Tyhjän allakan lupaukset

Vuosi vaihtuu ja on siis aika katsella ennen muuta eteenpäin. Vuoden vaihteen huippujuttuhan on se, että koko ensi vuosi on tällä hetkellä vielä täynnä päiviä, joista yhtäkään ei ole rasitettu ikävillä asioilla, pettymyksillä taikka epäonnistumisen tunteilla. Ja ehkäpä hyvällä suunnittelulla sellaisia päiviä ei pääse sinne puolivahingossa edes kehittymäänkään?

On siis lupausten aika. Hihnanpää lupaa (ainakin ankarasti yrittää) muistaa seuraavat asiat:

-       Älä keskity liikaa siihen mikä on pielessä vaan pikemminkin siihen, mikä yhteisessä elämässä toimii. Vahvista sitä ja nauti niistä asioista täysillä.

-       Kukaan ei voi tietää tekevänsä asioita toivotulla tavalla, ellei saa siitä myönteiseksi kokemaansa palautetta. Telepatiaa parempiakin kommunikaatiotapoja nimittäin on.

-       Mitä enemmän asioita tehdään yhdessä, sitä paremmin osapuolet oppivat tuntemaan toisiaan.

-       Älä lukittaudu liikaa joihinkin ajatuksiin ja olettamuksiin käyttäytymisen syistä ja seurauksista, vaan anna uusille tulkinnoille aidosti tilaa.

-       Edelliseen liittyen: riko rutiineita systemaattisesti, jolloin mahdollistat ties missä asioissa piilevän potentiaalin pääsemisen kunnolla esille.

-       Anna riittävästi omaa aika ja rauhaa vain ”olla”. Kukaan ei jaksa koko aikaa suorittaa, joskus ei vaan huvita eikä siitä tarvitse tehdä sen suurempaa ongelmaa.

-       Vaikka kotia eivät koristaisikaan harrastusrintamalla saadut lukemattomat palkinnot, yrittäminen ja aktiivisuus sinänsä on jo iloitsemisen aihe!

-       Tykkää aidosti siitä mitä sinulla on äläkä vertaile tilannettasi liikaa muihin.

-       Yhteistyö toimii kympillä vain silloin, kun kaikilla on oikeasti kivaa.

-       Jos oma mieli on täynnä stressiä ja angstia, ota aikalisä. Miksi toisen pitäisi olla innolla kaikessa mukana, jos itse olet jo lähtökohtaisesti naama nurinpäin.

-       Hyvä arki koostuu riittävästä liikunnasta, aivojumpasta, levosta ja hyvästä sapuskasta – keskity siis niihin.

Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä lupauksena: lupaan soveltaa edellisiä lupauksia perheemme toisen hihnanpään lisäksi myös koiriimme ;-).  

Päivän kuva: hyvällä mielellä kohti valoa ja keväthankia!  

Koirakohtaamisten etiketti

Hei,

sinä koiran kanssa ulkoilija. Vaikka koirasi olisi kuinka hallinnassasi me muut emme voi sitä tietää, mikäli se juoksentelee vapaana kaukana edelläsi. Joten voisitko ystävällisesti viestiä myös meille, että koirastasi ei ole muille koirakoille harmia ottamalla koirasi lähellesi muita kohdatessasi? Ja vaikka oma koirasi olisi maailman hyväntahtoisin otus, kaikki koiraihmiset eivät silti halua oman koiransa kohtaavan muita koiria spontaanisti. Ja tähän on usein ihan syynsä.  On myös aika rasittavaa muutella omaa reittiä sen vuoksi, että ei tiedä onko valtoimenaan juokseva koira laisinkaan koirasosiaalinen tapaus, tai pysyykö se omistajallaan ylipäänsä hanskassa vaiko ei. Myös koirattomien ulkoilijoiden kannalta olisi aika kivaa, että koira otetaan hallintaan kohdattaessa lähietäisyydeltä muita. Mitä useampi koirapelkoinen ihminen joutuu ulkoillessaan jännittämään vastaantulevia koiria, sitä enemmän se vaikuttaa meidän kaikkien koiranomistajien oikeuksiin liikkua julkisessa (kaupunki)tilassa.

Jos huomaat meidän ottavan omat koiramme hallintaan (esimerkiksi lyhyelle hihnalle vierelle tai käskytämme vapaana olevat koirat sivullemme), se tarkoittaa sitä, että emme halua koiriemme tervehtivän sinun koiraasi. Ihan kaikki koirat kun eivät tule  muiden koirien (eikä varsinkaan samaan sukupuolta olevien) kanssa juttuun ilman, että niissä olisi varsinaisesti jokin erityinen ”vika”. On nimittäin rotuja ja yksilöitä, joiden kanssa joudutaan tekemään ihan tosissaan hommia asiallisten koirakohtaamisten onnistumisessa. Valitettavasti jokainen kerta, jolloin annat oman koirasi tulla  ”tervehtimään” muita koiria ihan niiden eteen, on helposti askel taaksepäin tässä koulutuksessa. Joten jos näet, että vastaantuleva koirakko ei mitenkään näytä siltä, että haluaisi tervehtiä teitä, olisi mukavaa, että et päästäisi myöskään omaa koiraasi silloin tervehtimään. Räyhättömät ja hallitut kohtaamiset ovat myös sinun koirasi etu, koska näin se ei myöskään itse saa koirakohtaamisista huonoja kokemuksia, vaikka pohjimmiltaan hyvin sosiaalinen olisikin.

