Hollannissa ollaan!

Aika näköjään menee sitä vauhtia, että ei blogi mitenkään pysy perässä. Ja hyvä niin, sillä olisihan se melko surkeaa, jos ei muilla mailla vierahilla olisi muuta tekemistä kuin blogin päivitystä, eikö? Huikeaa ajatella, että aika tarkkaan tasan neljän viikon päästä ollaankin jo laivailemassa takaisin Suomeen. Ja kyllä siitä(kin) tulee aika kivat fiilikset, oma koti on kuitenkin ihan eri asia kuin asustella tilapäisesti "muiden kodeissa" ja koko omaisuus muutamassa kassissa. 

Nyt ollaan jo neljättä päivää Hollannissa, 20 000 asukkaan kylässä yliopistokaupungin kupeessa ja niin lähellä Saksaa, että sinne kävelee suorastaan vahingossa. Hollantiin muuton myötä saatiin todella huima parannus päivittäisiin lenkkimaastoihin. Hollannissa kun todella on panostettu kevyenliikenteenväyliin, joten lenkkireittejä riittää valittavaksi vaikka kuinka eikä tartte autolla matkailla mihinkään - ei edes metsään. Muutaman sadan metrin päässä on nimittäin tuhat hehtaaria metsäaluetta, harvinaista herkkua Hollannissa.  Parannusta arkeen saatiin myös siinä mielessä, että 500 metrin sisältä löytyy kaikki päivittäin tarvittavat kaupat (myös erillinen juustokauppa, jota toki tarvitaan päivittäin). Majapaikkakin on todella kiva, tosin olkkarin katossa on "kivoja" hometäpliä ihan reippaasti, mutta emme anna sen nyt häiritä, kun ympäristö (ja lainakoti muutoin) on varsin toimiva.

Se mitä Englannista jään kaipaamaan on ainakin historia, joka on läsnä kaikkialla arjen maisemassa. Esimerkiksi tässä kuvassa  rakennusten iät on noin tuhat vuotta, sata vuotta ja 10 vuotta. Kaikenlaisia tarinoita on näille kaduille kirjoitettu!

Pientä paniikkia iski siinä vaiheessa, kun piti oikeasti lähteä jo tutuiksi käyneiltä kotikulmilta. Myös sen vuoksi, että omat tavarat vaikuttivat mystisesti lisääntyneen. Onneksi Kaiku tarmokkaasti avusti pakkaamisessa kierimällä vaatteiden päällä, jotta mahtuivat pienempään tilaan. Selvästi työkoira-ainesta tämä meidän Kaikulainen.

Suuntasimme ensin viikoksi eteläiseen Englantiin, jossa tarkoituksena oli pitää keskellä ei mitään intensiivinen kirjoitusviikko. Pieniä mutkia matkaan tuli kuitenkin Englantia koetelleista poikkeuksellisista rankkasateista, jotka aiheuttivat massiivisia tulvia todella laajoille alueille. Onneksi suunnitelmaan B ei tarvinnut lopulta kuitenkaan siirtyä. Matkalla Englannin halki nähtiin kaikenlaista, mm. aikakapseli Cambridgessä (nämä on minusta oikeasti todella ässäkivoja juttuja!) ja kevät Riponin aivan hurmaavassa kaupungissa. Matkalla etelän majapaikkaan ajeltiin myös läpi Lontoon ja nähtiin vähän muutakin kuin turistien tyypillisiä paikkoja. 

Majoituttiin noin viikoksi Kentin maaseudulle, jossa porkkispoikien iloksi oli oma ja niin iso piha, että siinä sai erinomaisesti pienet päivittäiset painit hoidettua. Muutenkin oltiin ihan maalla, joten koko porukka nautittiin vallan leppoisista lenkeistä lammaslaitumien keskellä. Ja iltasella ei tarvinnut unihiekkaa pahemmin mistään etsiskellä.

Kentiä kutsutaan Englannin puutarhaksi ja se on kyllä helppo uskoa! Vaikka kevät oli vasta alussa, niin melkoisen vihreää oli jo nyt ja voi vaan kuvitella millaista alueella on täydessä kesässä. Myös arkkitehtuuri oli aivan erilaista verrattuna pohjoiseen Englantiin. Aivan hurmaavia taloja, suoraan Hannusta ja Kertusta. Ja toki tuli skannattua myös jokunen kentiläinen pubikin. Tehtiin myös päiväretki Doverin valkoisille kallioille - olihan ne pakko nähdä livenä, kun kerran ihan vieressä oltiin. Meikäläistä kyllä hieman hirvitti, sillä oltiin todella korkealla, eikä mitään aitoja tietenkään ollut, huh!

Suurin jännitys muuttomatkassa Hollantiin oli tietysti mikäs muu - jälleen - kuin Englannin kanaalin  alitus autojunalla (Channel tunnel). Ja vaikka tämä oli jo neljäs kerta, silti ajatus siitä, että menee meren alitse on klaustrofobikolle melkoisen ahdistava juttu. Mutta jälleen kerran matka oli mitä leppoisin! Varsinainen meren alitus kestää vaivaiset 20 minuuttia, joten voin suositella muillekin ahtaanpaikankammosta kärsivälle tätä matkustustapaa lämpimästi. Ei nimitttäin yhtään ahdista valoisassa ja tilavassa junanvaunussa omassa autossa istuessa. Ja koirien kanssa reissatessa junailu on miljoona kertaa kätevämpi laivamatkaan verattuna, joka kestää pidempään ja on paljon hälyisempi joka suhteessa.

Pitkän automatkustuspäivän jälkeen ei tarvinnut kuin asettaa koirien omat pedit Hollannin lainakodin lattialle, niin sinne simahtivat samantien poloiset reissukoirat. Molemmille kyllä pisteitä siitä, että solahtavat mihin majapaikkaan noin vaan ihan hetkessä. Ja toki mekin aina reissuilla pyrimme pitämään tietyt rutiinit yllä, jotta ei koko elämä mene samalla uusiksi, vaikka majapaikka vaihtuukin.

Ja nyt ollaan siis täällä Hollannissa vielä vajaa nelisen viikkoa. Koirapolitiikka noudattaa pitkälti englantilaista siinä, että esim. meidän viereisellä isolla metsäisellä ulkoiluelueella ei ole lainkaan koirankieltomerkkejä, sen sijaan on erikseen merkattu paikat, joissa koira pitää olla kiinni. Paikallisesta koirapolitiikasta ei tietty vielä tarkemmin paljonkaan tiedetä. Siihen on silmä kiinnittänyt kyllä huomiota, että katukuvassa näyttää olevan huomattavasti paljon enemmän printeisiä palveluskoirarotuja Englannin kotikulmiin verrattuna, aamulenkilläkin metsässä tuli vastaan pari iloista malikkaa. Mutta jatkamme siis hollantilaiseen koirapolitiikkaan tutustumista :).

Välähdyksiä

...ei itsellä, vaan tässä joitakin hetkiä meidän englantilaisesta arjesta, jota on enää kolmisen viikkoa jäljellä. Hurjaa. Mutta en kyllä kiellä sitäkään, etteikö olisi vallan kiva palata kotiinkin. Tasan kahden kuukauden päästä ollaan jo omalla sohvalla koko perhe ja ihmetellään mitä on nähty ja koettu. 

"Jummijammi, täällä on melkein lunta, siis painit!"

"Miten niin alas? Mää on tehnyt tähän oikein hienon pesän, nih."

"Voi olla, että ulkona oli aika märkää sumua." 

"Mis on mun sisääntulonami? Mun kuuluu saada AINA sisääntulonami, kun tullaan lenkiltä."

"Kuka näitä vanhoja kiviä jaksaa katsella, ei me ainakaan!"

"Mis on ne lampaat, just äsken ne olivatten tässä?"

"Mää vaan tarkistaisin, että on varmasti syömäkelpoista toi pöperö, kato."

