Treenisuunnitelman suunnittelua, vol. 1

Tänään on taas vuorossa ns. vapaamuotoiset tokotreenit, elikkäs kavereiden kanssa treenataan kuka mitäkin ja yleensä kimpassa otetaan paikallaolot ja harjoitellaan muutenkin erilaisia häiriötilanteita. Näitä treenejä ollaan harrastettu jo useampi vuosi. Paikalla olevasta porukasta riippuen treenit muotoutuu vähän omanlaisikseen ja olennaista toki on myös harrastaa sosiaalisuutta muiden lappalaiskoiraihmisten kanssa ;-). Alunperin oma tavoite oli siedättää Arwo muihin uroksiin hallitusti ja kontrolloidusti, elikkäs lähinnä arjen hallinnan näkökulma. No, tässä asiassa ollaan päästy tavoitteeseen jo ajat sitten, joten nyt olisi kaikki mahdollisuudet tehdä jotain jo ihan tavoitteellisestikin. Kaikun kanssa erityistä siedätystä ei ole koskaan tarvittu. Kumpikin on kaikenlisäksi melkoisen ympäristöhäiriövarmoja, ovathan ne tottuneet kaupunkiarkilenkeillä vaikka minkälaisiin häiriöihin, kun jokaisella lenkillä kuitenkin aina treentaan jotain pieniä juttuja lenkkipaikasta riippumatta.

Tokon suhteen olisi siis kaikki mahdollisuudet tehdä sellainen treenisuunnitelma, jolla tähdätään johonkin tavoitteeseen. Enää pitäisi keksiä se tavoite ja ennen muuta motivoitua siihen itse. Suurimpana ongelmana onkin tällä hetkellä hihnan toisen pään laiskuus tehdä jotain systemaattisesti ja tavoitteellisesti. Toisaalta, kun silloin tällöin pääsee katselmaan upeasti yhdessä toimivaa koirakkoa, herää kuitenkin aina se fiilis "jospa mekin osattaisiin!"  Jonkin kokoinen potku takalistoon olisi siis enemmän kuin toivottavaa. Tai vähintäänkin treenikaveri, jonka kanssa tähdätään samaan tavoitteeseen ja kommentoidaan toistemme tekemisiä. Vailla armoa. Tällä hetkellä molemmat porkkispojat "osaa" yhtä ja toista, mutta varsinaisiksi kilpailuliikkeiksi hiomisessa on vielä paljon tekemistä, esimerkiksi Kaikun kanssa pitäisi häivyttää käsiapuja muutamissa jutuissa aika reippaastikin. Hyvänä puolena on se, että molemmat on yleensä aika motivoituneita hommiin ja palkattavissa sekä nameilla että leluilla. Toisaalta mikseivät olisi, kun treenimäärä ei toistaiseksi päätä huimaa ja tyypillisesti tehdään muutama minuutti jotain ja sitten taukoillaan reippaasti ennen uutta sessiota. Joten tällä hetkellä ei ole juurikaan käsitystä siitä, miten niiden vire loppujen lopuksi kestäisi, jos aletaankin tosissaan hommiin.