Jos päästät koirasi suoraan vastaantulevan koiran eteen ja siitä seuraa rähinä, olisi mukavaa, että jättäisit silloin ainakin syyllistävät katseet muihin tilanteisiin. Aika moni kärsii syyllisyyttä jo riittämiin ihan itsekseenkin siitä, että oma koira ei toistaiseksi pysy kunnolla hallinnassa näin kiperissä tilanteissa. Sama koira voikin toisissa olosuhteissa olla erinomaisen hyvin hallinnassa ja sietää muita koiria ihan lähietäisyydellä. Tilanteissa on nimittäin myös hurjia eroja. Joten jos haluat omalta osaltasi auttaa muita kouluttamaan omia koiriaan asiallisiksi ohittajiksi, otathan myös oman koirasi selkeästi hallintaasi – näin samalla vähennät olennaisesti vastaantulevan hihnanpään painetta, mikä puolestaan tekee tilanteesta rennomman ja edistää koulutusta huimasti.

Mikäli itselläsi on puolestaan ongelmia koirakohtaamisissa, asialle kannattaa tosiaankin tehdä jotain. Joskus ensisijaisena rähjäämisen syynä on koiran epävarmuus ja luottamuksen/kunnioituksen puute taluttajaa kohtaan, toisinaan on enemmän kyse reviiritietoisuudesta, joskus taas koiran ihan silkasta innosta päästä tervehtimään muita. Siitä voi esimerkiksi lähteä purkamaan ongelmaa, että koira ei välttämättä "tiedä" lainkaan millaista toimintaa siltä näissä tilanteissa edes odotetaan. Sitä mitä ei ole opetettu, ei voi myöskään vaatia. Tapauksesta riippuen koulutuksen tie voi olla pidempi tai kivisempi ja parhaimpien menetelmien löytäminen kullekin yksilölle voi viedä aikaa. Jos koirasi osaa kulkea hihnassa vetämättä ja sinkoilematta, siitä on jo paljon apua.  Silloin koira on esimerkiksi varsin helppo ottaa hallintaan koirakohtaamisissa niin, että olet itse aina koirasi ja vastaantulevan koiran välissä. Silloin sinä tuot samalla koirallesi turvaa.

Jos itse haluaisit kovasti antaa koirasi tervehtiä vastaantulevia koiria hihnassa tai vapaana, niin mikäs siinä periaatteessa, se on jokaisen oma valinta ja on myös paljon koiria, joille moinen ei ole minkäänlainen ongelma ollenkaan. Mutta muistathan kuitenkin sen, että toisinaan on nimenomaan kohteliasta muita kohtaan olla tervehtimättä. Vastaantulevan koirakon elekieltä katsellessasi huomaat kyllä nopeasti missä mennään. Tervehtimättömyys ei ole väheksyvä ele koiraasi saatika sinua kohtaan, vaan toisinaan yksinkertaisesti ihan silkka välttämättömyys.  

(Joulu)rauhallisten koirakohtaamisten aikaa itse kullekin!

Peruspalikoiden inventaario

Kutakuinkin viikko sitten iski perheeseemme KARMEA asia. Nimittäin flunssa tuli ja kaatoi petiin molemmat hihnanjatkeet samaan aikaan. Siinä sitten mietittiin kuka väsyttää koirat ja miten, kun kävellä jaksoi nippa nappa kilometrin. No, jos fyysinen väsytys ei kerran onnistu, pitää panostaa henkiseen puoleen sitäkin enemmän (henkiseen puoleen pitää tietty panostaa huolimatta siitä, että jaksaisi väsyttää koiria fyysisestikin. Molempi parempi, se on Treenilinjaisten motto). Metsälenkin sijaan suunnattiin siis nenät punaisena parin korttelin päähän Senaatintorille treenaamaan erilaisia tokotemppuja ja häiriönsietoa. Paikallamakuut, seuraamiset, sivulletulot ja jäävät (is, seiso, maa) oli ohjelmassa edelleen. Eikä vähiten siksi, että ne on ns. jo pitkälti tuttuja juttuja, joten ne on testauskunnossa myös erilaisissa häiriöissä. Toki paikka on tuttu koirille jo entuudestaan, mutta tällä kertaa ekstrahäiriönä oli juuri avattu joulukatu ja siihen liittyvä kuhina. Ja olipas kiva treenata samaan aikaan yhdessä molempia koiria ja päästiin samalla tarkkailemaan koirien sijaan vaihteeksi itseämme. 

No miten meni? No vähän niin kuin tälleen: 

Molemmat hihnanjatkeet käyttävät systemaattisesti samoja käskysanoja samoissa asioissa. Not. Erityisesti sivu- ja seuraa-käskyjen käytössä on havaittavissa suorastaan häkellyttävää epäjohdonmukaisuutta. 

Molemmat hihnanjatkeet vaativat samanlaisia suorituksia. No ei tod. Toinen palkkaa helläkätisemmin hyvästä yrittämisestä kuin toinen siitä huolimatta, että koiran on aivan yhtä helppoa oppia tekemään juttu ihan tismalleen oikein kuin vähän sinnepäin. 

Molemmat reagoivat samalla tavalla koiran tekemiin virheisiin. (”Ai mihin virheisiin”, ”määrittele virhe”, ”joo, joo, kyllä MÄ sen huomasin, en vaan ehtinyt vielä puuttua” jne. ) 

Molemmat hihnanjatkeet käyttävät tarvittaessa samanlaisia käsi- tai vartaloapuja. Hohhoijaa (arvaa itse loput).

Perheessämme ollaan siis varsin luovia koirankoulutuksessa. Voi kuitenkin olla, että toisinaan vähän väärissä kohdissa (öh…) ja etenkin, mikäli halutaan opettaa asiat yksintein oikein myös koetilanteita ajatellen. Vaikka meillä periaatteessa on erikseen ns. arkikieli kaikenlaisia hömppätilanteita varten ja se varsinainen ”käskykieli” – esimerkiksi arjessa köllitään ja treenatessa mennään maahan – niin ihan riittävästi on sekaannuksen mahiksia näköjään treenaamisenkin puolella, jos molemmat treenaa aktiivisesti kumpaakin koiraa. Ja koska molemmat ulkoilee koirien kanssa yhtä paljon, olisi melko kätevää olla looginen. Ja koska koira, tuo pirullinen luomakunnan otus, oppii myös silloin, kun sitä ei itse kuvittele opettavansa, voi lopputuloksena olla lukemattomia variaatioita erilaisista asioista kaikkien soveltaessa kaikkea.

Päivän opetus: "syöksmää tän tikun vai seisonko sen päällä, vai mitä niinku häh mun pitäis nyt tehdä?"

Koiraihmisen konkurssi

-->Varoitus: teksti saattaa sisältää itseironiaa ja viitteitä kaupallisiin tuotteisiin

Kun hankkii koiran, siitä koituu kuluja. Toisaalta aika harva kasvattaja kuitenkaan mainitsee etukäteen sitä, että erilaisten perustarvikkeiden lisäksi tarvitaan ennen pitkää myös omakotitalo. Mikäli tämä ei ole juuri sillä hetkellä mahdollista, vähintäänkin pieni oma piha tai mökki olisi suotavaa olla. Näin koiraihmisen ei tarvitsisi liikoja stressata naapureiden mielipiteistä tai häiriköinneistä. Ja koska koiratkin pääsääntöisesti tykkäävät omasta pihasta ja koiraihminen taas tykkää siitä, että koira tykkää, on asumisen vaihtoehdot nopeasti käyty läpi.

Vaikka moni kasvattaja antaa pennun mukana jonkinlaisen pentualoituspaketin, pakettiin harvoin kuuluu auto. Niinpä koiraihminen joutuu hankkimaan sen(kin) ihan itse. Autoa tarvitaan myös kaupungin ytimessä, jonne koiraihmiset ovat voineet muuttaa halutakseen elää arkea ilman autoa. Mutta ilman autoa ei pääse koiran kanssa metsään, jonne koira haluaa mennä, mutta jota ei keskustassa ole. Ja koska koira tykkää olla metsässä, tykkää myös koiraihminen ajella metsään ilahduttaakseen koiraansa. Koiran ilo kompensoi hetkessä kaiken ympäristön tulevaisuuteen liittyvän autoilusta aiheutuvan huolen, joka koiraihmistä on ennen kovasti askarruttanut. Mutta koiraihminen ajattelee ajattelevansa edelleen näitä Tärkeitä Asioita. Koiraihmisellä on vain hetkellinen katkos ihanteiden ja toiminnan välillä.

Koska koiraihminen haluaa, että koira voi hyvin ja on terve, koiraihminen vie koiransa lääkäriin myös silloin, kun koira ei oireile millään tavalla. Koiraihminen haluaa olla ihan varma, että koira ei vain vaikuta terveeltä. Koiraihmisellä voikin olla omalääkäri koiran jokaiselle nivelelle. Kun koira on todettu terveeksi, koiraihminen huokaisee helpotuksesta ja voi elää sen jälkeen koiran kanssa täyttä elämää.

Kun ihminen hankkii koiran, hän on ensin ihan vaan ihminen, jolla on  koira. Koiraihmiseksi muuttumisen huomaa siitä, että  ihmisellä on yhtäkkiä loputon tarve ymmärtää ja ajatella koiraansa. Eikä vaan omaa koiraa, vaan myös muiden koiria. Erityisesti niitä, jotka ovat aikeissa tehdä lisää koiria. Ja siksi koiraihminen  kertookin reippaasti oman mielipiteensä muiden koirista. Vaikka sitä ei olisi ehditty vielä kysyä.  

Koiraihmiselle voi myös tulla pakottava tarve ajaa 1000 kilometriä suuntaansa selvittääkseen koiransa geneettiset paimennusvaistot. Koiraihmisen koirattomien ystävien seurassa koiraihminen kokee kuitenkin vieraantuneisuutta, kun hän kertoo juuri havaituista vaistoista. Silloin koiraihminen saattaa toivoa olevansa ihan vaan ihminen, jolla on koira. Kun koiraihmisen identiteetti joutuu tällä tavalla hämmennyksiin, hän soittaa ystävälleen toiselle koiraihmiselle, joka eheyttää koiraihmisen identiteetin ennalleen. Näin koiraihmisen henkinen konkurssi on saatu vältettyä. Sillä kertaa. 

Koiraihmisen konkurssi, vol. 2 

Päivän kuva: pentupaketin puuttuva osuus?

Viikkopäiväkirjan verran arkea

Lukaisin (taas) parin kaverin treenipäiväkirjoja ja sain siitä inspiksen kirjoitella mitä me ollaan tämän viikon aikana tehty. Olen muuten aika addiktoitunut joihinkin päiviksiin, joista saa kivasti motivaatiota itsellekin - tietty myös aikamoista "miksi meidän tavoitteet on piilossa edelleen"  - angstia. Meidän päättyvän viikon kohokohdat ovat siis tässä - kohokohta on aika suhteellinen käsite, you know ;-)

- maanantaina aamulenkki stadissa, ns. perusaamukaupunkilenkki, eli reilut kolmisen kilsaa hinakävelyä, useiden koirien ohittamista (ilmeisesti aika ongelmitta, koska mitään muistijälkeä ei ole), todennäköisesti muutamat sivulletulot Kaikulla (en kyllä ole enää ihan varma, mutta ainakin näin olisi pitänyt tehdä). Lounaalta singahdettiinkin sitten mökille Porvooseen ja porkkispojat vietti vapaa-aikaa vapaana pihalla sellaiset kolmisen tuntia ennen iltalenkkiä. Lenkillä (reilut kolmisen kilsaa) ei takuulla tullut vastaan yhtään ketään, lelun kanssa muutamia sivulletuloja ja maahanmenon oikean tekniikan vahvistamista. (Tän jopa muistan!)

- tiistaina edelleen mökillä, aamulla perusaamulenkki mökillä, eli vajaan 5 kilsan käppäily hiljaisilla maanteillä + lyhyt metsäautotienpätkä. Koirat enimmäkseen fleksissä (metsään ei oikein uskalla mennä, kun niitä hirvestäjiä on nyt aika paljon ja viimeksikään ei ollut mitään merkkiä jahdista, mur). Oli muuten yllättävän lämmin keli, aivan väärät vaatteet oli päällä - vaikka melkein oltiin jo marraskuussa! Vastaan ei tullut yhtään ketään, muutama auto taisi ajella ohi? Lenkin päätteeksi pihalla vähän nopeita maahanmenoja, kimppapaikallaolo ja luoksetulon pysäytyksiä niin, että huutelin keskenään painivia koiria aina välillä luokse, pysäytin ja palkkasin lentävällä namilla. Molemmille siis samaan aikaan, eikä siihen todella ole mitään erityistä syytä taikka selitystä, kunhan tein.  Illalla sama kuvio, fleksikävelyä toiseen suuntaan (about 3,5 km) moikkaamaan lähitalllin poneja, paluumatkalla tutussa "temppupaikassa" molempien koirien kanssa muutamat seuruut ja sivulletulot. Sen jälkeen yleistä häröilyä pihalla ja ankaraa treenausta sen suhteen, että naapurin lapinkoirapoika SAA kulkea ihan rauhassa pihan vierestä. Illalla melkein kaivoin naksun sheippaamistarkoituksessa esille, mutta muistaakseni en kuitenkaan näin tehnyt. Vaikka tiedän, että eriyisesti Arppa on siitä ihan liekeissä ja alkaa heti tarjoilemaan kaikenlaista. Ryhtymisrajoitteisuutta oli siis ilmassa. 

- keskiviikkona tehtiin aamulenkki (fleksissä) lähitallin suuntaa (kolmisen kilsaa) ja muistaakseni nähtiin pellolla muutama peura (vai oliko se jo tiistaina?). Koirat eivät reagoineet, kun eivät nähneet. Pihalla sen jälleen taas useampi tunti häröilyä ja painimista (tekevät sitä mökillä ihan joka päivä). Todennäköisesti tehiin myös jotain pieniä temppuja ja toivon mukaan ainakin niitä sivulletuloja. Työpäivä oli aika kiireinen, joten saattoi olla, että koirat lähinnä viihdytti pihalla itse itseään. Illalla pakattiin koirat autoon, otetiin ne kauppamatkalle mukaan ja tehtiin sivistyksen ja katuvalojen parissa  arviolta joku kolmisen kilsan kävely ihaillen wanhaa kaupunkia. Käytiin myös kynttiläkaupassa ostoksilla ja keskusteltiin myyjän kanssa siitä, kuinka tärkeää koirien on osata rauhoittua. Ja päätettiin, että viikottainen oma (minimi)kävelytavoite -  50 km - pitää kyllä saada kasaan myös landella, jossa on nimittäin aika helppoa itse laiskotella, kun koirat saa kuitenkin olla ulkona ja riekkua useita tunteja päivässä lenkkien lomassa. Mutta eihän nekään koko aikaa rieku, tietenkään. 

-torstaina mökillä edelleen ja normiaamulenkki vajaat viitisen kilsaa, eikä taaskaan nähty yhtään muita koiria. Lähinaapurin poneja oltiin tuomassa laitsalle, kun ohi mentiin ja ne me tunnetaan puolin ja toisin jo aika hyvin :). Omalla pihalla lenkin jälkeen varmaan tehtiin taas jotain - aika varmasti ainakin sivupaikan hakemista elikkäs hiomista edelleen. Siis Kaikulaisen kanssa erityisesti. Vielä aamupäivällä odoteltiin iltapäiväksi vieraita, mutta koska eivät päässeetkään tulemaan vielä to, syötiin keskiviikkona kaupasta haettu bostonkakku ihan keskenämme (tästä on hyvin vahva muistijälki!) Päivällä joitakin tunteja yleistä härdelöintiä pihalla, as always, kun mökillä ollaan.  Illalla lenkki toiseen suuntaan (se about 3,5  kilsaa) ja sen jälkeen muistan ihan varmasti heittäneeni koirille etsintänameja pihalle, jota ennen pitkähkö kimppapaikallaolo. Voi olla, että sunnittelin sisällä taas myös naksuttelua.

-perjantaina edelleen mökillä ja koska ip oli tulossa ihmis- ja koirakavereita, tehtiinkin aamulla vaan sellainen 3 kilsan lenkki (koska oli jotain töitäkin tehtävänä vielä sitä ennen). Todennäköisesti tehtiin taas sivulletuloja (tavoitteena siis häivyttää ihan lopullisesti kaikki mahdolliset avut). Arwon kanssa lenkin lomassa ainakin seuruuta (ja Arpaleena on siinä kyllä jo aikas hyvä!). Ip saapui kolme koirakaveria palveluskuntineen ja siinä menikin useampi tunti yleiseen häröilyyn. Arppa harjoitteli muutaman kerran myös sille melkoisen tuttua "jäähyä". Tarkoittaa käytännössä sitä, että mikäli se alkaa liiaksi omimaan naiskoiria tai pitämään metakkaa, se toimitetaan kuistille jäähylle. On muuten aika mielenkiintoista, että se kummasti osaa padota itsensä, olla ihan hiljaa ja pysyä kuistilla vaikka ovet on sepposen selällään, kun sitä siltä vaatii. Se toisinaan melkein jopa unohtuu sinne, vaikka ei paikallakäskyn alla mitenkään edes ole. Jotenkin voisin tulkita, että olemme ehkä kenties saattaneet itse vahvistaa sen äänekästä käytöstä joissain tilanteissa - onhan se myös niin pirun söpö protestoidessaan sitä vastaan, että joku muu saisi jotain mikä kerran on vain ja ainostaan Arpaleenan! Illalla käväistiin vielä kaupassa ja tehtiin lyhyehkö lenkki kaupungissa valaistuilla kävelyteillä.

