Viime viikkoina on taas uutisoitu koirakulttuurin ikävimmistä puolista, joista pentutehtailu on eittämättä yksi karuimpia juttuja. Koska koirakuume polttelee niin monia, miksipä sitä näppärä ihminen ei siis tekisi itselleen pennuttamisesta kunnon tiliä? Eikä siinä silloin kamalasti sellaiset asiat mietitytä, kuten narttujen tai pentujen hyvinvointi. Ja pentutehtailuhan kannattaa, mikäli koirakuumeiset ihmiset eivät joko tiedä, tai lainkaan välitä siitä, millaisesta paikasta koiransa hankkivat. Pahimmillaan pentukuumeiset ihmiset kuvittelevat ostavansa jonkun varsin harvinaisen rodun pennun ("ei sillä ole papereita, kun tää on vasta niin uusi rotu"), tai jopa "pelastavansa" pennun parempaan elämään ostaessaan sen tarkoituksella huonosta paikasta. Erityisesti jälkimmäinen logiikka on kyllä varsin merkillinen. Lähinnä eläinrääkkäykselle perustuvaa "kasvatustoimintaa" kun ei sillä lopeteta, että pentuja hankitaan tällaisilta tehtailijoilta, pikemminkin päinvastoin. Koiraa hankkiessa on siis syytä itse kunkin miettiä millaista kasvatustoiminta ja yleensäkin koiranpitoa haluaa samalla tukea - aiheesta lisää vaikkapa Treenilinjaisten kotisivuilta. Jos pidät itse tärkeänä sitä, että koirien lisääntymistä ohjaisi pyrkimys sekä fyysisesti että henkisesti terveiden yksilöiden tuottamiseen ja kaikkien koirayksilöiden laadukkaaseen hoitoon, hanki pentusi sieltä, missä nämä kriteerit myös täyttyvät. Kysyntä ja tarjonta toimii myös koirabisneksessä.
Edellisen logiikan mukaan toimiminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin käytännössä konkretisoitu. Tällä hetkellä kun tilanne Suomessa on se, että kuka tahansa voi päättää hankkia minkälaisen koiran tahansa millaisiin olosuhteisiin tahansa - ja ryhtyä samantien myös kasvattajaksi, vaikka ei ko. rodusta tai koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta yleensä tietäisi juuri mitään. Tätä ei taas ummikko pentukuumeinen välttämättä hoksaa lainkaan. Niinpä lopputuloksena voi olla se, että sokea taluttaa sokeaa ja arkisten ongelmien tullessa eteen maailmassa on taas yksi "ongelmakoira" enemmän. Millainen on sitten "hyvä kasvattaja", siitä yksi näkemys esimerkiksi Oudon rannan hiekkaa blogista.
Koiraihmiseksi päätyminen on siis tällä hetkellä Suomessa käytännössä täysin vailla minkäänlaista sääntelyä. Koirien määrää/omistaja ei rajoiteta, kaikki rodut sallitaan kaikenlaisissa ympäristöissä, koiran hankinnan tai pitämisen ehtona ei myöskään ole minkäänlaista "koira-ajokorttia", kuten esim. joidenkin keskieurooppalaisten maiden kaupungeissa/lääneissä/provinsseissa osittain on. Joten kyllähän kerrostaloyksiöön aina muutama laumanvartija mahtuu muiden jo olemassa olevien lemmikkien lisäksi, siellähän viihdyttävät toisiaan sillä aikaa, kun ihminen viihdyttää itseään kaupungin baareissa. Kun ihminen tahtoo niin ihmisen pitää saada huolimatta siitä, onko moinen yhtään mistään näkökulmasta laisinkaan fiksua yhtään kenenkään kannalta. Kun pentukuume iskee, siitä vaan siis surffailemaan nettiin ja omaa
penneliä hakemaan, siinäpä se. Ja jos tekee myöhemmin mieli teettää
pennut, niin mikäs siinä, suostuvaista kumppania vaan omalle koiralle
etsimään. Ja pentuja voi sitten myydä hyvään hintaan muille pentukuumeisille.
Onko siis perusteltua jatkaa nykylinjalla ja olla millään tavoin säätelemättä koiranomistamista tai kasvattajaksi ryhtymistä? En tosiaan tiedä, mutta tällaisia kysymyksiä asiasta nousee mieleen:
Koira-ajokortti? Vähentäisikö koiran hankintaa heräteostoksena ja samalla pentutehtailun kannattavuutta? Parantaisko se koirien elämänlaatua lisäämällä ihmisten tietoisutta koiran käyttäytymisestä ja kouluttamisesta? Pitäisikö ainakin kasvattajiksi haluavilta vaatia vähän syvällisempää tietämystä koiran peruskoulutuksesta ja käyttäytymisestä? Entä sen toteutus käytännössä: kuka myöntäisi, miten sitä valvottaisiin, tai mitä tapahtuisi, jos koirakko ei läpäise testiä? Koskisiko vain ensimmäistä koiraa hankkivia? Entäs, jos koira-ajokortin suorittaminen antaisi oikeuksia pitää koiraa vaikkapa vapaana julkisilla paikoilla?
Koiramäärän rajoittaminen/henkilö? Onko perusteltua, että ihan kuka tahansa voi hankkia niin monta koiraa kuin ikinä haluaa mihin olosuhteisiin tahansa? Toisaalta faktahan on se, että jollekulle kymmenenkin koiran hoitaminen asiallisesti ei ole ongelma ja tonen ei saa yhtäkään koiraa kunnolla hoidettua. Toisaalta yhtälailla fakta on sekin, että aikaa/koira on väkisinkin vähemmän mitä enemmän koiria on hoidettavanaan kuin toki myös sekin, että sen yhdenkin koiran "pystyy" valitettavasti kyllä unohtamaan sohvan taakse, jos mielenkiinto koiraa kohtaan lopahtaa. Toisaalta voidaan myös kysyä, että miksi ihmisellä pitäisi ylipäänsä olla useita koiria kotonaan? Lemmikin virkaa hoitamaan riittää yksikin eikä harrastamistakaan varten tarvita välttämättä suurta koiramäärää. Vanhakin koira oppii uusia temppuja, jos kouluttaminen sinänsä kiinnostaa ja kokeisiin ja näytelmiin voi edelleen osallistua, vaikka yksikään kotona olevista koirista ei sillä hetkellä mikään tittelirohmu olisikaan. Koska koiraharrastaminen on nimenomaan harrastamista, pitäisi "elävän harrastusvälineen" hyvinvointi olla ihmisen kunnianhimon edellä. Mutta mikä sitten olisi se sallittu koiramäärä, se on kyllä varsin vaikea kysymys absoluuttisesti vastattavaksi, koska määrä ei hyvää koiranpitoa myöskään takaa, kuten edellä jo todettua. Toisaalta nykyinen koiramäärän rajoittamattomuus tukee käytännössä samalla myös pentutehtailua: mitä enemmän potentiaalisia tiineitä narttuja on sallittua pitää, sitä suurempi on tuotto. Joten miksipä niitä ei olisi siis vaikka 50?
Pentueiden enimmäismäärä vuodessa/kasvattaja? Onko ok, että pentueita voi olla vuosittain miten paljon tahansa? Onko ylipäänsä ok, että kasvatustoiminta voi olla käytännössä elinkeino? Jos koiria tuoettaisiin kaikkinensa vähemmän, päätyisivätkö syntyvät pennut todennäköisemmin asiallisiin koteihin, vai lisäisikö se pentutehtaiden suosiota? Toisaalta, jos myös sallittua koiramäärää/henkilö säädeltäisiin, vaikeuttaisi se olennaisesti pentutehtailemisen mahdollisuuksia: pelkkä tietyn koiramäärän ylittäminen riittäisi jo kielteisiin seuraamuksiin.
Erilaisten rotujen kieltäminen/salliminen joissakin olosuhteissa? Sopiiko esimerkiksi laumanvartija kaupunkien kerrostaloihin ihmisen ensimmäiseksi koiraksi? Tai reviiritietoinen lapinporokokoira ruuhkaisille kaupunkien kaduille käymään päivittäistä reviirinmerkkaustaistelua satojen muiden koirien kanssa (tätä on tullut sattuneesta syystä pohdittua enemmänkin)? Toisaalta kuten tiedämme, asuinympäristö itsessään ei tee koiran arjesta parempaa tai huonompaa, pitkiä lenkkejä ja tarpeellista aktiviteettia saava koira kaupungeissa on takuulla onnellisempi kuin lyhyen ketjun nokassa vuodesta toiseen maalla kyhjöttävä koira, jos ääripäitä ja vastakkainasetteluja hakee. Toisaalta yhtä faktaa on myös se, että erilaiset koirat sopeutuvat erilaisiin paikkoihin helpommin kuin toiset ja ovat näin myös eritavoin ihmisensä hallittavissa. Riistavietittömän ja koirasosiaalisen koiran uskaltaa laskea vähän pienemmässäkin kaupungin metsässä ja puistossa vapaaksi toteuttamaan sisäistä koiruuttaan kuin kaverin, joka pelkästä citykanin hajusta häipyy pariksi tunniksi jahtiin, niittaa matkalla muut samaa sukupuolta olevat koirat ja aiheuttaa lähitiellä liikennekaaoksen vapaana juostessaan. Pitäisikö rodunvalinnan ensisijaisena perusteena erityisesti ensikertalaiselle olla se, mikä omaa silmää miellyttää, vai pikemminkin se, millaisen rodun kanssa todennäköisimmin itse pärjäisi parhaiten, kuten Oudon rannan hiekan blogissa viisaasti todettiin: "Ensikertalaisen kannattaisi myös ehkä mieluummin kysyä, minkä tyyppisen
koiran kanssa hän aiheuttaa vähiten vahinkoa, jos kaikki ei menekään
kuin Strömsössä."
Jos pentutehtailua siis halutaan tosissaan rajoittaa ja "ongelmakoiriksi" päätyvien koirien määrää pienentää, tarvitaanko samalla tiukempia pelisääntöjä yleisempäänkin koiranpitoon? Vai jatketaanko edelleen sillä linjalla, että koirien omistaminen ja uusien koirien lisääminen ON kaikkien ihmisen perusoikeus, jota voidaan vähän ohjailla (mm. pentueiden suositusmäärä/narttu), mutta jota ei sen enempiä ole tarpeen kontrolloida? Jos ihmiset olisivat fiksuja, ei moisia tarttisi lainkaan miettiä, mutta kun kaikki eivät ole, josta media meitä säännöllisesti ja valitettavasti muistuttaa.
Päivän kuva: Kukapa sitä voisi pentukuumetta vastustaa, kun sopiva tapaus sattuu eteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti