21.10.2011

Leijailua (ja muita arjen hallinnan havaintoja)

Väärin. Otsikko ei millään muotoa viittaa siihen, että jotain niin superia olisi tapahtunut, että Hihnanpään olisi syytä leijailla pilvissä. Vaan se viittaa siihen, että porkkispojat ovat kaupunkikotiin palattuaan kuin leijoja sinkoillessaan hajuilta toiselle. Muutamassakin päivässä viholliskoirat ja paikalliset hehkeät daamit ehtivät nimittäin jättää vaika mitä jälkiä poikien reviirille. Siinä ei paljon hihnanjatketta naurata, kun solisluut paukkuvat poikain sinkoillessa sekä sinne että tänne samaan aikaan.

No. Onhan se ymmärrettävää, että paikallisuutisia tiheästi asutussa kaupunkiympäristössä tosiaan kertyy. Toisaalta meillä ei kuitenkaan saa vetää hihnassa (ainakaan ihan kamalasti), joten jokaisesta paluusta kaupunkiin seuraa vääjäämättä pakollinen ryhtiliike. Erityisesti sinkoilut ees ja taas on ehdoton nou nou. Ja koska maalla ei paljon muita koiria missään ole, ovat erityisesti vastaantulevat koirakot aivan superia muutaman päivän tauon jälkeen. Voi olla, että siinä kohtaa hihnanjatkeet saattavat vähän hermostua, jos ei korvia meinaa päässä olla. Useimmiten ne kuitenkin on pakattu maalta mukaan, kunhan vaan muistuttaa, että otsalla olevat lärpäkkeet eivät sittenkään ole silkkoja koristeita, vaikka kauniita ovatkin. Tässä kohtaa yleensä kuuluu Kaikkosen kuuluisa vallan kimeä harmistuskiljahdus "TAHTOO MENNÄ TAPAAMAAN KAVERIA!" Mutta karu on arktisen pystykorvan elämä: hihnassa voidaan tavata nimenomaan vain kavereita ja niitäkin selvillä säännöillä, mutta uusia tyyppejä sen sijaan ei (koska hihna on ylimääräinen rasite koirien keskinäisessä kommunikaatiossa). Ei siis ikuna. Paitsi valitettavasti silloin, kun vastaantuleva koira tepsuttaa vapaana ihan suoraan eteen eikä koiran kanssa kulkevalla ihmisellä on ajatustakaan tehdä asialle mitään. Uroksen omistajat huomaavat toisaalta aika nopsaan, että idea oli kohtuullisen huono ja narttujen taikka pentujen kanssa ei mitään ongelmia sinänsä tule. 

Koiraeläin on siitä aika merkillinen tyyppi, että mitä enemmän sitä erilaisissa tilanteissa katselee, sitä enemmän tekee mieli ymmärtää mitä sen päässä milloinkin liikkuu. Tähän tuskaan on tarjolla vaikka minkälaisia näkemyksiä, opuksia ja keskustelupalstoja, joihin voi hyvin hukkaantua vaikka loppuelämäksi. Toisaalta sehän se kai parasta onkin, että oma koira on loputon mysteeri, jota ei vaan voi väsyä ihmettelemästä.

Päivän opetus: voi olla, että loppujen lopuksi vain ihminen stressaantuu ihmis-koirasuhdetta vatvottaessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti