Vanhat ja rakkaat

Kaverini hankki jokin aikaa sitten elämänsä ensimmäisen koiran. Toki piti pyytää heti audienssi penneliä ihmettelemään ja olihan se soma kuin mikä, kuten pennuilla on tapana olla. Siinä sitten yhdessä hämmästeltiin miten sekä hauskaa että mahtavan mielenkiintoista on tutustua aikaisemmin kokonaan itselle vieraan otuksen maailmaan. Samaan aikaan penneli itse oli tietty penneli parhaasta päästä: haukkasi ruohontupsuja, hyppäsi tasajalkaloikkaa ympäri pihaa ja heilutti häntäänsä vimmatusti viipottaessaan sinne sun tänne. Penneli on vähän niinkuin sekä avaamaton että vielä kirjoittamaton kirja, jonka sivut odottavat yhteisiä tarinoita kerrottaviksi. Mutta huikaisevaa on myös se vastuu, mikä pienestä koiranalusta ihmiselle seuraa: minä olen sen ottanut osaksi omaa elämääni ja minun tehtäväni on myös huolehtia siitä, että sen elämä on elämisen arvoista.

Vaikka pennelit ovat ihania, oikeastaan aikuiset vanhemmat koirat vasta ihania ovatkin. Niiden kanssa ei enää tarvitse hötkyillä mistään, ne ovat kuin villasukka jalassa ja lämmittävät pelkällä olemassaolollaan ihmisensä kotia ja mieltä. Vaikka joskus olisikin ollut tavoitteita ja suorituspaineita, vanhan koiran kanssa niitä ei enää ole ja voi vain keskittyä nauttimaan sen silkasta olemassaolosta. Myös koetut haasteet ovat muuttuneet vähitellen osaksi sitä koiran persoonaa, josta on tullut itselle kovin tärkeä ja rakas. Reunahuomautukset ja rypistyneet sivut antavat juonelle särmää siinä missä kauniin loogiset piirrokset ja kuvatkin. Surullisinta onkin oikeastaan se, jos joutuu yllättäen luopumaan koirastaan jo tässä vaiheessa, kun omalla tavallaan paras yhteinen aika on vasta tulossa.  Siksi en oikein ymmärräkään sitä, jos vanha koira laitetaan kiertoon elelemään eläkepäiviänsä toiseen kotiin uuden ja virkeämmän koiran tieltä. Vanhat koirat eivät myöskään kuulu sohvan taakse unohdettuina makaamaan, vaan ihmisensä viereen ja lähelle.

Koiran vanhenemiseen liittyy tietty aina myös haikeutta - koiran elämä on loppujen lopuksi aivan käsittämättömän lyhyt, vaikka koirayksilö elelisi ihan pitkänkin koiranelämän. Meidän iki-ihanaa partakoltiaista Heimoa alettiin haudata jo kutakuinkin kahdeksanvuotiaana sen saatua ensimmäisen diagnoosinsa niskakulumiensa halvaannuttavasta vaikutuksesta. Tai oikeastaan Hempan tarina sai surulliset reunuksensa jo sen ollessa vasta vuosikas, kun sekä sen emän että isän todettiin sairastuneen samaan ja ainakin jossain määrin perinnölliseen autoimmuunitautiin. No, Hemppa ei moisista diagnooseista lannistunut, vuosien varrella tuli niskakulumien lisäksi yhtä ja toista vaivaa, mikään niistä ei kuitenkaan vaatinut onneksi säännöllistä lääkitystä. Aika monta "varmasti viimeistä kesää" tuli Heimon kanssa sen lukuisista diagnooseista johtuen kuitenkin elettyä. Sitkeästi se kuitenkin porskutti yli 15 vuotiaaksi, kunnes päätti yhtenä huhtikuisena iltana lähteä tästä maailmasta saappaat jalassa ja jättäen meidät ihmettelemään sitä, miten jonkun puuttumisen voikin niin vahvasti tuntea. Vaikka kotiin jäikin vielä kaksi varsin eläväistä paimenpystykorvaa, hiljaista oli. Kaikulla oli myös tapana käydä aina lenkiltä tultaessa tervehtimässä ensimmäiseksi Heimoa, Heimo kun viimeiset pari vuotta lenkitettiin pääasiassa erikseen ja omaan tahtiinsa.  Lähes pari viikkoa Kaikkonen jaksoikin Heimoa etsiä ihan jokaikisen kotiinpaluunsa jälkeen. Siinä sitä sitten mietittiin, että miten selittää koiralle, että joku osa laumasta on poissa ihan kokonaan ja lopullisesti, kun se jo kotiovella alkaa heiluttaa häntäänsä jälleennäkemisen innosta?

Vanhat ja rakkaat, sellaisia ne ovat, kun aikaa ja yhteistä tietä on riittävästi takana. Mitä pidempään koiran kirjaa on kirjoitettu, sitä raskaampaa mutta tärkeämpää on tunnistaa se hetki, jolloin koiraystävän täytyy vaan antaa mennä. Se on ihmisen karu osa näissä tarinoissa, epilogin kirjoittaminen yksin.

Päivän kuva: Partakoltiainen 14 v. kirjaimellisti pitkästä matkasta väsyneenä, kotiinpaluumatkalla Amsterdamista keväällä 2010.