Niitä, näitä ja muita huomioita Englannista ja muualta

Otsikko kertonee sen, että kun reissua on takana 2,5 kuukatta ja edessä vielä 4,5 kuukautta, alkaa omassa mielessä pyöriä kaikenlaista. Koska tämä on koirablogi, työasioista ei sen enempiä kuin se, että onpahan taas tullut pohdittua ihan urakalla, että mitäs sitä oikein työkseen tekeekään. Yhtäältä siksi, että monet omat ja ns. (entiset) hyvät ideat asettuvat vieraassa kontekstissa ihan uuteen valoon - mikä tietty onkin näiden reissujen tarkoitus. Mutta yhtä lailla myös joku entinen ajatus on saanut vahvistusta lisää - siinähän onkin järkeä! Paljon on siis ajatusten tasolla tapahtunut jonkinsortin uudistumista. Toisaalta asuminen yhteiskunnassa, jossa tuloerot ovat valtaisat ja ihmisten maailmat varsin kaukana toisistaan panee miettimään, että voisi sitä työelämänsä ja -aikansa todellakin käyttää johokin ihan eritavalla merkittävään ja ennen muuta konkreettisia ja nopeasti hyviä juttuja tuottavaan asiaan.

Mitä tulee koiriin yleensä, niin onpa tässä viime viikkoina tullut nähtyä myös niitä ei kamalan hyvin hanskassa olevia koiriakin vastapainoksi niille ajatuksen voimalla toimiville. Kyllä täälläkin koirat osaavat nimittäin vetää hihnassa ja erityisesti sinkoilla hallitsemattomasti muiden koirien luokse - valitettavasti. Myös koiramaailmassa tuntuu pätevän koko englantilaisen yhteiskunnan logiikka: on tarinoita joka lähtöön, eroja löytyy vaikka kuinka. Eniten omaa mieltä liikuttavat kohtaamiset, joissa vanha koira taluttaa vanhaa omaa ihmistään, kummallakaan ei ole mihinkään kiire, istutaan puiston penkillä ja katsellaan maailmaa samaan suuntaan. Jotenkin näissä tilanteissa tuntuu kiteytyvän koiranomistamisen syvin olemus: tykätään vilpittömästi toisistamme ja millään muulla ei ole mitään väliä.

Ehkä se olennaisin ero suomalaisen ja englantilaisen koirapolitiikan välillä omaan silmiin on edelleen siinä, miten muut ihmiset suhtautuvat koiriin julkisissa paikoissa/tilanteissa. Ja sen osalta tuntuu siltä, että suomalaisessa yhteiskunnassa voisi ottaa aika montakin askelta eteenpäin. Aika ihanaa on esimerkiksi se, kuinka sekä koiralliset että koirattomat kohtaavat sulassa sovussa kävelyretkillään vuorovesirannikoilla. 

Ja onhan täällä kyllä aika huikeita maisemia, ei voi mitään! Suosittelen Englannin kulkemista ristiin rastiin kaikille, jotka haluavat kokea sekä huikeeta historiaa, vanhoja pieniä kaupunkeja, nummia silmänkantamattomiin, aavaa pärskyävää merta ja kiipeillä kukkuloilta toisille lepuuttamaan aivojaan. Ja toki niitä todellisia suurkaupunkeja ja maailmanluokan metropoleja löytyy sellaisia kaipaaville. Parasta on se, että koska etäisyydet on niin lyhyitä, voi jo yhdessä päivässä päästä fiiliksestä toiseen varsin kätevästi. 

Aamulenkillä tuli tänään mieleen, että porkkispoikamme varmaan ajattelevat, että tämä on nyt sitten meidän uusi koti ja reviiri. Tai ehkeivät kirjaimellisesti ajattele, mutta kaippa se hetkessä eläminen on juuri sitä, että nyt ollaan täällä. Jospa osaisi kertoa niille, että oma iso piha on edelleen tallessa ja ei niin kovin pitkän ajan päästä jälleen käytössä. Aika huvittavaa on muuten se, että kun itse potee koti-ikävää, niin jotenkin ajattelee koirienkin moisesta kärsivän. Tai jos lenkkeilee itselle mieluisissa maastoissa, helposti ajattelee niiden olevan mieluisia koirillekin. Eilen tuumailtiin iltalenkillä nimenomaan tätä jälkimmäistä asiaa kulkiessamme paikassa, joka ei erityisesti kolahda kummallekkaan meistä. Mutta jos asiaa toisin silmin tuumailee, ko. paikka on esimerkiksi monin verroin vihreämpi ja rauhallisempi verrattuna joihinkin lempilenkkeilymaastoihin kotona Suomessa. Ihminen on kyllä aika etevä eläin kääntämään toisinaan omat näkemyksensä myös koiran parhaaksi. Kaikenlaisissa paikoissa porkkispoikaressut kyllä täällä meidän mukana kulkevat, onneksi molemmat ovat niin täyspäisiä otuksia ja vähästä hätkähtämättömiä, että ne on todella helppo ottaa mukaan minnen vaan.

Koiratreenirintamalla ollaan taas löydetty naksuttelun hauskuus astetta pontevammin. Ja nyt ollaan "edistytty" siihen vaiheeseen, jossa molemmat koirat jo pelkän naksun nähdessään menevät ihan pähkinöiksi. Joo, tämä ei ollut varsinainen tavoite sinänsä, vaikkakin kyllähän se on aika kivaa, että molemmat ovat edelleen innoissaan tekemässä kaikenlaisia juttuja. Mitä muuhun "treenaamiseen" tulee, Kaiku etsii esineitä sekä ohjatusti että lenkeillä omatoimisesti bongatessaan jotain (ilmaisee muuten oikein hyvin!), Arppa taas kantaa "saalita" kotiin häntä ylpeästi pystyssä. Noutoa on tullut treenattua pallon heiton myötä, paikallaoloa ihan päivittäin erilaisissa arjen tilanteissa kuin myös jääviä. Erityisesti Kaiku tuntuu olevan tätä nykyä jotenkin ihan valtavan täynnä positiivista tekemisen energiaa - se on kyllä superhauska koiraeläin, todellinen Rantanplan, joka ottaa asiat vakasti, mutta sydän täynnä riemua. 

Päivän kuva: kunnioittakaa vanhuksia, edustavat ne mitä eliö- (tai elotonta)lajia tahansa