- lauantaina edelleen mökillä, aamulla peruslenkki typistettynä (n. kolmisen kilsaa), koska oli tulossa vieraita ja koska piti myös alkaa pakkaamaan, kun tarkoituksena oli lähteä sieltä yhtä matkaa kohti kaupunkia. Tuskin tehtiin yhtään mitään pl. muutamat ihan pienet yksittäiset jutut. Pari tuntia seurustelua vieraiden kanssa (johon sekä A että K osallistuivat tapansa mukaan erinomaisen intensiivisesti), sitten auto kohti kaupunkikotia. Käytiin iltalenkillä hakemassa vieraat hotellista meille iltaa istumaan  ja käveltiin melko hiljaisilla rannoilla ja kaduilla, vajaa nelisen kilsaa about (matkat pystyy muuten arvioimaan aika tarkasti, koska kaikki meidän peruslenkit on varsin tarkkaan nääs mitattu, eräät perheenjäsenemme ovat kohtuullisen teknisesti orientoituneita). Koiria tuli vastaan jokunen ja porkkispojat viiden päivän landellaolon jälkeen oli jälleen aivan tohkeissaan kaikista hajuista ja muista koirista. Ilta kääntyikin siitä melkein aamun ja saateltiin koirien kanssa vieraat vielä takaisin majapaikkaan yön pimeydessä (reilut pari kilsaa). Matkalla hotellille yhden ravitsemusliikkeen edessä joku teki meistä bongauksen "onko noi porokoiria". Vaihdettiin siinä sitten muutama sananen aiheesta lappalaiskoirat.

- sunnuntaina, elikkäs siis tänään ns. perussunnuntaiaamukaupunkilenkki Töölönlahden ja Kaisaniemenpuiston maisemissa, pituutta vähän alle neljä kilsaa. Koirat ihan normihihnassa, fleksejä en tykkää kaupungin kaduilla käyttää. Siinä missä ei viiteen päivään mökillä törmätty yhteenkään koiraan ohitusetäisyydeltä, tänään aamulla ensimmäisen 200 metrin aikana näitä tilanteita oli jo kuusi.  Kaisaniemen kenttä oli kivasti ihan tyhjä, joten siinä molempien koirien kanssa lelupalkalla yhtä ja toista - häiriönä mm. rautatieaseman junakuulutukset. Koska eilinen päivä venähti pahasti tämän päivän puolelle, iltalenkki tapahtunee myös vähän myöhemmin. Saas nähdä päädytäänkö vähän väljempiin maisemiin Pohjois-Helsinkiin, vaiko tehdään kaupungin puistoissa ja rannoilla reipas lenkki (perussunnuntai-iltakaupunkilenkki on sellaiset reilut kuutisen kilsaa ja kiertää mm. Kaivopuiston).  Syksyinen kaupunki on muuten aika kaunis! 

Edellisen lisäksi on nukuttu ja syöty,  pungettu ja rapsuteltu ja oltu kamalan somia, kaluttu luita ja ilmaistu esineitä - tässä hommassa Kaikulainen on aika ässä, eikä yksikään ihmiseltä pudonnut esine jää siltä kyllä huomaamatta. Nyt ollaan muutama päivä putkeen taas stadissa, sitten pariksi päiväksi mökille ja sieltä vaihteeksi taas Tampereelle muutamaksi päväksi - hotellielämää siis jälleen tiedossa ja mahdollisesti Kaikulaisella myös treffit tositarkoituksella ;). 

Päivän opetus: liikettä niveliin, ihminen, me ollaan jo valmiita!

Tilttaava kone

Koiranomistamisessa melko vinkeää on huomata, kuinka arkeen vaivihkaa tulee kaikenlaisia pieniä juttuja, joista tulee rutiineita. Kuten vaikkapa siitä, että päiväpeitto taitellaan tietyllä tapaa sängyn viereen joka ilta yhden koiran pediksi. Tai siitä, että jääkaapissa on aina nakkeja ja lihapullia valon seurana. Eikä aamulla voi tietenkään nousta ylös ilman "aamupunkua" (yhdellä koolla, huom.). Rutiinit ovat ilman muuta koko homman suolaa, vaikeusastetta keskinäisessä kommunikaatiossa tulee tosin siinä vaiheessa, kun jääkaapissa esimerkiksi EI OLEKAAN "aamujuustoa" ja kauppakin on vielä kiinni. Siinä on ihmis-koirasuhde nopeasti pahassa kriisissä. 

Arwo ja Kaiku rutinoituvat eri tavalla. Arwo pehmeänä koirana oppii ja muistaa heti millaisista asioista mitäkin seuraa, Kaikulla kestää pitkään sekä oppiminen (tietty myös "poisoppiminen"). Arwo lukee ihmistä ja tekee uuden käytännön pienestäkin poikkeuksesta (= annat pikkusormen vie koko käden),  Kaiku toistaa opittua asiaa ja suorastaan vähän häkeltyy, jos toimintatapoihin tulee yllättäviä muutoksia. Muutama viikko sitten koirien piti esimerkiksi hypätä poikkeuksellisesti autoon sivuovesta eikä takaluukusta, Arwo moista sivuseikkaa tuskin edes huomasi, mutta Kaikulainen itsepintaisesti yritti mennä autoon takaluukusta tavaravuoren yli, koska sieltä sinne nyt vaan kuuluu mennä.

Porkkispoikien ero rutinoitumisessa ja tilanteiden lukemisessa näkyy myös treenatessa. Parin toiston jäkeen Arpaleena tarjoilee harjoiteltua juttua oma-aloitteisesti ja ennakoivasti, mikä aiheuttaa jatkuvaa päänvaivaa treenisuunnitelmien ja erityisesti palkkaustaktiikan kanssa. Ja jos et palkaa koiraa, joka teki jotain jo ennenkuin edes pyysit, siitä seuraa älämölö. Ja ennenkuin edes ehdit tajuta mitä tapahtui, Arpaleena tarjoilee jo seuraavaa juttua, koska edellisestä ei kerran seurannutkaan mitään palkkaa. Tietysti! Kaikulainen sen sijaan vaatii lukemattomia toistoja hoksatakseen jutun juonen eikä senkään jälkeen ennakoi. Mutta sitten kun Kaikkkonen vihdoin hoksaa mitä siltä sillä kertaa haluttiin, se tekee sitä yhtä ja samaa vaikka maailman tappiin.  Ja tuntuu samalla tyystin unohtaneen kaikki aikaisemmin opitut jutut. Esimerkkinä vaikkapa se, että liikkeestä seisomista harjoiteltaessa on kuvioon (näköjään) aika vaikea mahduttaa mukaan perusasentoa koiran luokse palattaessa, koska sivu-käskyn kuulleessaan Kaikulaisen ilme on lähinnä "ikinä en ole moista asiaa muuten aikaisemmin kuullut", "eikös se tarkoitus ollut tällä tavalla tönöttää tässä paikallaan?" Vaikka itsenäisenä liikkeenä perusasentoa on tietty harjoiteltu jo iät ja ajat ja se on aika kivasti sisäistetty koskemaaan nimenomaan tiettyä paikkaa suhteessa ihmiseen, on tilanteita, joissa siitä ei tunnu sittenkään jääneen kovinkaan suurta muistijälkeä ;-).  Melko mainio tokotuskaveri on tämä Kaikulainen. Toisaalta tämän taipumuksen - kone tilttaa kiinni ylimääräisestä informaatiosta - hyvänä puolena on sitten se, että jahka se hoksaa mitä tehdään, saa vaikka maailma räjähtää ympärillä, pikkukoira jatkaa suorittamistaan täydellisen keskittyneenä. Myös häirittynä ollessaan se toisinaan hauskuuttaa treenikavereita sillä, että sen lisäksi, että se ei reagoi (toivotusti!) häiriöihmisten "vääriin" käskyihin, se ei myöskään reagoi meikäläisen käskyihinkään enää ollenkaan. Kone tilttaa, jumittaa ja pätkii ja koiranpoika muistuttaa lähinnä patsasta tillittäessään hipihiljaa siinä asennossa ja paikassa, johon se ennen häiriötilannetta pyydettiin jäämään. Ihan parasta Kaikulaisen kanssa harrastamisessa on toisaalta se, että kunnon treenivireessäkin Kaikulainen tekee aivan töpöllä hommia, mutta on samalla täysin hiljainen ja keskittyvä. Etenkin tokokoiralle se olisi aika passeli ominaisuus :). 

Treenisuunnitelmassa on edetty sen verran, että viime viikkojen tukiopetuksessa on ollut molemmilla koirilla jäävät (is, seiso, maa) ja niiden kanssa myös kaikki eri askelnopeudet. Kaikulla on treenattu kaikkien lenkkien lomassa useita kertoja myös askelsiirtymisiä ja nimenomaan sen oikean sivu-paikan skarppaamista ilman pienintäkään käsiapua. Ja tietysti ihan jokaisella lenkillä vahvistetaan sitä, mitä tarkoittaa "odota" - tämä on meidän perheen arjen hallinnan kannalta kenties ihan se kaikkein olennaisin juttu, joka pitää olla takaravoissa missä tilanteessa tahansa. 

Päivän kysymys:  pysyäkö kotirannoilla vai lähtisikö suureen maailmaan kokeilemaan onneaan?

Treenisuunnitelman suunnittelua, vol. 1

Tänään on taas vuorossa ns. vapaamuotoiset tokotreenit, elikkäs kavereiden kanssa treenataan kuka mitäkin ja yleensä kimpassa otetaan paikallaolot ja harjoitellaan muutenkin erilaisia häiriötilanteita. Näitä treenejä ollaan harrastettu jo useampi vuosi. Paikalla olevasta porukasta riippuen treenit muotoutuu vähän omanlaisikseen ja olennaista toki on myös harrastaa sosiaalisuutta muiden lappalaiskoiraihmisten kanssa ;-). Alunperin oma tavoite oli siedättää Arwo muihin uroksiin hallitusti ja kontrolloidusti, elikkäs lähinnä arjen hallinnan näkökulma. No, tässä asiassa ollaan päästy tavoitteeseen jo ajat sitten, joten nyt olisi kaikki mahdollisuudet tehdä jotain jo ihan tavoitteellisestikin. Kaikun kanssa erityistä siedätystä ei ole koskaan tarvittu. Kumpikin on kaikenlisäksi melkoisen ympäristöhäiriövarmoja, ovathan ne tottuneet kaupunkiarkilenkeillä vaikka minkälaisiin häiriöihin, kun jokaisella lenkillä kuitenkin aina treentaan jotain pieniä juttuja lenkkipaikasta riippumatta.

