"Kulkee koiran kanssa"

Jopas on taas ilmoja pidellyt ja blogipäivitykset hunningolla. Mielessä on ollut monestikin, mutta aina on noussut esille se kysymys, että mistäs kirjoittaisi, kun ei elämässä ole ollut mitään suurta draamaa (onneksi!), tai erityisiä huippuhetkiä. Ihan sitä tavallista mukavaa koira-arkea vaan. Joten kirjoittaisinko siis siitä, että onpa taas tehty lenkkejä, kuten viimeiset 28 vuotta muutenkin joka päivä? Vai siitäkö, että meillä on maailman parhaat koirat, koska ne on meidän koirat? Vai lataisiko blogin täyteen valokuvia koirista ja toivoisi, että joku lukija näkisi niissä sen saman ainutlaatuisen koirahetken mitä itse näkee? Niin, että kenelle oikein kirjoitan?

Blogi on jämähtynyt paikoilleen osin varmaan siksikin, että viime aikoina on mietityttänyt paljonkin millainen koiraihminen sitä lopulta onkaan. Kysymys aktualisoitui viikonvaihteessa, kun kävimme katsomassa pentuja.  Meille olisi ollut tarjolla pikkuruinen Musta Rudolf, usemman rodun rakkaudella hoidettu mixeri, vaikka vierailun piti olla pentukuumeiselle turvallinen ja kaikkien pentujen jo varattuja. Joten siis: otetaanko pentu kasvamaan uudeksi lauman jäseneksi nyt vaiko ei? Ja jos, niin olisiko tämä tyyppi se oikea vaiko ei? Miksi ja mitä varten ylipäänsä haluamme uuden koiran juuri nyt? Vai haluammeko? Miksi meillä ylipäänsä on koiria? Ja miksi vastaus tähän viimeiseen kysymykseen on jotenkin lopulta kuitenkin niin itsestään selvä: ajatus elämästä ilman koiraa tuntuu täysin kummalliselta.

Me ollaan teidän koiria mutta miksi?

Että siis mitä se "koiraihmisyys" lopulta onkaan? Kun mietin omaa kaveriperheverkostoani, niin aika monenlaista koiraihmisen elämä arjen tasolla on. Ja se myös vaihtelee muun elämäntilanteen mukaan.  On niitä, joille erilaiset koiraharrastukset ovat keskeinen vapaa-aikaa määrittävä tekijä ja siinäkin joukossa osalla on selkeämmät tavoitteet kuin toisilla. Toisaalta on myös "puolivälinharrastajia", jotka harrastavat, kun aikaa löytyy, mutta ilman suurempia tavoitteita. On myös entisiä aktiiviharrastajia, joille koira on tällä hetkellä kuitenkin ennen muuta lenkkikaveri ja arjen seuralainen kuin myös niitä, jotka eivät ole koskaan ajatelleetkaan harrastaa koiran kanssa mitään erityistä, mutta koira on silti aina kuulunut kiinteästi osaksi perheen elämää. On myös ensimmäisen koiran omistajia, jotka ovat innoissaan uudesta kaveristaan, mutta joilla ei ole mitään suurempaa intohimoa integroitua osaksi koiramaailmaa. Tai oikeastaan edes tarkempaa tietämystä siitä, millainen se maailma edes on, johon voisi tai pitäisi integoitua (koiranet on tuntematon saitti jne.). Kuin myös niitä, jotka suurinpiirtein joka rintamalla haluavat päästä äkkiä sisälle koiramaailmaan. Että koiraihmisiä - vai pitäisikö sanoa koiranomistajia - on tosiaan moneen lähtöön. 

Todellinen koiraihminen valitsee lattiavärin sointumaan koiran väreihin - ja koira avustaa oma-aloitteisesti.

Vaikka itse kuuluun ainakin kategoriaan entiset aktiiviset harrastajat ja koirayhdistysihmiset, en kuitenkaan ole kokonaan luopunut koiramaailmasta. Sekä koulutuksen että jalostuksen nykyiset periaatteet kiinnostavat edelleen myös yleisempänä tätä aikakautta kuvaavana ilmiönä. Mitä - ja millä perusteella - tiedetään siitä miten koira oppii? Mitä tiedetään koiran kyvystä aistia ja tuntea erilaisia asioita? Miksi joku haluaa kasvattaa sairaita koiria? Miksi suomalainen yhteiskunta rajoittaa koiran elämää enemmän kuin moni muu länsieurooppalainen yhteiskunta ja vastaavasti: miksi meillä ei rajoiteta koiranhankintaa millään tavalla toisin kuin monissa muissa yhteiskunnissa? Koira yhteiskunnan jäsenenä on siis erilaisessa asemassa erilaisissa kulttuureissa ja se on huisin kiinnostavaa se!

No, pikkuruinen Musta Rudolf ei kuitenkaan lopulta muuttanut meille. Tähän oli monta syytä. Esimerkiksi se, että ei voi kuitenkaan tietää varmasti olisiko pienestä ollut vanhalle koiralle ilon sijaan kuitenkin enemmän harmia (ja meikäläisen ideaalikoiraelämään ei kuulu se, että koiria pitää aktiivisesti eristää toisistaan). Kuin myös se, että koirien ottaminen mukaan esimerkiksi työpalavereihin on aika paljon helpompaa, kun mukana ei ole  ei-vielä-tiivistä ja piuhoja pureskelevaa penneliä. Ja ennen muuta se, että meillä ei ole akuuttia tarvetta uudelle koiralle juuri nyt, koska asiat ovat nykylauman osalta aika mallillaan.  Tämän hankitaanko pentu vaiko ei -episodin aikana oikeastaan vasta oivalsin millainen koiraihminen taidan nykyään olla - tai ainakin haluaisin olla. Kevin Costnerin legendaarista hittielokuvaa mukaillen niputan siis vastedes itseni koiraihmiskategoriaan "kulkee koiran kanssa."

Yllä oleva (oma) kuva tuntemattomasta isästä ja pojasta koirineen on parin vuoden takaa pohjoisesta Englannista. Se kiteyttää minusta samalla jotain olennaista englantilaisesta dog walk -kulttuurista. Mieleen taannoiselta Englantireissulta (josta muuten tultiin takaisin tasan kaksi vuotta sitten, miten aika voikaan kulua näin nopeasti!) jäi myös aamulenkillä monesti tapaamamme vanha pappa ja autollinen spanieleita. Kun pappa käveli hissukseen hiljaisia merenrantoja iloisen spanielilaumansa kanssa, tilanteessa oli jotakin vallan hienoa molemminpuolista arvostusta ja yhteistyötä. Kyse ei ollut vain koirien ulkoilutuksesta, vaan koirien kanssa yhdessä olemisesta, kumppanuudesta, molemminpuolisesta ilon tuottamisesta.

Koiraihmiskategoria "kulkee koiran kanssa" tarkoittaa siis arjen jakamista ja kulkemista koiran kanssa. Ei mitään sen ihmeellisempää, mutta ei myöskään mitään sen vähäisempää. Koira kuuluu elämään ja arkeen yksinkertaisesti siksi, että arki koiran kanssa tuntuu omalta arjelta.