"Ai että mihinkö mennään? Mennään ihan mihin vaan!"

Loppusuoralla Englannissa

Ja OHO, kylläpä se aika kuluu nopsaan. Kuukausi edellisestä päivityksestä, neljä kuukautta Englannissa asumista jo takana ja hippasen päälle kuukausi Pohjois-Englantia vielä - tai enää - jäljellä. Joulukin ehti välissä mennä ja meidän tapauksessa nimenomaan mennä, koska pienenä yllärinä samaan saumaan tuli asumisjärjestelyjä ja oli muutenkin työhommia tehtävänä, joten se joulu vaan nyt kirjaimellisesti meni. Perheemme kokki innostui ilokseni kuitenkin valmistamaan yhtenä päivänä kunnon herkkuaterian ja ihanat vuokranantajamme antoivat koirille joululahjoja, joten ei siis valittamista. Kukaan muu ei meillä lahjoja tänä jouluna saanutkaan. 

Treenilinjaiset ovat myös viime aikoina ryhdistäytyneet - ja treenanneet. Naksu on ollut ahkerasti käytössä, jopa niin ahkerasti, että molemmat pystykorvat suorastaan odottavat iltaisin pientä naksuttelutuokiota -  ja mököttävät aika tehokkaasti, jos ei Ihminen ala tulla naksun kanssa paikkaan, jossa niitä temppuja kuuluu tehdä. Mikä on Arwon mielestä yläkerta (jos kuva olisi video, siinä olisi heiluva häntä ja vieno piipitys äänitehosteena).

Meidän salainen ase taitaa olla sopivan harva treenimistahti, koska molemmat pojat on kyllä varsin innoissaan ihan aina, kun vaan jotain tehdään. Ja vaikka itse asiassa ihan joka päivä tehdään jotain, mutta kyse on vaan muutaman minuutin pätkistä lenkkien lomassa, yksittäsistä jutuista pitkin päivää. Ai tavoiteet? No, ehkä ne on muotoa "vahvista koirasi aktiivisuutta kuuntelemiseen ja oma-aloitteiseen tarjoamiseen" tai "aktivoi koiraasi ja anna sille mahdollisuus rakentaa omasta maailmastaan järjellinen tietäessään mitä siltä halutaan ja mitä mistäkin seuraa." Tai jotain siihen suuntaan ;-). Ollaan  naksuteltu molemmille koirille esimerkiksi puisen ovikiilan noutamista ja erilaisia kosketuksia ja esineiden koskemisia. Arjen hallintaa on treenattu esimerkiksi paikallaoloharjoituksella turistikaupassa - kaikki tilaisuudet on syytä käyttää nääs hyväksi ja mielikuvitushan sitä on vaan rajana millaisia juttuja voi missäkin tehdä.

Vietimme vuoden viimeiset päivät Alnwickissä, pienessä historiallisessa kaupungissa, noin 50 km Newcastlesta pohjoiseen. Historian läsnäolo jaksaa edelleen hämmästyttää täällä Englannissa noin yleensäkin ja ennen muuta siksi, että sitä ei ole aidattu maksullisiksi nähtävyyksiksi, vaan varsin paljon sitä on läsnä ihmisten jokapäiväisessä arjessa,  mm. ikivanhoissa taloissa.

Aika vaikea on suomalaisena erityisesti tajuta se, että ne elokuvissa olevat linnat voivat myös olla ihan oikeasti olemassa ja niissä myös edelleen asutaan, kuten vaikkapa Alnwickin linnassa, jossa sama suku on asunut jo satoja vuosia. (Ko. linna on muuten näytellyt myös mm. Tylypahkaa). Ylipäänsä sellainen Downton Abbey tyyppinen elämäntyyli elää ja porskuttaa täällä edelleen - ja se onkin aika monipiippuinen juttu se. Ajatus siitä, että joku voi olla fyysisesti lähellä, mutta sosiaalisesti kaukana, saa täällä ihan konkreettista evidenssiä.

Saimme joulunaikaan myös kavereita Suomesta, mikä oli aivan Tosi Kiva Juttu! Ensin tuli yllärivieras vuorokaudeksi ja sen jälkeen koirakavereita muutamaksi päiväksi. Vähän ehdittiin myös reissata ja kokonaan uusi paikkakin tuli bongattua. Käväistiin Lindisfarnessa, Holy Islandilla, jonka jälkeen taas kerran rakastuin vuorovesirannikoihin syvästi. Ylipäänsä koko paikka oli paikoin kuin Tolkienin Keski-Maasta, enkä ollenkaan laita pahakseni moista, en todella! Ihan parasta koko reissussa oli se, että retkikohde oli suorastaan kuin tehty koirien kanssa kiertelyyn. 

Ja mikäs se koirista tykkäävän ihmisen mieltä enemmän taas lämmittääkään kuin se, että koirilla näyttäisi olevan kivaa. Koiraihminen tykkää kun koirat tykkää, niin se vain on. Tällaisilla rannoilla ei-niin-koirasosiaaliset porkkispojatkin saavat vapaasti riekkua, kun ei ole pelkoa, että joku vieras koira tulisi yllärinä moikkaamaan. Tilaa on! 

Kaikenlaisia kujia on myös kuljettu läpeensä - niitähän englantilaisissa pikkukaupungeissa riittää. Tällaisilla kujilla kuljeskellessa tulee aina mieleen, että minkäköhänlaisia tarinoita katukivet ovatkaan aikojen kuluessa kuulleet ja nyt sinne joukkoon jää myös hetkeksi oman askeleeni ääni. Ja jotta ei mene liian nostalgiseksi, niin tuumattiinpa tässä päivänä eräänä myös sitä, että millaisia tulkintoja mahtavat tulevaisuuden arkeologit tehdä, kun löytävät lapinporokoiran dna:ta englantilaisen pikkukaupungin kaivauksissa - Arwolla alkoi nimittäin karvalähtö oikein sopivasti ja mukavasti sitä sirottui myös pitkin Alnwickin katuja. 

Tässäpä kuulumisia, seuraavan pljäyksen aiheena taitaakin olla syytä summata se, mitä ollaan opittu koirapolitiikasta erityisesti ja yleisesti. Ja edelleen kannustan kaikkia lähtemään koirineen Englantiin, jos vaan mahdollisuus moiseen on. Tai ylipäänsä reissuun koiran kanssa, vaikka siinä on omat haasteensa, on siinä myös hauskuutensa ja sanoisin, että paikalliseen elämään solahtaa huomattavasti helpommin mukaan koiran kanssa kuin ilman.

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

2014

Treenilinjaiset toivottaa kaikille ihan parasta vuotta 2014 ja palaa tarkemman raportoinnin merkeissä pikaisesti! 

"We are sooooooo ready to catch you, year 2014!"

Kuvatuskuulumisia: tulihan se joulukuu!

Takana  jo kolme kuukautta asumista Englannissa, tässä samassa kylässä kaupungin laitamilla. Puolenvälin etappi on näin onnellisesti saavutettu.  Eilen muutimme naapuricottageen, tosin tämäkään ei ole mökki suomalaisessa merkityksessä, vaan lähinnä rivari. Tässä majoitumme seuraavat pari viikkoa, jo etukäteen oli tiedossa, että muutamme tähän ennen joulua, koska ensimmäinen lainakotimme oli jo joulukuuksi lähes kokonaan vuokrattu. Samat mahtavat vuokranantajat säilyvät edelleen, mutta nyt on astetta isompi koti ja erityisesti selvästi isompi oma piha, jossa myös pystykorvapaini on mahdollista. Tämäkin koti on suomalaiseen silmään aika häkellyttävän sisustettu. Jos täällä asuisi pidempään, saattaisi ylenpalttinen söpöys alkaa jo ahistaa. 

Aika kuluu ja arkui sujuu. Siinäpä ne olennaisimmat kuulumiset. Tässä joitakin edellisten viikkojen valittuja hetkiä kuvina. 

Vihdoinkin nähtiin paikallinen partakoltiainen ihan lähietäisyydeltä - niitä ei täällä pahemmin ole näkynyt. Ja kyllä se vaan on niin, että partakoltiaisilla on aina ihan oma erityinen kolonsa meidän perheen elämässä ikioman koltiaisen puuttumisesta huolimatta. 

Mitä tulee englantilaiseen säähän, meitä on todella hellitty tänä syksynä auringolla! Mikäs se on harrastaessa pientä paritokotusta näillä keleillä. 

Viikko sitten tehtiin pieni päiväretki rannikkoa pitkin pohjoiseen. Ja törmättiin melkein kirjaimellisesti lehmiin. Ja hevosiin. Laitsojen aidat oli paikoin aika nimelliset - tai suorastaan puutteelliset. Lehmät ja hevoset tepsuttelivat hiekkadyyneillä omaan tahtiinsa, kuvittele dyynien taakse aava meri. Suorastaan pastoraalista. Samalla reissulla bongattiin janoisen ihmisen välttämätön etappi.

Tulipa koettua ekaa kertaa elämässä myös hirmumyrskytuulet (yli 40 m/s) kuluneella viikolla. Olipa kokemus. Eikä yksinomaan kiva. Ihan tosissaan sai miettiä missä voi kulkea, irtotavaraa lenteli tuulen mukana melkoisen paljon. Erityinen hasardi tällä kertaa oli yhdistelmä raju matalapaine, tavallista korkeampi vuorovesi ja kovat tuulet. Aikamoisia tuhoja kyllä syntyikin rannikkoalueilla.  Tuleepa jatkossa ymmärettyä huomattavasti paljon paremmin mitä se tulva näillä seuduilla voi tarkoittaa, kun vedenpinta nousee vaikkapa sellaiset 6 metriä ja siihen valtavat aallot lisäksi. Huh!

Muutto naapuriin oli koirille vähän kummallinen asia. Tuttu piha vieressä, mutta ei kuitenkaan enää käytössä. Ja lenkiltä mennäänkin sisälle naapuriovesta! On siinä pienelle porkkispojalle mietittävää!

Englantilainen sisustustyyli on jo lähellä söpöyden ylikehitystä. Ainakin näillä vuokranantajilla.  Moinen potpourrien ja muiden härpäkkeiden  runsaus saattaisi alkaa pidemmän päälle ahdistaa. Mutta emme todella valita, onhan tämäkin samalla aivan hurjan kodikas!  Oman feng shuinsa tuo suomalainen karu arktinen eläin ja joulukoristeltu englantilainen takka.

Tällaisissa maisemissa meikäläiset aamunsa aloittaa - kuvitelkaa itse kuvaan palavan hiilen taikka öljyn "tuoksu." Jep, kyllähän se alkaa vähän jo kyllästyttää, ei ole ihan ykkönen omasa suosikkituoksumaailmassa moinen nimittäin.  

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin tältä erää!

Niitä, näitä ja muita huomioita Englannista ja muualta

Otsikko kertonee sen, että kun reissua on takana 2,5 kuukatta ja edessä vielä 4,5 kuukautta, alkaa omassa mielessä pyöriä kaikenlaista. Koska tämä on koirablogi, työasioista ei sen enempiä kuin se, että onpahan taas tullut pohdittua ihan urakalla, että mitäs sitä oikein työkseen tekeekään. Yhtäältä siksi, että monet omat ja ns. (entiset) hyvät ideat asettuvat vieraassa kontekstissa ihan uuteen valoon - mikä tietty onkin näiden reissujen tarkoitus. Mutta yhtä lailla myös joku entinen ajatus on saanut vahvistusta lisää - siinähän onkin järkeä! Paljon on siis ajatusten tasolla tapahtunut jonkinsortin uudistumista. Toisaalta asuminen yhteiskunnassa, jossa tuloerot ovat valtaisat ja ihmisten maailmat varsin kaukana toisistaan panee miettimään, että voisi sitä työelämänsä ja -aikansa todellakin käyttää johokin ihan eritavalla merkittävään ja ennen muuta konkreettisia ja nopeasti hyviä juttuja tuottavaan asiaan.

