Jälleen vähän kiireisempi päivitys. Pakko päivittää, koska hyviä uutisia on kiva kirjoittaa. Tämä viittaa tietty Kaikuun, jolla verihiutalearvot pysyttelevät edelleen mallillaan, vaikka kortisoniannostusta on vähennetty. Ja näinhän sen pitäisi juuri ollakin, mikäli doksisykliinikuuri (doximycin) on onnistuneesti tehnyt pirullisesta anaplasmoosista kunnolla selvää. Eilen oli viimeisin verikontrolli, jossa varmistui samalla se, että Kaikulaisen verihiutaleilla on todellakin myös taipumusta kasaantua aivan heti näytteenton jälkeen, mikä selittää osin sitä, että verikoetulokset olivat alkuun niin erilaisia, kun käsinlaskenta tehtiin selvästi koneanalyysin jälkeen. Vaikka Kaikulla on ollut ihan taudinkuvaankin kuuluva trombosytopenia (verihiutalekato) konelaskennan perusteella, on se tämän kasaantumisominaisuuden vuoksi myös potentiaalinen pseudotrombosytopeniatapaus (valeverihiutalekato). Tämä jälkimmäinen ei siis ole vika tai sairaus, vaan veren ominaisuus - vallan yleinen myös ihmisillä. Ja tärkeä tietää, koska lopputuloksena voi muuten joskus tulevaisuudessa olla vääriä diagnooseja verikokeen perusteella (ja niitä me emme todella enää yhtään tarvitse lisää).
Käytännössä meillä elellään nyt normiarkea kahden täysin oireettoman koiran kanssa. Vielä Kaikulle tosin tarjoillaan 10mg prednisonia aamuisin, koska kortisonia ei voi kertaheitolla lopettaa. Viikon päästä taas seuraava kontrolli ja toivottavasti päästään silloin jälleen pienentämään annostusta - ja hiljalleen kokonaan siitä eroon. Mutta pääasia on se, että koira on mieleltään oma itsensä, eikä mitään oireita ole. Kaiku is back and we love it!
Mitä tulee otsikon jälkimmäiseen osaan, niin onpa tässä tullut taas mietittyä koiraihmisen syvintä olemusta. Nimittäin jokin aika sitten meitä tuli lenkillä vastaan vanhempi herrahenkilö, joka jo kaukaa alkoi katsella koiria sillä silmällä. Kun oltiin kohdakkain, herrahenkilö kääntyi katsomaan koiria ja hymyili niille aurinkoisesti sanomatta meille sanaakaan. Kaikesta näki, että herrahenkilö todella tykkää koirista - me itse olimme hänelle kutakuinkin ilmaa. Ehkäpä hänessä kiteytyikin todellisen koiraihmisen syvin olemus: jokainen tuntematonkin koira on itseisarvoisesti tärkeä ja kiinnostava ihan jo siksi, että se on koira. Arjen hienoja kohtaamisia, sanoisin.
Päivän kuva: vanhemman paimenpystykorvan laatuhetkiä, eli torkut torpalla vahtikoirahommien lomassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti