Hengissä...

...ollaan, vaikka blogipäivitykset takkuilee. Mutta nyt on loma ja sitä ennen tilttasi kone totaalisesti ja pelkällä kännyllä ei näitä päivityksiä hoidella, nääs. Ainakaan treenilinjaisten kirjuri. Mutta kesäkuulumisia ja muutakin pähkäilyä tulee pikapuolin.

Päivän kuva: loma näyttää esimerkiksi tältä. 

Yhtä ja toista, sekamoista

Oho! Lipsahtipa pitkäksi päivitystauko! Mikä ei ole ihme ottaen huomioon ihan tolkuttoman työrumban keväällä, koko palveluskunnan sairastumisen kunnon influenssaan about 15 vuoden tauon jälkeen ja toki sokerina pohjalla hajosi myös auto, joka aiheutti arkeen yhtä ja toista säätöä. Ja remonttihommia on pitänyt myös säätää sen mitä on ehtinyt. Ja aika huonosti ollaan ehditty edellä mainituista syistä. Joten ollaan valovuosien päästä siitä aikataulusta, joka itse itsellemme laadittiin, itse kun remonttia pääasiassa tehdään. Hohhoi.

Mitä tulee rallitokoiluun, niin alokurssi on nyt käyty. Harmillisesti pari vikaa kertaa jäi väliin, koska ensin iski kuume ja vikan treenikerran mätti auton hajoaminen. Joten ei päästy harjoituskokeisiin laisinkaan. Höh. Toisaalta saatiinpa kurssilta hyviä vinkkejä uusien temppujen opetteluun, joten kotitokotuksiin on tullut kaivattua vaihtelua, mikä oli ehkä koko kurssin olennaisin tavoitekin. Kaiku osaa nyt mm. pyöriä ja seurata myös oikealla puolella. Mitä me niillä taidoilla arjessa tehdään - no ei varmaan mitään, mutta pääasia onkin se, että opetellaan uusia asioita ylipäänsä, eikä junnata yhtä ja samaa. Mahdollisesti syksyllä jatketaan taas, tai sitten mennään tokokurssille. Paikallinen koirayhdistys on kyllä hurjan aktiivinen, joten kaikenlaista tarjontaa riittää. Lisäksi meillä on yhdistyksen jäsenenä mahdollisuus lunastaa hallille avain, jotta voidaan käydä esimerkiksi agiliitämässä ihan omin voiminkin. Edellytyksenä on se, että esteistä on kokemusta ja sitähän meillä on kolmen vuoden ohjatun agilityharrastamisen jäljiltä hyvinkin. Myös kotikylälle perustettiin koirayhdistys ja nyt on rakenteilla koirapuisto, sekä yhteislenkkeilykuviot on saatu käyntiin. Ei huono, sanoisin. Oltiin myös porukalla kirpparilla myymässä tavaraa kerhon hyväksi ja tultiin samalla tutuiksi. Koiriahan täällä riittää ja koko kylä on kyllä todella koiramyönteinen paikka!

Kevät on mennyt hujauksessa ja kesää jo odotellaan. Ja todellakin odotellaan, koska eihän tätä kylmyyttä ja sadetta jaksa siis erkkikään. Tuntuu siltä, että täällä Suomen eteläisimmässä kolkassa on käytännössä veivattu kutakuinkin samat vaatteet päällä kuukausitolkulla, kun talvi oli todella leuto ja kevät puolestaan kylmä. Lunta meillä oli koko talvena yhteensä noin kuukausi ja viimeiset rippeet lumesta katosi meidän nurkilta jo helmikuussa. Joten kiitos äkkiä lämpimät kesäillat tänne ja heti!

