa. Koiraihminen ei kuitenkaan näissäkään tilanteissa lannistu, vaan naamioituu hetkellisesti Ihan Tavalliseksi Ihmiseksi. Koska tietää, että vertaistuki on vain muutaman klikkauksen päässä.    

Päivän kuva: Koira, tuo koiraihmisen ja jouluherkkujen uskollinen ystävä ja vartija