Mennyt talvi oli kyllä siinä mielessä ihan huippu, että kaupungissakin oli mahdollisuus juoksuttaa koiria jäällä - mitä ei välttämättä joka talvi tapahdu. Aika nopsaan oli kuitenkin se vaihe edessä, jolloin koirat pidettiin visusti kiinni rannan läheisyydessä ja lähinnä paistateltiin koirien kanssa auringossa. Jonkinlaisena kauhukuvana on aina mielessä se, että koira juoksee keväästä hapertuneille jäille...tähän liittyen suuri suru koittikin ystäväperhettämme tänä talvena, kun vasta nuori lapinkoirapoika hukkui jokeen. Karmeita juttuja nämä, voi apua.
Mökillä otettiin myös kaikki irti latupohjista, joilla ei kukaan enää hiihtänyt ja baana oli ns. vapaa kaikille kulkijoille. Tosin mökillä ei pahemmin sitäkään katsota kieroon, jos kovilla luistelupohjilla joku joskus kävelee hiihtokautenakin. Aika monella kun on koira ja koirienkin kanssa myös hiihdellään samoja latuja.
Mutta tulihan se kevät sieltä lopulta! Sen varmana merkkinä ovat paitsi narsissit...
...myös pihapatsas, malli "lapinporokoira." Kaiku saattaa taivastella vaikka tunninkin pihalla ihan paikoillaan, antaa nenänsä käydä ja ihmetellä maiseman tuoksuja (tosin se yleensä edellyttää sitä, että takana tosiaan ON aika paljonkin kaikenlaista aktiviteettia).
Aina välillä kyllä tulee huono omatunto siitä, että karut arktiset paimenpystykorvat on roudattu keskelle kaupungin vilinää, kun maalla on niin helppo nähdä miten paljon niillä on kaikenlaista omaehtoista puuhaa siellä sun täällä. Ja ylipäänsä voivat olla ulkona tuntikausia. Huono omatunto taitaa olla koiraihmisen kroonisista sairauksista pahin?
Vanhempi karu eläimemme osaa välillä myös yllättää. Nähtiin nimittäin Arwo ekaa kertaa köllimässä koiranpedillä - vastahan pedit on kutakuinkin vuoden meillä olleet. Arwon mielestä koirat kun nukkuvat lattialla, se itse sohvalla tai sängyssä (pahoittelut kuvan laadusta...)
Kaikun toipumisnen jälkeen ollaan palattu siinäkin mielessä taas normiarkeen, että kavereitakin voidaan moikkailla. Kaiku on melkoisen liikuttava oppiessaan tunnistamaan tietyn näköisen koirayksilön ja yleistäessään kaikki samannäköiset ko. tutuksi kaverikoiraksi. Kuten on käynyt esimerkiksi poikien tyttöystävän Saga-russelin osalta. Ja siitäpä riemu tosiaan syntyi, kun vihdoinkin nähtiin taas "se ihan oikea Saga" - eikä joku Sagaksi naamioitunut poikakoira...
Kevät on mennyt kyllä hurjaa kyytiä - ihan kohta on kesä ja meidän perheellä alkaa pakkauspuuhat. Asuntoa ei Englannissa vielä ole, mutta verkkoja on vesillä sen verta paljon, että eiköhän se saaliskin vielä saada :). Jännää!
Noin muuten viime viikkoina on tullut pohdittua sitä, miten sinänsä vallan fiksut ihmiset voivat olla jotenkin aika hukassa pentueläimen kanssa. Ja nimenomaan siinä mielessä, että eivät ole ennalta ollenkaan osanneet ajatella millainen otus se koira on ja missä tahdissa voi olettaa koiran jotain oppivan. Jossakin asiassa kun satakin toistoa saattaa olla vielä melkoisen vähän. Mutta tähän teemaan enemmän toiste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti