Muutto joksikin aikaa ulkomaille - ja etenkin arjen rakentaminen uusiin ympyröihin - hämärtää ajantajun aika tehokkaasti. Ei olla oltu reissussa vielä kahta kuukauttakaan ja silti tuntuu, että ollaan nähty ja koettu vaikka ja mitä ja ennen muuta osataan liikkua kuin kalat vedessä kotinurkilla ja kotikaupungissa muutenkin. Koirat jää sujuvasti päivisin torkkumaan, kun meikäläiset lähtee yliopistolle, koirat muistavat myös muistuttaa siitä, että totutuista rutiineista pidetään täälläkin kiinni (aamujuusto, lattialle pudonnut aamunami, sisääntulonami, punkeminen iltaisin jalkojen alta...). Että hyvin täällä pyyhkii. Toivottavasti myös koirien näkökulmasta. Sellaistakin on tässä nimittäin tullut mietittyä, että voisiko niillä olla ikävä tuttuja paikkoja Suomessa, vai näkyykö se "ikävä" omaan silmään vasta silloin, kun koirilla lähtee lapasesta tunnistaessaan tutut paikat? Olisi vaikea uskoa nimittäin sitäkään, että koirat eivät osaisi nauttia hetkestä yhtä lailla myös uusissa maisemissa. Mutta mistäs sitä näistä tietää - you never know.
Arjen koiralenkitykseen saatiin huima parannus, kun saatiin lupa käyttää lenkityksiin ihan vieressä olevaa yksityistä puistoa (jep, yksityisiä puistoja tosiaan on, tämän omistaa eräs yhdistys ja jokamiehen oikeutta ei siis tunneta). Se ei ole suuren suuri, mutta kyllä siellä saa mukavasti tunninkin kulumaan eikä tartte kamalasti edes lorvailla tai kulkea samoja reittejä ees ja taas. Koirien pitää tosin olla kiinni, mutta pääsevätpähän edes fleksissä vähän reilummin haistelemaan pusikoita. Etenkin aamulenkeillä puisto on tosi ässä, koska siellä saa kulkea omassa rauhassa, eikä tartte kävellä vilkkaiden katujen varsilla. Ja porkkispoikien mielestä parasta on toki se, että siellä asuu orava. Jos toinenkin. Ja lisäksi "muutamia" pitkäkorvia. Ja voi kieriä mielin määrin nurtsilla, joka on aivan välttämätöntä Kaikulaiselle. Lisäksi investoitiin 90 puntaa yhteen säätiöön siksi, että saadaan käydä jatkossa ilman erillismaksua ko. säätiön nähtävyyspaikoissa vaikka päivittäin jos huvittaa - tämän homman idea oli siis siinä, että aika monissa vanhojen kartanoiden taikka raunioiden puistoissa on myös todella mahtavat ja isot ulkoilumaastot (kun se maanomistus ei ole näillä historiallisilla paikoilla ollut mitenkään vähäistä).
Sinänsä on aika hassua, että vaikka asustellaan melkein landella, niin lenkitysmahdollisuudet lähikulmilla (ja ennen edellä mainittua puistolupaa) on olleet tavallaan jopa huonommat kuin Helsingin ytimessä. Mikä johtuu pitkälti siitä, että täällä on aika kapeita jalkakäytäviä ja se maapläntti, jossa ei ole taloja tai teitä, on hevosten käytössä. Ja hevosiahan tosiaan riittää, mistä en kyllä yhtään valita, tietty. Tämän vuoksi ollaankin lähes päivittäin ajettu rannalle, tai muuten väljempiin maisemiin, jossa pystyy monesti pitämään koiria vapaana ainakin hetken. Yhdeksi suosikkivierailupaikaksi lenkkien lomassa on tällä mudostunut myös läheinen hautausmaa (koirat saavat tulla hautausmaille ja koirankakkaroskiksia löytyy niistä myös kivasti), todella kaunis puistomainen alue ja on myös aika kiinnostavaa hämmästellä millaisia ihmiskohtaloita erinäisten hautakivien taakse kenties piiloutuukaan. Osa haudoista on jo satoja vuosia vanhoja, mikä tietty tuo oman lisänsä näihin pähkäilyihin.
Päivät menee täällä siis samaa tahtia kuin kotonakin: aamupala, aamulenkki, töitä, iltalenkki, "yleistä olemista (sis. mahdollisen paikallisen sosiaalisuuden yms.)", iltapissatuslenkki, nukkumaan. Jos tehdään töitä kotona, niin pitkin päivää koirat käyvät omalla pikkupihalla ihmettelemässä. Ja treenilinjaiset tietysti edelleen treenaa (edelleen myös vailla suurempia tavoitteita), muistinpa jopa kaivaa naksunkin taskusta taas esille. Lenkeillä kulkee taskussa yleensä pallo ja pari lelua ja myös täällä molemmat porkkispojat osaavat jo yhdistää tietyt ulkoilupaikat siihen, että kohta alkaa äksöni. Ja kyllähän siitä tulee aina itsellekin hyvä mieli, kun tekee jotain, koska molemmat siitä selvästi tykkää. Sellaistakin on vähän suunniteltu, että josko vuokraisi jostain aksahallilta edes kerran viikossa yhden vuoron.
Ihmiset siis viihtyvät mainiosti ja yritetään tehdä parhaamme sen eteen, että myös porkkispojillakin olisi tarpeeksi laadukasta aikaa. Ainakin lainakodin sohvat tuntuvat olevan tarpeeksi laadukkaita myös karun arktisen paimenpystykorvan näkökulmasta.
Normiarkea alla myös kuvin (ja muutama kuva Yorkin tienoilta, jossa ollaan käyty töiden merkeissä), olkaatten hyvät!
Metsiäkin löytyy!
Ystävämme lampaat - näissä maisemissa on kunnon paimenkoirille tarvetta, koska laitumet jatkuvat loputtomiin...
Karun kaunis Englanti (kotiseutumme Northumberland)
Kaikustakin kehkeytyy kunnon aristokraatti näissä maisemissa (ja ei, kyseessä ei ole mikään museo, vaan ihan yksityiskoti, jonka metsissä ja puistoissa saa koirien kanssa kulkea. Eikä yhdessä päivässä näe tiluksia likimainkaan kokonaan).
Meri! Ihana!
Toisinaan kiivetään korkealle - ja yritetään olla varovaisia
Historiallinen hetki: suomalaiset lapinporokoirat todennäköisesti ihan ekaa kertaa jättämässä tassunjälkiään tähän parisen tuhatta vuotta vanhaan roomanaikaiseen muuriin. Muuri menee kotikaupunkimme halki ja jatkaa matkaansa poikki Englannin toiselle rannikolle saakka. Tähän muuriin voi törmätä vähän siellä sun täällä näillä kulmilla.
Iltaisin meillä näyttää yleensä tältä
...ja lopuksi brittihuumoria Yorkin eräässä kukkakaupassa
Että kaikki hyvin täällä (myös töiden puolesta asiat etenee paremmin kuin ikinä uskalsi edes toivoa), yritämme jatkaa samaa rataa ja huolehtia toisistamme ja pysyä ajan imussa mukana. Taputtakaa koiraystäviänne - ne ansaitsevat sen jokaikinen päivä ihan jo pelkällä olemassaolollaan.