Pentukuume iski myös aika puskista. Ja myös kissanpentukuume. Mutta vielä ei taida olla uuden perheenjäsenen aika, tyypillinen järki vaiko tunteet tilanne, siis.  Järki saano, että ei penneliä esimerkiksi siksi, että Arwo ja Kaiku on keskenänsä niin hyvä tiimi, että nykyistä laumadynamiikkaa ei ehkä kannata riskeerata. Toisaalta mistäs sitä tietää vaikka kolmas pyörä solahtaisi kuvioon ihan noin vaan? Ja toisaalta Kaikulainen täyttää kesällä jo 8 vuotta, joten siinä mielessä pennelin olisi syytä tullakin aika pian. Joten ehkä tämä asia on ns. herran hallussa ja joku koira vaan sitten tulee kun tulee, tosin sen verran pitää vielä käyttää järkeä, että katsellaan miten muut arkeen vaikuttavat asiat tässä lähitulevaisuudessa ensin järjestyvät. Välillä myös tuumaillaan, että meille voisi hyvinkin tulla joku kotimainen aikuinen koditon tapaus, kun ei ole suuria vaatimuksia sen koiran suhteen noin yleensä. Pentukoirille kun löytyy ottajia niin paljon helpommin. Toisaalta juuri pentua tekisi kuitenkin mieli...

Sokerina pohjalla laskettiin yhtenä kuumehoureisena päivänä influessaa potiessa kuinka monta päivittäistä rutiinia meillä on, joita toteutetaan yksinomaan koirien tähden. Ja joita koirat myös vaativat toteutettavaksi - meidän kouluttamisemme on siis ollut aika menestyksekästä.   Suosittelen asian tarkastelua tästä perspektiivistä, luku saattaa nääs olla aika suuri, öh. Vastaus paljastetaan seuraavassa postauksessa. Suurin ilo arkeen tulee tietty siitä, että molemmat pojat ovat hyvässä kunnossa, vielä ei tarvitse Arwonkaan kanssa paljon sen jaksamisia miettiä, vaikka seuraavaksi mittariin tuleekin jo 12 vuotta. Vaikka lapinporokoirassa on omat haasteensa, niin kyllähän tämä rotu myös vie ihmisen sydämen pala palalta ihan tyystin. Mikä ilmenee esimerkiksi tästä rotumääritelmästä

Päivän kuva: pojat kävi skeittaamassa, kaikenlaista treenirataa löytyy, kun ei kulje silmälasit taskussa. 

Hei me treenataan - rallytokoilua!

Että jep, nyt on kolme kurssikertaa takana, vielä 7 edessä ja lopussa on koe. Huikauhistus! Ekalla kerralla suurin vaikeus oli itselleni siinä, että miten lukea samaan aikaan kylttejä ja ohjeistaa koiraa. Kaikki liikkeet ovat toistaiseksi olleet kyllä aika helppoja. Tämä selittynee sillä, että meillä on kuitenkin aika paljon toko yms. pohjaa, että perusasioilla (seuruut askeleineen ja peruutuksineen, eteen- ja sivulletulot, istu, seiso, maahan eri vaiheissa liikkeitä, paikallaolot yms yms) pääsee jo aika pitkälle. Hiukkasen koomista toko-orientoituneelle ihmiselle on sen sijaan se, että ei meinaa sisäistää, että koiraa todellakin SAA kehua ihan niin paljon kuin huvittaa. Ja käyttää käsimerkkejä suullisten käskyjen lisäksi, joita niitäkin voi viljellä tarpeen mukaan. Tämä palkkapolitiikka on kyllä tämän lajin suola.  Ei tarvitse miettiä miten saada koira opetettua siihen, että  palkka tulee sitten "joskus," kun sen voi tarjoilla suullisen kehumisen kautta kokeissakin pitkin matkaa.

Treeniporukka on kiva ja koutsi osaava. Pyysin, että tarkkailee erityisesti annanko Kaikulle ristiriitaisia signaaleja erilaisilla tiedostamattomilla vartaloavuilla. Lisäksi ollaan nyt treenattu myös hihnassa - koska alokasluokassa hihna on pakollinen - mutta koska me ei normisti ikinä treenata hihnassa, tästä(kin) tulee itselle vähän lisähaastetta. 

Kaikulainen on treenikumppanina kyllä verraton otus! Jännää myös huomata, että vaikka ei olla ryhmätreenitty säännöllisesti lähes pariin vuoteen, se tajuaa kyllä heti mikä on tilanne ja pysyy mainiosti kentällä kuulolla. Siinä missä kotikylän omalla reviirillä pikkukoira meinaa toisinaan kovastikin kommentoida muita koirakoita, kentällä (tai siis hallissa) se pitää kiltisti kontaktia, vaikka ihan vieressä olisi hehkeä pitkatukkacolliedaami, kuten faktisesti onkin. Parastahan Kaikussa on se, että se jaksaa loputtomasti toistoja ja on aivan onnesta pähkinöinä saadessaan sanallisia kehuja ja tietäessään tehneensä oikein. Ja jos itseäni vähän jännittää, niin Kaiku terästäytyy siitä vastaavasti entistä enemmän! Moni lappalaiskoiran omistaja myös kärvistelee sen asian kanssa, että koiralla on taipumusta piippailla ja vuotaa. Kaiku on sen sijaan hiljainen ja tunnollinen ja tarmokas suorittaja. Reipas partiopoika! Siksipä on tullut taas mieleen, että joku kilpailutavoitteellinen harrastaja olisi saattanut kyllä leipoa sille jo vaikka mitä tuloksia. Kaiku kun ei pienestä hätkähdä - ei myöskään siitä, jos ihminen välillä vähän sekoilee ohjeistuksissaan.

Jaa että mennäänkö johonkin kokeisiin? No, se jää nähtäväksi. Pääasia on tehdä taas vaihteeksi jotain systemaattista treeniä ja saada uusia ideoita koirien aktivoimiseen. Omat päivittäiset "kotitokottelut" kun helposti uhkaa jäädä yhtäjasamaa -puuhasteluksi, jos ei käy välillä aktivoimassa omaa päätänsä.

"Mutta kun en osaa vielä lukea..." 

"Siistiä, kohta juostaan ja pujotellaan!" 

"Mä olen ihminen niin valmis!" 

Jummijammi - mehän treenataan (kohta)!

Toisinaan tapahtuu ihmeellisiä asioita - ilmoitin itseni ja Kaikun nimittäin Rally tokoon. Odotamme jännityksellä mitä siitä seuraa, kun ei olla aikoihin käyty ohjatuissa treeneissä. Eikä meikäläinen tiedä tästä lajista yhtään mitään. Paitsi sen, että siellä saa kehua koiraa koko ajan - ja siitä toimintapolitiikasta tykkään!

Majailtiin tällä viikolla pari päivää Tampereella töiden merkeissä ja otettiin pienet lämppäritreenit ensi viikkoa varten. Ja hyvässä tutussa seurassa  - on se vaan huippukivaa, kun elämä kuljettaa vanhoja kavereita samoihin kaupunkeihin uudelleen. Tykkään!

Ja oli muuten varsin "kiva" keli, että aika reippaita me kyllä oltiin. Melkein saatoin tuntea itseni jopa ihan oikeaksi koiraharrastusihmiseksi, kun räntää sateli naamalle ja sormet oli kohmeessa.

Katri-Helena

Sähköinen valokuvakansio alkoi piippailla overloadtyyppisesti ja oli aika ryhdistäytyä. Ja voi veljet, siinähän vierähtää helposti tovi, jos toinen, kun heittäytyy menneisiin ihan urakalla. Tällä kertaa tuli aivan erityisesti kiinnitettyä huomiota siihen, mitä reilut 11 vuotta yhteistä elämää vanhemman paimenpystykorvamme kanssa on tarkoittanut ja miten yhteisten vuosien kautta yhdestä koirasta tuleekin lopulta hyvin monta koiraa. Ja voihan samalla mieliin hiipivä haikeus siitä, että loppusuoralla ollaan väkisinkin yhteisessä elämässä. Ei sille vaan mitään voi, kun ikämittariin vuosia kertyy.  Vanhat ja rakkaat,  niisk. 

Meillä asuu onneksi vielä ilonamme ensinnäkin Sirpa-Helena, tuo pyöreäsilmäinen viaton luontokappale suoraan sarjakuvista, jota omasta mielestään kohdellaan lähes aina hyvin väärin ja Hänen perustarpeistaan piittaamatta. 

