Muusta viis, kunhan koira on terve!

Joopa. Tänä syksynä on meidän perheessä ollut huonoa tuuria ihan riittämiin. Ensin Kaikulla loppukesällä epämääräinen etujalan ontuminen muutamia askelia liikkeelle lähdettäessä, sekä pienoinen vaikeus nousta makuulta ylös (molemmat vaivat meni kutakuinkin ohi hieronnalla, lääkärissä ei löydetty mitään varsinaista fyysistä vikaa kumpaankaan oireeseen). Tämän episodin jälkeen muutaman viikon päästä kannuskynnen repeäminen + kolme viikkoa tassun suojausta (jatkuvaa vesisadetta jokaisella lenkillä), viikko välissä normielämää ja kunnon lenkkejä, mutta nyt uusimpana vaivana kinnerjänteen jonkinlainen venähdys ja/tai tulehdus - ja jälleen myös pieniä vaikeuksia varata ylösnoustessa painoa molemmille jaloille.  Kyse on mahdollisesti jo vanhemmasta kintereen traumasta, joka nyt syystä tai toisesta alkoi oireilemaan  (ja mahdollisesti oireili siis jo loppukesästä, vaikka mitään ei silloin huomattu). Mikä on minkäkin oireen syy ja mikä seuraus, sitä tässä nyt ortopedin kanssa tuumitaan - koirahan on muuten energinen ja reipas oma itsensä, eikä tippaakaan liikkumistaan varo, saatika liikkeessä onnu. Venyttelee myös itsensä makuulla oikein pitkäksi, hyppää autoon ja kuopii pontevasti maata - mutta ei vielä varaa kunnolla painoa toiselle jalalle ylösnoustessaan.

Ei paljon naurata. Enemmänkin huolettaa. Päivitys 26.10: nyt näyttä tilanne oikein hyvältä, selvästi kinner on alkanut parantumaan, ylösnousu on lähes normaalia ja turvotusta ei juurikaan enää ole. Maanantaina on kontrolli ja toivon mukaan tilanne näyttää sielläkin oikein hyvältä.

Kaikun jalkavaivojen lisäksi  Arwo 9 v. ehti myös sairastaa elämänsä ensimmäisen kunnon ripulin, joka onneksi parani ihan kotikonstein parissa päivässä. Koska Arwo on aina ollut todellinen teräsvatsa riippumatta siitä mitä sille nenän eteen tarjoilee, tämäkin tietty ehti säikäyttää meidät ihan kunnolla. Etenkin, kun molemmat paimenpystykorvat ovat tähän saakka olleet kovasti terveitä eikä niiden kanssa ole tarvinnut lääkärissä ylimääräisiä kertoja juosta (ei tassuhaavoja, kennelyskää tai muuta flunssaa, ei mahavaivoja, ei ontumisia, ei iho-oireita...). Ei siis edelleenkään mitään varsinaista fataalia  sairastelurintamalla *kopkop*, mutta kun riittävästi pieniä asioita kasaantuu lyhyelle aikavälille tuntuu siltä, että koko ajan on jotain, mikä estää normaalin arjen. Ja se on kyllä aika kurjaa se :(.  Koska tässä blogissa sivupalkin mukaan käsitellään näköjään nimenomaan koirallista arkea, niin käsitelläänpä sitä nyt sitten vaihteeksi siitä näkökulmasta, jos kaikki ei menekään ihan putkeen.

Aloitetaanpa tärkeimmällä, eli jos kotona on terve koira, siitä kannattaa muistaa säännöllisesti iloita! Meillä on ollut ilo nauttia kahdesta perusterveestä koirasta jo vuosia ja uskon ja toivon, että tämä syksy on ns. silkkaa huonoa karmaa, joka katoaa taivaan tuuliin viimeistään talven tullen. Terveestä koirasta kannattaa siis iloita kunnolla, koska risalla koiralla kun ei myöskään harrasteta mitään vaikka viettiä riittäisi maailman tappiin ja pahimmillaan arkikin on silkkää säätämistä. Sen sijaan vähän vähempikin viettiä riittää mielekkääseen harrastamiseen, jos koiralla fysiikka ko. lajin kestää. Erityisen kenkkuja ovat ne jutut, joissa koira oireilee, mutta ei oikein saada selvyyttä että miksi. Koiralta kun ei voi kysyä, että mihin sattuu, miten sattuu ja kuinka paljon sattuu - koiran kivun tunnistaminen ei välttämättä ole lainkaan helppoa. Toisaalta jos koira vaikuttaa terveeltä, niin on ihan luontevaa ajatella sen myös olevan terve etenkin, kun iän myötä niin koirille kuin ihmisillekin väkisinkin tulee kaikenlaista vaivaa ja kremppaa - arjen arpia niin sanotusti - mikä asiaan kuuluukin.  

Reilut 15 vuotta yhteistä elämää partakoltiaisemme kanssa opetti melkoisen hyvin, että vanhakin koira voi elellä arkea ihan muina koirina, vaikka sillä yhtä ja toista vaivaa jo olisi todettukin. Terveen ja sairaan rajanveto on paitsi lääketieteellinen fakta, myös kokemuksellinen asia. Ongelma koirien tervydenhoidon kanssa onkin juuri se, että koirien kokemusmaailmaan ei samalla lailla pääse kuin oman päänsä sisälle tuntemuksiaan pohtimaan.  Ihmisen tehtäväksi jää arvioida mikä oire on sellainen, jonka kanssa mennään pikaisesti lääkäriin, mitä katsellaan rauhassa muutama päivä ja mikä on ehkä sellaista, jonka kanssa koira voi elellä ihan laadukasta elämää, vaikka ei varsinaisesti koskaan terveeksi tulisikaan. Yhtä tärkeää on myös miettiä (yhdessä eläinlääkärin kanssa) mikä on se raja, jota ei sairaan koiran kanssa ylitetä sen vuoksi, että ihminen itse ei kykene päästämään ystäväänsä pois. Ja on ihan paikallaan varoa myös "ylihoitamista" - koiraa ei pidä itsekseen "lääkitä" ennen kuin on selkeä diagnoosi ja ohjeet mitä tehdään. Lääkäriksi ei myöskän kannata valita nettifoorumin keskustelupalstoja, vaan mennä tapaamaan asiansa osaavaa lääkäriä, tai muuta ammattilaista ihan paikan päälle. Vertaistukea netistä tietty saa, mutta varsinaiset diagnoosit kannattaa jättää suosiolla niihin asioihin koulutetuille ihmisille.

Toisaalta sekin on hyvä muistaa, että maailmaan mahtuu kaikenlaista osaamista, myös eläinläkäreiden erikoistumisessa on valinnan varaa.  Meillä on se tapa - ja onneksi myös mahdollisuus, kun pääkaupunkiseudulla asutaan - että yritetään päästä samantien jonkun spesialistin puheille, jos tarvetta lääkärireissuun ilmenee. Siinä nimittäin äkkiä säästää useita satasia, jos pääsee suoraan ko. oireisiin perehtyneen lääkärin puheille. Ja ennen muuta omia hermoja, mikäli ne pahimmat googleavusteiset itse tehdyt diagnoosit voidaan poissulkea asiantuntijanäkemyksellä pikaisesti. Meikäläisellä on muutenkin vähän vaikeuksia malttaa odottaa selkeää diagnoosia, jos koira sairastaa. Nyt esimerkiksi Kaikun kanssa ortopedin ohjeiden mukaan vaan katsellaan vielä alkuviikkoon, lenkkeillään rauhallisemmin ja hoidellaan kinnertä rasituksen jälkeen kylmällä. Annetut ohjeet on kyllä vähentäneet kintereen turvotusta, mutta ei meinaa oma hermo kestää sitä, että ei olekaan heti antaa sitä pilleriä, joka poistaisi vaivan asap.

Sairaan - tai terveen - koiran hoitoa on tietty myös ennaltaehkäisy - mikä ei tarkoita koiran laittamista kaappiin, vaan sopivaa liikuntaa ja ravintoa ja fysiikan huoltoa muutenkin. Olen aika pitkälti ollut sitä mieltä, että ei terve  koira  fyssaria tai hierojia välttämättä kaipaa, jos se ei mitenkään oireile ja liikkuu monipuolisesti. No, Arwo kun sai 9 v. synttärilahjaksi elämänsä ensimmäisen hieronnan oli sen myönteiset seuraukset niin selkeät, että eiköhän me käydä vastaisuudessakin tarkistamassa koirilta jumeja. Olen silti edelleen sitä mieltä, että rakenteeltaan terve koira kyllä voi pärjätä hyvin ilmankin ja etenkin, jos se todella saa oikeasti monipuolisesti liikuntaa. Mutta veikkaanpa, että monet kaupunkikoirat, kuten meidän, joutuvat loppujen lopuksi aivan liian paljon kulkemaan hihnassa ja sileällä alustalla, jolloin ne eivät kuormita kroppaansa likimainkaan yhtä monipuolisesti kuin ne koirat, jotka saavat lähes kaikki lenkkinsä juosta vapaana metsissä ja pelloilla. Pieni vaiva ihmiselle, iso ilo koiralle - sitä hieronnassa ja fyssarilla käyminen käytännössä on, joten miksipä sitä ei karvaisen kaverinsa taivallusta keventäisi, jos mahdollisuus on?

Iloitse siis terveestä koirastasi, jos sellainen kodissasi asustelee, äläkä ainakaan pidä asiaa itsestään selvänä.  Iloitse koirasi unihaukuista, nenän tuhinasta, tassujen tuoksusta ja kotiin leviävästä sydänlämmöstä, Risto Rasaa lainten.

Päivän kuva: iloinen, terve koira - ihmiselle paras lääke vaivaan kuin vaivaan!