Tokon suhteen olisi siis kaikki mahdollisuudet tehdä sellainen treenisuunnitelma, jolla tähdätään johonkin tavoitteeseen. Enää pitäisi keksiä se tavoite ja ennen muuta motivoitua siihen itse. Suurimpana ongelmana onkin tällä hetkellä hihnan toisen pään laiskuus tehdä jotain systemaattisesti ja tavoitteellisesti. Toisaalta, kun silloin tällöin pääsee katselmaan upeasti yhdessä toimivaa koirakkoa, herää kuitenkin aina se fiilis "jospa mekin osattaisiin!"  Jonkin kokoinen potku takalistoon olisi siis enemmän kuin toivottavaa. Tai vähintäänkin treenikaveri, jonka kanssa tähdätään samaan tavoitteeseen ja kommentoidaan toistemme tekemisiä. Vailla armoa. Tällä hetkellä molemmat porkkispojat "osaa" yhtä ja toista, mutta varsinaisiksi kilpailuliikkeiksi hiomisessa on vielä paljon tekemistä, esimerkiksi Kaikun kanssa pitäisi häivyttää käsiapuja muutamissa jutuissa aika reippaastikin. Hyvänä puolena on se, että molemmat on yleensä aika motivoituneita hommiin ja palkattavissa sekä nameilla että leluilla. Toisaalta mikseivät olisi, kun treenimäärä ei toistaiseksi päätä huimaa ja tyypillisesti tehdään muutama minuutti jotain ja sitten taukoillaan reippaasti ennen uutta sessiota. Joten tällä hetkellä ei ole juurikaan käsitystä siitä, miten niiden vire loppujen lopuksi kestäisi, jos aletaankin tosissaan hommiin.

Tänä syksynä meillä on taas ollut treenipaikka Vantaan palveluskoirayhdistyksen mukavassa raunioporukassa. Samassa porukassa treenattiin pari vuotta ihan säännöllisesti, mutta taannoinen pidempi ulkomaanreissu katkaisi treeniputken, kun en reissun päältä ajoissa hoksannut ilmoittautua  ryhmään mukaan. Ennen katkoa Arwo oli jo aika kivassa mallissa ja silloisen koutsin mukaan etsiminen sinänsä oli jo ihan koevalmista hommaa, kettiksessä ja tottiksessa olisi ollut ja on edelleenkin tekemistä, jos kokeisiin olisi tarkoitus mennä (tosin kettis sinänsä oli erityisesti Arpaleenalle aika helppo nakki ainakin ne muutamat kerrat, jotka ehdittiin telineitä kokeilla).  Meillä olisi siis nyt taas sekä treenipaikka että kiva porukka, mutta harmillisesti ei olla keretty treeneihin lähinnä työasioiden ja -matkojen vuoksi kuin muutamia kertoja syksyn aikana (Helsingin ja Porvoon lisäksi kuvioihin on tullut myös uusi kapunki, Tampere, jossa pitää sielläkin säännöllisesti majailla).  Ja myös tässä lajissa yksi iso häiriötekijä on oma laiskuus: valitsetko tiukan työpäivän jälkeen parin tunnin lenkin jossain mukavassa paikassa ja tuulettelet angstejasi vaiko ajat kiireen kaupalla treeneihin huonotuulisena tekemään "jotain", kun se systemaattinen treenisuunnitelma on edelleen kadoksissa tässäkin lajissa. Ja nyt tauon jälkeen kun on kaiken lisäksi aivan selvää, että ihan siitä ei voida jatkaa mihin aikanaan päästiin, vaan pitää palata joissakin jutuissa muutama askel taaksepäin.  Esimerkiksi Arwolla on taas ollut taipumusta alkaa haukkumaan turhanpäiten, jos ei maalihenkilöä ala heti löytymään (tarkennusharjoituksia siis roimasti!) ja muutenkin tukeutumaan ohjaajaan liikaa. Hallinnan suhteen molemat on edelleen onneksi melko kivasti käsissä, eivätkä lähde ominpäin rallaamaan pitkin kasoja. Koska molemmat pojat vaikuttaisi kovasti etsimishommista tykkäävän, olisi tätä harrastusta kuitenkin kiva jatkaa.

Agiliidosta vastaa meidän perheen miespuolinen hihnanpää. Sitäkin harrastettiin ennen reissua parisen vuotta säännöllisesti laadukkaassa opissa ja tosi hyvässä porukassa, mutta ko. porukan treenijat alkoi harmillisesti olemaan meikäläisten työ- ja vapaa-ajan rytmin kannalta vähän ongelmallisia (= me majaillaan viikonloput pääosin muualla kuin pk-seudulla), joten treenipaikan pitämiselle ei oikein ollut enää perusteita.  Arwo on agilityssä(kin) vähän niinkuin perusinsinööri: suorittaa tunnollisesti kaiken kuten pitää, eikä koskaan mene väärille esteille. Kaikki esteet sinänsä on sille olleet heti alusta saakka todella helppoja, eikä se hätkähdä laisinkaan vaikka mikä este rämähtäisi kesken kaiken päälle. Toisaalta Arppa ei ole mikään vauhtikone ja koska sitä on palkattu pääasiassa nameilla (miksi, se on oman bloginsa aihe), olisi sen kanssa tehtävä paljon irtoamisharjoituksia, jos jotain tavoitteita asetettaisiin. Sellaista kommenttia saatiin treenikavereilta kuitenkin jo ennen taukoa, että kisaamaan vaan. Miespuolinen hihnanpää ei kuitenkaan ole ollut ajatuksesta laisinkaan innostunut toistaiseksi. Kaikulainen on selvästi nopeampi ja notkeampi kuin Arppa ja sillä on esimerkiksi aika kiva pujottelutyyli jo ihan lunnostaankin. Kaiku voisi minusta olla suorastaan jopa aika hyväkin agikoira, jahka sen kanssa hiottaisiin esteet kuntoon. Näillä näkymin käydään talvikautena keskenämme treenaamassa arkipäivisin päiväsaikaan ihan puhtaasti aktivoinnin mielessä. Saas nähdä asettuuko tälle lajille jotain tavoitteita vaiko ei, meikäläinen ei siihen puutu (ainakaan kamalan näkyvästi).

Päivän opetus: tee tavoitesuunnitelma ja julkista se, niin se on pakko toteuttaa!

Leijailua (ja muita arjen hallinnan havaintoja)

Väärin. Otsikko ei millään muotoa viittaa siihen, että jotain niin superia olisi tapahtunut, että Hihnanpään olisi syytä leijailla pilvissä. Vaan se viittaa siihen, että porkkispojat ovat kaupunkikotiin palattuaan kuin leijoja sinkoillessaan hajuilta toiselle. Muutamassakin päivässä viholliskoirat ja paikalliset hehkeät daamit ehtivät nimittäin jättää vaika mitä jälkiä poikien reviirille. Siinä ei paljon hihnanjatketta naurata, kun solisluut paukkuvat poikain sinkoillessa sekä sinne että tänne samaan aikaan.

No. Onhan se ymmärrettävää, että paikallisuutisia tiheästi asutussa kaupunkiympäristössä tosiaan kertyy. Toisaalta meillä ei kuitenkaan saa vetää hihnassa (ainakaan ihan kamalasti), joten jokaisesta paluusta kaupunkiin seuraa vääjäämättä pakollinen ryhtiliike. Erityisesti sinkoilut ees ja taas on ehdoton nou nou. Ja koska maalla ei paljon muita koiria missään ole, ovat erityisesti vastaantulevat koirakot aivan superia muutaman päivän tauon jälkeen. Voi olla, että siinä kohtaa hihnanjatkeet saattavat vähän hermostua, jos ei korvia meinaa päässä olla. Useimmiten ne kuitenkin on pakattu maalta mukaan, kunhan vaan muistuttaa, että otsalla olevat lärpäkkeet eivät sittenkään ole silkkoja koristeita, vaikka kauniita ovatkin. Tässä kohtaa yleensä kuuluu Kaikkosen kuuluisa vallan kimeä harmistuskiljahdus "TAHTOO MENNÄ TAPAAMAAN KAVERIA!" Mutta karu on arktisen pystykorvan elämä: hihnassa voidaan tavata nimenomaan vain kavereita ja niitäkin selvillä säännöillä, mutta uusia tyyppejä sen sijaan ei (koska hihna on ylimääräinen rasite koirien keskinäisessä kommunikaatiossa). Ei siis ikuna. Paitsi valitettavasti silloin, kun vastaantuleva koira tepsuttaa vapaana ihan suoraan eteen eikä koiran kanssa kulkevalla ihmisellä on ajatustakaan tehdä asialle mitään. Uroksen omistajat huomaavat toisaalta aika nopsaan, että idea oli kohtuullisen huono ja narttujen taikka pentujen kanssa ei mitään ongelmia sinänsä tule. 

Koiraeläin on siitä aika merkillinen tyyppi, että mitä enemmän sitä erilaisissa tilanteissa katselee, sitä enemmän tekee mieli ymmärtää mitä sen päässä milloinkin liikkuu. Tähän tuskaan on tarjolla vaikka minkälaisia näkemyksiä, opuksia ja keskustelupalstoja, joihin voi hyvin hukkaantua vaikka loppuelämäksi. Toisaalta sehän se kai parasta onkin, että oma koira on loputon mysteeri, jota ei vaan voi väsyä ihmettelemästä.

Päivän opetus: voi olla, että loppujen lopuksi vain ihminen stressaantuu ihmis-koirasuhdetta vatvottaessa.

Kyllä maalla on mukavaa - ja niin on kaupungissakin!

Aamulla oli vallan rauhallinen ja leppoisa lenkki! Ollaan taas oltu mökillä Porvoossa useampi päivä peräkkäin ja täällä ei juuri hihnoja tarvita, kun ketään ei kerran ole missään. Paitsi naapurin lapinkoirapoika, jonka kanssa vallitsee jatkuva sotatila puolin ja toisin. Ja peuroja, hirviä, kettuja ja rusakoita tietty, mutta niistä ei pojat pahemmin piittaa. Paitsi hirvistä ja peuroista, jos sattuvat ihan silmän eteen. Kuten eilen, jolloin aamulenkillä päädyttiin kutakuinkin keskelle hirvijahtia. Kukaan ei onneksi kuitenkaan kuollut. Paitsi mitä ilmeisimmin se hirvi. Illan pimeydessä joku paikallinen asukki taisi tepsutella ihan torpan lähikulmilta ja aiheutti koirissa hetkellistä pörhistelyä. Oletamme, että kysessä oli eläinasukki reaktioista päätellen. Yhtään ylimääräistä karhua tai muuta otusta ei tuvassa aamulla kuitenkaan näkynyt ja nukuimmekin koko porukka kuin tukit.

Maalla on siis mukavaa ja rauhallista. Ja pimeää. (Kivi)kaupungissa, jossa porkkispojat asustelevat kutakuinkin puolet ajastaan, ei ole rauhallista eikä pimeää edes lokakuussa, mutta aika mukavaa on kyllä sielläkin. Kaupungissa on mm. merenrantaa, jossa viiletellä vapaana ja valtavasti potentiaalisia viholliskoiria (Arwo) tai kaverikoiria (Kaiku), joten eipä käy elämä tylsäksi sielläkään. Kaupungissa harrastellaan myös treenaamista kaverikoirien kanssa, kun sillä tuulella ollaan. Ja syksyn mittaan olisi toivottavaa olla sillä tuulella vähän useamminkin. Lajivalinta on vielä auki. Kuin myös tavoite. Arwon mielestä kaikki lajit käy, jos niihin sisältyy asiallinen ja oikein ajoitettu riittävän runsas tarjoilu. Kaikulle edellytyksenä on rapsiminen hännäntyvestä säännöllisesti. Joten niiltä osin tilanne on siis vallan mallillaan!

Päivän opetus: jotkut hirvet saattavat olla hyvin pieniä - ei sitä koskaan tiedä!