Tänä syksynä meillä on taas ollut treenipaikka Vantaan palveluskoirayhdistyksen mukavassa raunioporukassa. Samassa porukassa treenattiin pari vuotta ihan säännöllisesti, mutta taannoinen pidempi ulkomaanreissu katkaisi treeniputken, kun en reissun päältä ajoissa hoksannut ilmoittautua  ryhmään mukaan. Ennen katkoa Arwo oli jo aika kivassa mallissa ja silloisen koutsin mukaan etsiminen sinänsä oli jo ihan koevalmista hommaa, kettiksessä ja tottiksessa olisi ollut ja on edelleenkin tekemistä, jos kokeisiin olisi tarkoitus mennä (tosin kettis sinänsä oli erityisesti Arpaleenalle aika helppo nakki ainakin ne muutamat kerrat, jotka ehdittiin telineitä kokeilla).  Meillä olisi siis nyt taas sekä treenipaikka että kiva porukka, mutta harmillisesti ei olla keretty treeneihin lähinnä työasioiden ja -matkojen vuoksi kuin muutamia kertoja syksyn aikana (Helsingin ja Porvoon lisäksi kuvioihin on tullut myös uusi kapunki, Tampere, jossa pitää sielläkin säännöllisesti majailla).  Ja myös tässä lajissa yksi iso häiriötekijä on oma laiskuus: valitsetko tiukan työpäivän jälkeen parin tunnin lenkin jossain mukavassa paikassa ja tuulettelet angstejasi vaiko ajat kiireen kaupalla treeneihin huonotuulisena tekemään "jotain", kun se systemaattinen treenisuunnitelma on edelleen kadoksissa tässäkin lajissa. Ja nyt tauon jälkeen kun on kaiken lisäksi aivan selvää, että ihan siitä ei voida jatkaa mihin aikanaan päästiin, vaan pitää palata joissakin jutuissa muutama askel taaksepäin.  Esimerkiksi Arwolla on taas ollut taipumusta alkaa haukkumaan turhanpäiten, jos ei maalihenkilöä ala heti löytymään (tarkennusharjoituksia siis roimasti!) ja muutenkin tukeutumaan ohjaajaan liikaa. Hallinnan suhteen molemat on edelleen onneksi melko kivasti käsissä, eivätkä lähde ominpäin rallaamaan pitkin kasoja. Koska molemmat pojat vaikuttaisi kovasti etsimishommista tykkäävän, olisi tätä harrastusta kuitenkin kiva jatkaa.

Agiliidosta vastaa meidän perheen miespuolinen hihnanpää. Sitäkin harrastettiin ennen reissua parisen vuotta säännöllisesti laadukkaassa opissa ja tosi hyvässä porukassa, mutta ko. porukan treenijat alkoi harmillisesti olemaan meikäläisten työ- ja vapaa-ajan rytmin kannalta vähän ongelmallisia (= me majaillaan viikonloput pääosin muualla kuin pk-seudulla), joten treenipaikan pitämiselle ei oikein ollut enää perusteita.  Arwo on agilityssä(kin) vähän niinkuin perusinsinööri: suorittaa tunnollisesti kaiken kuten pitää, eikä koskaan mene väärille esteille. Kaikki esteet sinänsä on sille olleet heti alusta saakka todella helppoja, eikä se hätkähdä laisinkaan vaikka mikä este rämähtäisi kesken kaiken päälle. Toisaalta Arppa ei ole mikään vauhtikone ja koska sitä on palkattu pääasiassa nameilla (miksi, se on oman bloginsa aihe), olisi sen kanssa tehtävä paljon irtoamisharjoituksia, jos jotain tavoitteita asetettaisiin. Sellaista kommenttia saatiin treenikavereilta kuitenkin jo ennen taukoa, että kisaamaan vaan. Miespuolinen hihnanpää ei kuitenkaan ole ollut ajatuksesta laisinkaan innostunut toistaiseksi. Kaikulainen on selvästi nopeampi ja notkeampi kuin Arppa ja sillä on esimerkiksi aika kiva pujottelutyyli jo ihan lunnostaankin. Kaiku voisi minusta olla suorastaan jopa aika hyväkin agikoira, jahka sen kanssa hiottaisiin esteet kuntoon. Näillä näkymin käydään talvikautena keskenämme treenaamassa arkipäivisin päiväsaikaan ihan puhtaasti aktivoinnin mielessä. Saas nähdä asettuuko tälle lajille jotain tavoitteita vaiko ei, meikäläinen ei siihen puutu (ainakaan kamalan näkyvästi).

Päivän opetus: tee tavoitesuunnitelma ja julkista se, niin se on pakko toteuttaa!