Koiran paras?

Oho. Tulipa pitkä tauko päivityksissä. Asiaa selittänee viime viikkojen mahtava vaalikampanjointi, mikä voi olla myös koiraihmisille tärkeä juttu, ihme ja kumma ;-). Ja jatketaan edelleen politiikan saralla, sillä poliittisia toimijoita ovat koiratkin, siitä ei päästä mihinkään. Niillä on tarpeita sekä tahtoa ja sinnikkyyttä tavoitella itselleen tärkeitä asioita. Joten olkoon tämän blogitekstin juoni siis se, millainen eläin on koira. Mitä koira tarvitsee ja mistä me sen tarpeet tiedämme? Tämän kirjoituksen innoittajana on erityisesti ollut eräällä koirafoorumilla käyty varsin monipuolinen ja rakentava keskustelu koiran tarpeista. 

On helppo arkijärjellä todeta, että koiran hyvä elämä koostuu ainakin riittävästä aktiviteetistä ja sopivasta ravinnosta. Mutta mikä on esimerkiksi riittävää liikuntaa? Koira kun tottuu myös kaikkeen, joten heijastaako kotona rauhallisesti nukkuva koira sopivaa aktiviteettitasoa, vai onko se ”oppinut” passiivisuuteen? Oletan (miksi, en tiedä), että karut arktiset paimenpystykorvamme Arwo ja Kaiku liikkuisivat mieluusti päivittäin myös huomattavasti enemmän kuin sen määrän, minkä normaalipäivinä liikkuvat. Mutta siitä huolimatta ne ovat kotona sisällä varsin rauhallisen ja tyytyväisen oloisia. Voiko pelkästään koiraa katsomalla tietää mikä on ”riittävää” tai koiralle parasta? Toisaalta jos koira vaikuttaa tyytyväiseltä, eikö se ole jo aika riittävää sekin? Mutta riittäkö koiran parhaaksi ”riittävä”, vai pitäisikö tavoitella ”parasta”?

Rajanveto riittävän ja parhaan välillä vaikeutuu entisestään, jos mietitään mikä merkitys koiralle on muun lauman seuralla. Vai onko ajatus seurasta ylipäänsä jo pahasti inhimillistämisen puolella? Suomalaiseen koirakulttuuriin on sisäänrakennettuna ajatus, että koira pärjää työpäivän ajan yksinkin, tunneissa mitattuna jopa 10 tuntiin saakka. Monissa Keski-Euroopan maissa (Saksa, Hollanti) korostetaan kuitenkin sitä, että koira saisi olla yksikseen maksimissaan 4-5 tuntia päivässä. Miksi ja millä perusteilla meillä ajatellaan tästä asiasta toisin? Vai olemmeko me edes ajatelleet asiaa ja yksinkertaisesti sovittaneet koiran tarpeet siihen päivärytmiin, jota meidän on itse noudatettava? Mutta jos koira yksin jäädessään ei vaikuta ahdistuneelta ja ottaa haukotellen oman ihmisen vastaan pitkänkin työpäivän jälkeen, eikö se ole jo hyvä asia se?  

Jos ajatellaan koiran parasta, on pakko ajatella myös sitä, millainen eläin koira on. Yhden vastauksen tähän antaa professori John Bradshaw, pitkänlinjan koiratutkija, jolta on hiljattain ilmestynyt kirja In Defence of Dogs. Kirjan yhtenä vahvana näkemyksenä on se, että koira ei pyri dominoimaan ihmisiä (eikä ketään muitakaan), vaan sen sijaan hallitsemaan elämäänsä tavoitteenaan saavuttaa itselleen hyötyä. Koiraeläimen elämänpolitiikkaa on opportunismi. Kaikille biologisille olioille keskeinen asia on Bradshawin mukaan oppia ymmärtämään sitä, miten maailma ympärillä toimii ja miten itse voi omilla valinnoillaan vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Jos koiraeläin ei tiedä miten sen oma toiminta vaikuttaa sille itselleen tapahtuviin asioihin, on lopputuloksena vakava stressi. 

Erityisen kiinnostavaa on se, että Bradshawin näkemykset koiran toiminnan logiikasta mahduttavat sisälleen samanaikaisesti monta tänä päivänä puhuttavaa ja varsin erilaistakin näkemystä koiran mielen logiikasta. Vaikka koiralle dominointi ei esimerkiksi Bradshawin mukaan olekaan itsetarkoitus,  ilman ihmisen asettamia pelisääntöjä koira voi päästä käytännössä dominoivaan asemaan tavoitellessaan sille itselleen merkityksellisiä asioita. Jos ihminen ei kerro koiralle mikä asia mistäkin seuraa - aseta rajoja - asettaa koira ne rajat ihmiselle pyrkiessään rakentamaan omasta maailmastaan loogista ja voidakseen toimia tavoitehakuisesti. Juuri rajojen asettelusta ja toiminnan johdonmukaisuudesta on kyse pohjimmiltaan myös silloin, kun korostetaan ihmisen laumanjohtajan roolia. Laumanjohtajuudella sinänsä ei siis ole itseisarvoa vaan sillä on, että koira tietää miten asiat liittyvät toisiinsa. Eikä vain yksittäisissä oppimistapahtumissa, vaan elämässä kokonaisuudessaan.

Mikä siis on koiran parasta? Koska koiraihmisen oma perustarve on olla hyvä koiraihminen, olisi tietysti kiva, että koira olisi aidosti tyytyväinen. No, jos perustarpeet on kunnossa, osaako koira kaivata sen enempää? Tietääkö se, että ulkoilla voisi paitsi hihnassa kaupungin kaduilla, myös vapaana metsissä, jos se ei ole ikinä saanut moista kokea? Mikä tarve on sisäsyntyistä ja mihin koira tottuu sen suuremmin mitään menettämättä? Ja pitääkö näitä edes ajatella, jos koira vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä? Mielestäni pitää. (Ei tosin 24/7, koska siitä voi olla seurauksena häiriintynyt koiraihminen). Mutta ajatella pitää siksi, että muuten asioista tulee itsestään selviä, sokeita pisteitä, joita ei osata enää kyseenalaistaa. Ja kukapa koiraihminen haluaisi olla parhaan ystävänsä elämän sokea opas. 

 

Päivän kuva: "Ootko sää se meidän opas? Mennäänkö?"