Sirpa-Helenan lisäksi kotona on usein myös Sirkka-Liisa, tuo ihmisten kouluttamisen suurmestari, jolla on hyvin paljon kaikenlaisia agendoja ja tehtäviä ja myös tarmoa niiden toteuttamiseen. 

Sirkka-Liisa saattaa kuitenkin muuntautua hyvin nopeasti Katri-Helenaksi, jolla huomautettavaa ja ääntä riittää ja sen myös annetaan kuulua, korkealta ja kovaa! 

Siinä missä Sirpa-Helena täyttää koko kodin levollisella koiran sydänlämmöllä nukkuessaankin...

...Sirkka-Liisa valloittaa Ruotsinlaivoilla sängyt ja valjastaa kyläilevät kaverimmekin rapsuttamaan porokoiran täyteläistä mahaa.  

Katri-Helena puolestaan kertoo miten asiat todellisuudessa ovat, jotta ei jää epäselvyyksiä.

Sirkka-Liisa on elämisen moniottelija ja omasta mielestään hyvin kykenevä esimerkiksi itsenäiseen ravinnonhakintaan, aina ja kaikkialla. Hän on myös mestarivihjaaja, mikäli ihminen ei ole vielä huomannut nälkäkuoleman partaalla olevaa porokoiraa.

Hän on myös eritaitava pesimään - pullea maha tarvitsee toki pehmoisen pesän! Eikä torkkuja sovi missään tapauksessa häiritä.

Ja pienet painit päivittäin pitää varren sorjana, jotta niistä ei sovi luopua, oltiinpa missä tahansa.

Toisinaan Sirkka-Liisan muuntautumisprosessi viattomaksi ja elämän vääryyksiä hämmästeleväksi Sirpa-Helenaksi on suorastaan nähtävissä. Ja silloin on palveluskunnan syytä toimia ripeästi, koska murjottavan lapinporokoiran katse menee läpi vankemmankin hirsiseinän.

Ihminen sheipatkoon itsensä ihan rauhassa noutamaan kenkäänsä, jos kerran kengän haluaa!

Että sellaisia koiria meille on tässä vuosien varrella ilmiintynyt yhden lapinpporokoirayksilön kautta. Vaikka Sirpa-Helena-Sirkka-Liisa-Katri-Helena on sekä ihan yhtä tavallinen kuin ainutlaatuinenkin koira kuten kaikki koirat yleensäkin, "Sirkkiksen" läsnäolon intensiteetti on se, joka tilanteesta riippuen joko vie hermot tai sydämen pohjamutia myöten.  Toivottavasti samettiturkinen seurustelukoiramme ei ihan vielä jätä meitä, koska tahdomme ja tarvitsemme arkeemme yhtä lailla Sirpa-Helenaa, Sirkka-Liisaa kuin Katri-Helenaakin.

Koiraihmisen konkurssi, vol. 3

Varoitus: jos tekstissä tuntuu olevan tuttuja asioita, ole iloinen, et ole yksin! Tekstissä saattaa olla myös "hieman" itseironiaa. Ja edelleen viittauksia kaupallisiin tuotteisiin.

 

Koiraihmisen konkurssi, vol. 1 

Koiraihmisen konkurssi, vol. 2

Koiraihminen on siinä mielessä merkillinen laji, että esimerkiksi yleinen toteamus ”kokemus opettaa” ei päde lainkaan koiraihmiseen. Koiraihminen ei nimittäin ole välttämättä oppinut esimerkiksi sitä, että somat pentukoirat ja mielikuvien tulevaisuuden lupaukset saattavat olla murkkuvaiheessa suoraan sieltä. Siksi koiraihmisen elämässä on ihan normaalia, että koirien määrä kasvaa - ja paljon. Koiraihminen tunteekin monesti suurta nautintoa ja ylpeyttä (not) liikkuessaan varsin omatoimisen ja eri-ikäisistä koostuvan koiralaumansa kanssa ihmisten ilmoilla. Etenkin kohdattaessa muita koiraihmisiä koirineen. Suurin vaara ulkoiltaessa on kuitenkin kohdata täti, fleksi ja pieni valkoinen koira. Silloin koiraihminen osoittaa hämmästyttävää kykyä ja nopeutta suunnan vaihtamiseen, tai pusikkoon katoamiseen. Palattuaan takaisin kotiin koiraihminen muistuttaa itselleen siitä kuinka ulkoilu koirien kanssa lisää hyvinvointia - tai vähintäänkin reaktiokykyä ja notkeutta.

Luonnollinen vaihe koiraihmisen kehityskaaressa on ryhtyä ”kasvikseksi.” Tällöin koiraihminen katoaa pitkiksi ajoiksi tietokoneensa uumeniin ja ryhtyy järjestämään koirallensa täydellistä parisuhdetta. Koiraihminen saattaa asiasta innostuttuaan kertoa aikeistaan myös facebookissa neljälle sadalle parhaalle kaverilleen. Pian koiraihminen huomaakin kuinka kaveriverkostossa on voimaa. Ilman heitä koiraihminen ei olisi esimerkiksi tiennyt, että ajatellun puolison isoisoisän puoliveljen lapsenlapsella on ollut kerran ripuli. Järjestettyyn parisuhteeseen sisältyy näin valtavia riskejä.  Lisäksi koiraihminen ymmärtää, että omat käsitykset omasta koirasta ovat vain subjektiivisia, toisin kuin sosiaalisen median kaveripiirin täysin objektiivinen tietämys.

Kasvikseksi muuntautuva koiraihminen saattaa kuitenkin kaikesta saamastaan tiedosta huolimatta päättää antaa oman koiransa lisääntyä. Jälkeenpäin koiraihminen muistelee kuinka nuo 7 viikkoa menivät kuin siivillä koiraihmisen valvoessa sekä päivin että öin ja opetellessaan miten hiljentää rakkauslapset kaikuvassa kerrostaloasunnossa aamun varhaisina tunteina. Koska koiraihminen haluaa näille joka kodin termiiteille vain parasta elämää, maksaa koiraihminen netistä löytyneelle asiantuntijalle mielihyvin siitä, että tämä tulee kertomaan säikähtääkö joku pennuista rämisevää tölkkiä, tai rimpuileeko joku sylissä. Tämän informaation perusteella koiraihminen voi valita turvallisin mielin rakkauslapsilleen juuri oikeat kodit.

Sosiaalinen media on helpottanut koiraihmisen elämää monella tavalla. Koiraihminen saattaa esimerkiksi yön pimeinä tunteina yhtäkkiä oivaltaa sen karun faktan, että omalla koiralla ei ole dobopalloa, sitä ei ole ilmoitettu vielä motivointiklinikalle, eikä siitä ole teetetty tauluakaan seinälle. Lisäksi koirasta tarvitaan uusia kuvia rotuyhdistyksen sivuille. Älykännykkä on kuitenkin (taas) huollossa koirien innostuttua yksin ollessaan ”vähän soittelemaan.” Koiraihminen ei kuitenkaan näistä masennu vaan sukeltaa tietoverkkojen syövereihin, joissa voi hoitaa akuutit puutteet 24/7. Näin koiraihmisen maailma on taas hetkellisesti järjestyksessä. Toisin kuin pankkitilin saldo.

Kaikkien haastavinta aikaa koiraihmiselle ovat vuotuiset juhlapyhät. Tällöin koiraihminen saattaa sairastua akuuttiin tyhjän treeniallakan kriisiin. Tämä mahdollistaa samalla sen, että koiraihminen oivaltaakin elävänsä myös parisuhteessa. Koiraihminen ei kuitenkaan näissäkään tilanteissa lannistu, vaan naamioituu hetkellisesti Ihan Tavalliseksi Ihmiseksi. Koska tietää, että vertaistuki on vain muutaman klikkauksen päässä.    

Päivän kuva: Koira, tuo koiraihmisen ja jouluherkkujen uskollinen ystävä ja vartija

 

Vain Elämää

Mitäs muuta se elämä on, kuin vain elämää. Meillä se on viime aikoina työ- ja remonttikiireiden lomassa näyttänyt pääpiirteittäin tältä.

Sumuisen syksyn aamulenkeillä ollaan monesti oltu satumaisissa tunnelmissa. Ei yhtään ihmetyttäisi, mikäli esimerkiksi Legolas tulisi joenrannan poluilla vastaan (tosin jos saisi valita, niin mieluusti Aragorn...)

Aamulenkin päätteeksi aamusapuskan alkupalat saalistetaan lähes aina omalla pihalla.

Aamulenkin jälkeen tartutaan työtöihin - ja mikäs se on kotonakaan töitä tehdessä, jos ja kun etätyöpisteen feng shui on kaikin puolin täydellinen (pienenä hasardina on tosin akuutisti ilmiintyvä tarve heittäytyä itsekin päikkäreille).

Jotta paikat ei jumittaisi, otetaan työpäivän lomassa tietysti pihalla pienet painit.

Toisinaan etätyö tarkoittaa hetkeksi hyvinkin etäistä  - ja kotiinpaluu onkin ymmärrettävästi siksi suuria tunteita (ja suurta ääntä) herättävä juttu.

Lähes päivittäin ollaan viime viikot oltu myös luonnetestissä (monessakin merkityksessä), koko perhe. Mutta ei valiteta, jos ja kun remontissa on aputyövoimana myös R2D2.

Pienet hasardit ovat myös vain elämää. Kaiku satutti varpaansa ja kyntensä ja työpöydästä tuli hetkeksi tassun paketointitarvikevarasto - onneksi se parani hyvin ja pikaisesti. Se kynsi, työpöytä odottaa edelleen kunnostukseen sopivaa hetkeä (sitä se on odottanut ehkä sellaiset 15 vuotta, vasta).

Erityisesti iltalenkeillä otetaan treenilinjaisuus vakavasti - ja treenataan. Uusilla kotikulmilla ollaan lähes joka päivä treenattu esimerkiksi sitä, että sorsa- tai peurapaistia ei tarvitse pyydystää itse.

Joitakin saaliita on sen sijaan aivan välttämätönta kantaa pihaan saakka.

Jos iltalenkillä ei kuitenkaan saada saalista riittävästi, on aina mahdollista poiketa paikalliseen ravitsemusliikkeeseen helpotusta hakemaan (kyllä, koirat saavat tulla myös sisälle!)

Intensiivinen laaduntarkkailu on elämää jos mikä, nautitaanpa iltaruoka missä tahansa.

Illalla on monesti vuorossa päivän älypähkinä(t). Noudetaan pannulappuja, harjoitellaan yläfemmoja tai syödään älypeliä. Ja ennen yöunia käydään vielä omalla pihalla kuuluvasti tarkistamassa peurojen, supikoirien ja kylän kissojen määrä.

Ikävä on myös vain elämää. Ikävä vanhoja rakkaita koiraystäviä, joiden puuttuminen tuntuu tyhjiltä koloilta kotona. Aika lähellä oltiin muutama hetki sitten sitä, että meille olisi tullut uusi partakoltiainen. Kuten ystävämme Kaisan piirroksesta voi nähdä, partakoltiainen ja lapinporokoira täydentävät toisiaan... mainiosti! 

Viime aikaisessa vain elämässä yksi hauskimmista jutuista on ollut ihmetellä sitä millaisia maisemia ja tunnelmia uuden kodin ikkunoista milloinkin näkyy - eipä tiedetty vielä kesällä puiden ollessa täydessä lehdessä sitä, että syksyisin ja talvisin saadaankin nauttia ihanista auringonlaskuista!

**
Sellaista elämää meillä. Ja edelleen vain elämää on säännöllinen reissaaminen kolmen kaupungin välillä. Ja toisinaan ehditään tavata jopa ystäviäkin. Mutta nyt ollaan melkein jo joulufiiliksissä. Ensinnäkin siksi, että viime vuonna jäi suomalaisen joulun tuoksut ja tunnelmat kokonaan väliin ja toisekseen siksi, että jouluun mennessä pitäisi nyt käynnissä olevat remontit valmistua. Mutta saammepa nähdä miten käy, koska keskeiset remonttihenkilöt olemme me itse. Onneksi remonttiahdistukseenkin autaa parhaiten omat terapiakoiramme - koiran sydänlämmöllä on todellakin vaikka millaisia vaikutuksia.