Maalla majaillaan, totuttelua uuteen normiarkeen

Kohta ollaan kuukausi asusteltu maaseudulla ja hämmästelty uutta kotia ja ympäristöä. Kuherruskuukautta tässä vasta kuitenkin elellään, koska menossa on myös massiivinen remontti. Talomme on lähes 200 vuotta vanha ja sen remppaaminen oikein vanhoja rakennustapoja kunnioittaen onkin ihan oma juttunsa, joka vie tehokkaasti sekä aikaa että ajatuksia. Paljon on siis näillä seuduilla vielä asioita, joihin ei olla lainkaan ehditty perehtyä. Mutta onpahan ehditty jo ihmettelemään kosken kohinaa, kesäiltojen lintukonserttia, lepakoita tuulettomassa yössä jokisuvannon yllä, peuroja omalla pihalla (!) ja yritetty tunnistaa maasta kurkottavia kasvinalkuja, sekä tehdä jonkinlaista pihasuunnitelmaa. Talo tuntuu hyvältä, joten kotiutuminen ei ole ollut sinänsä vaikeaa.  Kotiutumista tietty helpottaa se, että hyviä ystäviä asustelee kävelymatkan päässä. No, aika näyttää oliko tämä meidän juttu vaiko ei - näitä asioitahan ei voi tietää ellei kokeile. Ajatus ns. lopullista kodista on muutenkin meikäläiselle aika vieras, uudet maisemat ja kokemukset ovat aina myös ihan tervettä itsetutkiskelua. 

Entäs koirat? Kuvat saavat puhua puolestaan sen osalta millaista koira-arkea on toistaiseksi vietetty. Siinäkin elellään kyllä vasta kuherruskuukautta, monessakin mielessä. 

Lenkit ovat niin leppoisia tätä nykyä, että kyllähän siitä hymy tulee naamaan väkisinkin. Kaunita maisemia ja vain satunnaisia koirakohtaamisia. Mutta ehkäpä juuri tästä syystä ne satunnaiset kohtaamiset ovatkin täällä varsin tunteita herättäviä. Kaupungin ärsyketiheässä ympäristössä koirat joutuvat aina myös patoamaan reaktioitansa, nyt tuntuu siltä, että porkkispojat ovat silkkaa hämmästelyä ja ihmettelyä ties vaikka mitä kohtaan. Kaikulle esim. sukelteleva kuikka oli aivan mahdottoman mielenkiintoinen juttu, jota piti jäädä pitkäksi aikaa hämmästelemään.

Valehtelisin, jos väittäisin...että porkkispojat ovat tällä hetkellä käytökseltään mallikelpoisia - juu eivät ole - pikemminkin iloisia rasavillejä tutkimassa uteliaana kaikenlaisia asioita. Kaikun yliäänikiljahdus kaikuu varsin helposti kylänraitilla, jos vastaan tulee jotain superkiinnostavaa. Ja toki on pakko myöntää, että taitaa näillä olla myös aika paljonkin energiaa säästössä, kun ei pahemmin olla edes kotitokotusta ehditty/muistettu/jaksettu työ- ja remppakiireiden lomassa kunnolla tehdä, ainoastaan pikkujuttuja lenkeillä ja vähän naksuttelua kotona.

Koirille ihan parasta helteisinä kesäpäivinä on kuisti, jossa voi varjossa ottaa torkkuja pienessä tuulenvireessä.  Eikä me ihmisetkään nyt kamalasti kuistista valiteta ja olla pahoillamme. Itse asiassa kuisti oli yksi olennainen tekijä, joka sai ihastumaan koko taloon.

Vesi on meille tärkeä auinympäristön juttu, kumpikaan koirista ei varsinaisia vesipetoja sen sijaan ole.  Onpahan ihan vieressä kuitenkin paikkoja joissa nekin voi käydä vähän "kalassa."  Kunnollisia uimapaikkoja piisaa kaikille, lähin iso järvi on sadan metrin päässä. Vaikka taidan olla itse enmmän meri- kuin järvityyppiä, niin kyllähän järvessä on myös oma ihana juttunsa (kuten tuoksut!)

Ihan kaikki fasiliteetit eivät ole koirien kannalta vielä kunnossa. Aita nimittäin puuttuu, toivon mukaan ehditään tehdä se juhannukseksi valmiiksi. Aita antaa kummasti itsellekin vapauksia, kun ei tarvitse olla silmät selässä käskyttämässä koiria pois mahdollisesta peurajahdista. Ja peurojahan tosiaan riittää! Joten siihen saakka koirat joutuvat vain haaveilemaan vapaasta kirmailusta omalla pihalla. Etenkin, kun pitää vielä raivata pihaa huolella kaikenlaisen vanhan rojun ja lasinsirujen varuilta.

Muutama päivä sitten käytiin fb-seinällä hyvää keskustelua lemmikkikoirien (tai oikeastaan koiraihmisten) ja luonnonvaraisten eläinten välisestä suhteessa. Siitä tuli mieleen taas monta juttua, jotka täällä maaseutuympäristössä konkretisoituu ihan eri lailla kuin kaupungissa. Mitä olisi ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä koiranomistaminen, siinäpä pähkinä purtavaksi, johon ajattelin lomalla yrittää tarkemmin tarttua.