Koiranomistamisessa melko vinkeää on huomata, kuinka arkeen vaivihkaa tulee kaikenlaisia pieniä juttuja, joista tulee rutiineita. Kuten vaikkapa siitä, että päiväpeitto taitellaan tietyllä tapaa sängyn viereen joka ilta yhden koiran pediksi. Tai siitä, että jääkaapissa on aina nakkeja ja lihapullia valon seurana. Eikä aamulla voi tietenkään nousta ylös ilman "aamupunkua" (yhdellä koolla, huom.). Rutiinit ovat ilman muuta koko homman suolaa, vaikeusastetta keskinäisessä kommunikaatiossa tulee tosin siinä vaiheessa, kun jääkaapissa esimerkiksi EI OLEKAAN "aamujuustoa" ja kauppakin on vielä kiinni. Siinä on ihmis-koirasuhde nopeasti pahassa kriisissä.
Arwo ja Kaiku rutinoituvat eri tavalla. Arwo pehmeänä koirana oppii ja muistaa heti millaisista asioista mitäkin seuraa, Kaikulla kestää pitkään sekä oppiminen (tietty myös "poisoppiminen"). Arwo lukee ihmistä ja tekee uuden käytännön pienestäkin poikkeuksesta (= annat pikkusormen vie koko käden), Kaiku toistaa opittua asiaa ja suorastaan vähän häkeltyy, jos toimintatapoihin tulee yllättäviä muutoksia. Muutama viikko sitten koirien piti esimerkiksi hypätä poikkeuksellisesti autoon sivuovesta eikä takaluukusta, Arwo moista sivuseikkaa tuskin edes huomasi, mutta Kaikulainen itsepintaisesti yritti mennä autoon takaluukusta tavaravuoren yli, koska sieltä sinne nyt vaan kuuluu mennä.
Porkkispoikien ero rutinoitumisessa ja tilanteiden lukemisessa näkyy myös treenatessa. Parin toiston jäkeen Arpaleena tarjoilee harjoiteltua juttua oma-aloitteisesti ja ennakoivasti, mikä aiheuttaa jatkuvaa päänvaivaa treenisuunnitelmien ja erityisesti palkkaustaktiikan kanssa. Ja jos et palkaa koiraa, joka teki jotain jo ennenkuin edes pyysit, siitä seuraa älämölö. Ja ennenkuin edes ehdit tajuta mitä tapahtui, Arpaleena tarjoilee jo seuraavaa juttua, koska edellisestä ei kerran seurannutkaan mitään palkkaa. Tietysti! Kaikulainen sen sijaan vaatii lukemattomia toistoja hoksatakseen jutun juonen eikä senkään jälkeen ennakoi. Mutta sitten kun Kaikkkonen vihdoin hoksaa mitä siltä sillä kertaa haluttiin, se tekee sitä yhtä ja samaa vaikka maailman tappiin. Ja tuntuu samalla tyystin unohtaneen kaikki aikaisemmin opitut jutut. Esimerkkinä vaikkapa se, että liikkeestä seisomista harjoiteltaessa on kuvioon (näköjään) aika vaikea mahduttaa mukaan perusasentoa koiran luokse palattaessa, koska sivu-käskyn kuulleessaan Kaikulaisen ilme on lähinnä "ikinä en ole moista asiaa muuten aikaisemmin kuullut", "eikös se tarkoitus ollut tällä tavalla tönöttää tässä paikallaan?" Vaikka itsenäisenä liikkeenä perusasentoa on tietty harjoiteltu jo iät ja ajat ja se on aika kivasti sisäistetty koskemaaan nimenomaan tiettyä paikkaa suhteessa ihmiseen, on tilanteita, joissa siitä ei tunnu sittenkään jääneen kovinkaan suurta muistijälkeä ;-). Melko mainio tokotuskaveri on tämä Kaikulainen. Toisaalta tämän taipumuksen - kone tilttaa kiinni ylimääräisestä informaatiosta - hyvänä puolena on sitten se, että jahka se hoksaa mitä tehdään, saa vaikka maailma räjähtää ympärillä, pikkukoira jatkaa suorittamistaan täydellisen keskittyneenä. Myös häirittynä ollessaan se toisinaan hauskuuttaa treenikavereita sillä, että sen lisäksi, että se ei reagoi (toivotusti!) häiriöihmisten "vääriin" käskyihin, se ei myöskään reagoi meikäläisen käskyihinkään enää ollenkaan. Kone tilttaa, jumittaa ja pätkii ja koiranpoika muistuttaa lähinnä patsasta tillittäessään hipihiljaa siinä asennossa ja paikassa, johon se ennen häiriötilannetta pyydettiin jäämään. Ihan parasta Kaikulaisen kanssa harrastamisessa on toisaalta se, että kunnon treenivireessäkin Kaikulainen tekee aivan töpöllä hommia, mutta on samalla täysin hiljainen ja keskittyvä. Etenkin tokokoiralle se olisi aika passeli ominaisuus :).
Treenisuunnitelmassa on edetty sen verran, että viime viikkojen tukiopetuksessa on ollut molemmilla koirilla jäävät (is, seiso, maa) ja niiden kanssa myös kaikki eri askelnopeudet. Kaikulla on treenattu kaikkien lenkkien lomassa useita kertoja myös askelsiirtymisiä ja nimenomaan sen oikean sivu-paikan skarppaamista ilman pienintäkään käsiapua. Ja tietysti ihan jokaisella lenkillä vahvistetaan sitä, mitä tarkoittaa "odota" - tämä on meidän perheen arjen hallinnan kannalta kenties ihan se kaikkein olennaisin juttu, joka pitää olla takaravoissa missä tilanteessa tahansa.
Päivän kysymys: pysyäkö kotirannoilla vai lähtisikö suureen maailmaan kokeilemaan onneaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti