Lukaisin muutama päivä sitten tämän blogin http://rantahiekkaa.wordpress.com/ uusimman päivityksen ja siitäpä tuli mieleen yhtä ja toista (ko. blogista muuten tykkään itse aika tavalla, että suosittelen). No, ensinnäkin se, että milloin kasvatustoiminnasta tuli näin hemmetin vaikeaa ja erityisesti suuria henkilökohtaisia intohimoja herättävää "rakettitiedettä"? Tulkintakehikko kun tuntuu joskus olevan sellainen, että "jos et tykkää tästä pentueestani, et tykkää musta" ja sehän ei olisi kiva juttu. Tietenkään. Ja sitten toisaalta mikä meitä ei-kasvattajia motivoi jatkuvasti pähkäilemään ja arvostelemaan ties minkä rodun tulevaisuutta ja kasvatuksen periaatteita - miksi me ei vaan keskitytä niihin omiin koiriin ja nautita niistä, kun ei kerran kasvattajiksi haluta? Tämä kysymys siis koskettaa mitä suuremmassa määrin itseäni. Jos eläinsuojelukysymyksistä ei ole kyse (kuten ei yleensä ole), niin mitäs se loppujen lopuksi kellekkään kuuluu millaisia yhdistelmiä kukakin tekee? Kuten linkittämässäni blogissakin todettiin, yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta ja kaikilla on oikeus olla asioista jotakin mieltä. Kokonaisuus on myös monesti huomattavasti enemmän kuin osiensa summa. Paperilla "kelvoton" tapaus voi tuottaa maailmaan ihmisten iloksi vaikka kuinka kivan pentueen. Ihan eri asia on sitten se, jos tietoisesti ollaan piittaamatta yhdistelmän riskeistä, tai ei edes haluta paneutua siihen, millaisia hasardeja ko. yhdistelmä mahdollisesti kätkee sisälleen. Tätä voisi kutsua jopa pentukuumeesta kärsivien ihmisten vähintäänkin puoliaktiiviseksi huijaamiseksi. Mutta silloin ollaan muutenkin jo ylitetty se raja, jossa ei kasvateta saatika jalosteta enää koiria, vaan tehdään silkkaa bisnestä. Mutta noin pääsääntöisesti ajaeltuna eihän tämän nyt niin vakavaa pitäisi olla?
Blogissa otetiin kantaa myös virtuaalipoliiseihin ja nettihuuteluun muutenkin. Siinä kolahti ennen muuta se, että jos ja kun koirat ja niiden ympärillä pyörivä elämä voi olla olennainen osa ihmisen identiteettiä (missä ei siis ole tietenkään mitään vikaa tai kummallisuutta, johonkin se ihmisen identiteetti kussakin ajassa ja (elämän)tilanteessa aina kiinnittyy), silloin on mahdollista, että keskustelu muuttuukin lähinnä erilaisten näkemysten tölväisemiseksi sinne sun tänne. Huolimatta siitä, että kirjoittajat itse eivät lähtökohtaisesti näin ajattele tai koe tekevänsä. Saamani blogikommentin perusteella olen myös itse onnistunut ilmeisen pahasti loukkaamaan jotakuta eräällä foorumilla sitä lainkaan (silloin kuin nytkään) tajuamatta. No, turha rutkuttaa, viimekädessä lukija on se, joka tekee tulkinnan toisen tekstistä, vaikka itse ihan muuta olisi kuvitellutkin kirjoittavansa. Ei siis kannata puolustautua totemalla, että "olen kyllä ihan asiallinen tyyppi, en vaan osaa kirjoittaa" - sillä ei toisen oikeus loukkaantumiseen tai mielipiteeseensä nimittäin poistu. Aiheellinen muistutus joka tapauksessa siitä, että nettipalastoilla harvoin tunnetaan ihmisiä oikeasti ja siksipä niissä on aina vaarana se, että osuu tajuamattaan jonkun herkkään kohtaan. Tai esittää toisenlaisen argumentin niin, että sen varsinainen pointti menee aivan ohi. Tai tulkitsee muiden tekstejä ihan sivuseikkojen perusteella. Ja mitä herkempi aihe, sitä enemmän "yhteinen keskustelu" jakaa ihmisiä ties ja vaikka mihin leireihin ja poteroihin, joista uusien kommenttien kimppuun käydään jo valmiiksi tietynlaiset silmälasit päässä. No, ennakkoasenteista ei tietenkään voi edes päästä kokonaan eroon yhtään missään asiassa. Mutta miten niiden antaa sitten vaikuttaa ja mihin, onkin ihan jokaisen oman pään sisällä ratkaistava juttu.
Sen lisäksi, että epäilen vahvasti kasvatustyön olevan rakettitiedettä, ei sitä kyllä pitäisi olla koiran omistaminenkaan, saatika arjen hallinnan kysymykset. Kärjistettynä esimerkkinä (omasta arjesta) vaikkapa se, että jos ei halua koiransa sinkoilevan hihnassa hajuihin, niin edistääkö asiaa se, että se pääsee aina kuitenkin toisinaan sinkoilemalla niihin hajuihin? No ei varmasti edistä. Jotkut asiat tuntuvat olevan niin häkellyttävän yksinkertaisia, että niille on suorastaan sokea. Jos vaikka muistaisi edes sen, että vahvistaa oikeaa toimintaa ja ehkäisee epätoivoittavaa, sillä taitaisi päästä jo melkoisen pitkälle? Ja olisi itse toiminnoissaan looginen.
Huomaan, että oma "koiraihmisen kehityskaareni" on siinä vaiheessa, jossa haluan koirallisen elämäni olevan ensisijassa kivaa, kaikilla tavoilla. Ei liikoja paineita, ei säätämistä ja veivaamista loppupeleissä itselle aivan yhdentekevistä asioista. Vaikka joskus olin aivan intohimoinen rotuharrastaja ja kodin sisustus myös sen mukainen (edelleen on tallessa esim. partacolliekuvioiset lakanat) ;-), en jaksa tällä hetkellä olla tippaakaan huolissani yhtään mistään rodusta. Ja mitäpä meikäläiset millään rotuasioilla edes päätänsä vaivaisi, kun sillä ei ole käytännössä meille yhtään mitään merkitystä edustaako omat koirat jotain rotua vaiko eivät. Kunhan ovat terveitä ja kivoja, koiria, niin se on ihan riittävä asia jo se. Sen sijaan jaksan ottaa kyllä edelleen pattia siitä, jos koirista - tai ylipäänsä joistakin elävistä olennoista - tulee kertakäyttöesineitä tai käsilaukun koristeita ihmisten vaihtuviin tarpeisiin. Mutta muuten on sellainen "paluu perusasioihin" vaihe menossa. Kesäkin on tulossa, puutarhaakin pitäisi mökillä taas raivata ja vierashuone rakentaa... jotta voisi kutsua koiraihmisiäkin paremmin kylään. Jospa vaikka keskittyisi niihin hetkeksi ja vain nauttisi karujen arktisten paimenpystykorvien seurasta arjen moninaisissa tilanteissa?
Päivän kuva: ei turhaa stressiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti