Takaiskuja ja oivalluksia

Aina ei voi voittaa, niinhän se menee? Eilen olisi ollut meillä BH-koe, mutta sattumien summana ei päästy edes koepaikalle. Harmi siinä mielessä, että treenattu oli ja kiva porukka oli ilmoittautunut samaan kokeeseen. Mutta viikkoa ennen koetta Kaiku teloi kannuskyntensä sen verran pahaan kuntoon, että siitä jouduttiin poistamaan rauhoituksessa loputkin. Ironista sinänsä on se, että kyse oli ekasta tassuvammasta porokoirilla ikinä ja tämäkin sattui koepaikan vieressä, jossa annettiin koirien riekkua hyvin menneiden treenien päätteeksi. No, haaverin jälkeen vaihtoehdot meillä oli siis jättää koe väliin, tai kokeilla koetta side tassussa (mikäli se olisi tuomarille yleensäkin sopinut). Jälkimmäinen oli aluksi tavoitteena, mutta koepäiväksi oli luvassa taivaan täydeltä kaatosadetta.  Koska pikkukoira todellakin inhoaa märkää sidettä tasussaan, eipä ollut juuri mieltä lähteä "kiusaamaan" kolmijalkaista koiraa tottisliikkeillä. Lisähaasteensa olisi tuonut myös se, että koepaikka oli nurtsikenttä ja normistikin aika märkä, joten vielä osin auki olevaa kynnenjuurta ei olisi ollut kovin fiksua uittaa mutavellissä. Noin niinkuin paranemismielessä ajateltuna. Niinpä Kaikun osalta ei paljon vaihtoehtoja lopulta jäänyt. 

Ja sitten tapaus Arwo ja perheemme toinen hihnanpää. Niiden osalta kaikki näytti olevan kunnossa aina viime metreille saakka - jolloin saapui tarkemmat koeohjeet. Ja kas, niistäpä kävi ilmi se, että ohjaajan pitäisi olla joko Kennelliiton, tai jonkun sen hyväksymän yhdistyksen jäsen. No eipä näin meillä ollut ja eipä kyllä moinen ollut tullut edes mieleen. Siinä sitten äkkipäätä postia järkkäreille, että mites nyt tehdään ja voisiko asialle vielä jotain tehdä. No, tämä osoittautui sittemmin täysin vääräksi strategiaksi, koska jäsenyyksiä ei käytännössä mitenkään tarkisteta. Jos ei oltaisi otettu asiaa puheeksi, olisi homma ollut ihan ok, mutta kun otettiin, niin siitäpä tulikin järjestävälle taholle samalla moraalinen dilemma. Tietty. Tässä kohtaa tuli vähän sellainen fiilis, että halolla päähän - nimittäin itseäni. Toisaalta eilistä kaatosadetta katsellessa ei enää niin kamalasti harmittanut. Tuskinpa Arpaleena saatika miespuolinen hihnanpää olisi kumpainenkaan olleet kokeesta kovasti innoissaan. Ja treenikaverin kertoman mukaan vettä kentällä todellakin piisasi!

Että sellainen koetarina meillä tällä kertaa. Pienin askelin näköjään edetään ja ehkä joskus päästään jopa koepaikalle saakka. Toisaalta yhtä hyvin voi olla tyytyväinen siitäkin, että kuukauden päivät vähän systemaattisempaa treenaamista on kyllä selvästi tuottanut myös tuloksia.  Ja sehän se pääasia sinänsä on. Se mihin ollaan viime aikoina treeneissä erityisesti hoksattu keskittyä kunnolla on oikea mielentila. Sekä oma että koiran. Mitään ei tehdä eikä koiralta vaadita ennen kuin koirasta näkee, että se keskittyy nimenomaan yhdessä tekemiseen ja vielä hyvällä sykkeellä. Kuulolla olemisen pitää olla koirasta kiva juttu, se on se pohja, jolle koko hommaa rakennetaan. Tietty. Ja ihan itsestään selvä juttu. Että jos ei päästykkään kokeeseen niin ainakin päästiin vähän päivittämään omaa "treenipäätämme." Mitä taas tulee treenaamiseen ja arjen hallintaan yleensä, niin tässäpä aika oivallinen yksi näkökulma  siihen.

Koirapoikien elämään kuuluu muutakin uuutta, nimittäin työkuvioista johtuva osa-aikainen asuminen Tampereella kuukausittain. Viime viikolla oltiin ekaa kertaa koko perhe sikäläisessä lainakodissamme ja tutustuttiin paikallisiin lenkkimaisemiin ja koirakulttuuriin. Iloksemme lainakoti on alueella, josta pääsee hujauksessa puistojen läpi lenkkipoluille ja metsiin - näiltä osin olosuhteet ovat siis paremmat kuin normikodissamme.

Päivän kuva: Rantalentiskatsomon tyylikkäät herrat Pyynikillä