Mitä tulee koiriin yleensä, niin onpa tässä viime viikkoina tullut nähtyä myös niitä ei kamalan hyvin hanskassa olevia koiriakin vastapainoksi niille ajatuksen voimalla toimiville. Kyllä täälläkin koirat osaavat nimittäin vetää hihnassa ja erityisesti sinkoilla hallitsemattomasti muiden koirien luokse - valitettavasti. Myös koiramaailmassa tuntuu pätevän koko englantilaisen yhteiskunnan logiikka: on tarinoita joka lähtöön, eroja löytyy vaikka kuinka. Eniten omaa mieltä liikuttavat kohtaamiset, joissa vanha koira taluttaa vanhaa omaa ihmistään, kummallakaan ei ole mihinkään kiire, istutaan puiston penkillä ja katsellaan maailmaa samaan suuntaan. Jotenkin näissä tilanteissa tuntuu kiteytyvän koiranomistamisen syvin olemus: tykätään vilpittömästi toisistamme ja millään muulla ei ole mitään väliä.

Ehkä se olennaisin ero suomalaisen ja englantilaisen koirapolitiikan välillä omaan silmiin on edelleen siinä, miten muut ihmiset suhtautuvat koiriin julkisissa paikoissa/tilanteissa. Ja sen osalta tuntuu siltä, että suomalaisessa yhteiskunnassa voisi ottaa aika montakin askelta eteenpäin. Aika ihanaa on esimerkiksi se, kuinka sekä koiralliset että koirattomat kohtaavat sulassa sovussa kävelyretkillään vuorovesirannikoilla. 

Ja onhan täällä kyllä aika huikeita maisemia, ei voi mitään! Suosittelen Englannin kulkemista ristiin rastiin kaikille, jotka haluavat kokea sekä huikeeta historiaa, vanhoja pieniä kaupunkeja, nummia silmänkantamattomiin, aavaa pärskyävää merta ja kiipeillä kukkuloilta toisille lepuuttamaan aivojaan. Ja toki niitä todellisia suurkaupunkeja ja maailmanluokan metropoleja löytyy sellaisia kaipaaville. Parasta on se, että koska etäisyydet on niin lyhyitä, voi jo yhdessä päivässä päästä fiiliksestä toiseen varsin kätevästi. 

Aamulenkillä tuli tänään mieleen, että porkkispoikamme varmaan ajattelevat, että tämä on nyt sitten meidän uusi koti ja reviiri. Tai ehkeivät kirjaimellisesti ajattele, mutta kaippa se hetkessä eläminen on juuri sitä, että nyt ollaan täällä. Jospa osaisi kertoa niille, että oma iso piha on edelleen tallessa ja ei niin kovin pitkän ajan päästä jälleen käytössä. Aika huvittavaa on muuten se, että kun itse potee koti-ikävää, niin jotenkin ajattelee koirienkin moisesta kärsivän. Tai jos lenkkeilee itselle mieluisissa maastoissa, helposti ajattelee niiden olevan mieluisia koirillekin. Eilen tuumailtiin iltalenkillä nimenomaan tätä jälkimmäistä asiaa kulkiessamme paikassa, joka ei erityisesti kolahda kummallekkaan meistä. Mutta jos asiaa toisin silmin tuumailee, ko. paikka on esimerkiksi monin verroin vihreämpi ja rauhallisempi verrattuna joihinkin lempilenkkeilymaastoihin kotona Suomessa. Ihminen on kyllä aika etevä eläin kääntämään toisinaan omat näkemyksensä myös koiran parhaaksi. Kaikenlaisissa paikoissa porkkispoikaressut kyllä täällä meidän mukana kulkevat, onneksi molemmat ovat niin täyspäisiä otuksia ja vähästä hätkähtämättömiä, että ne on todella helppo ottaa mukaan minnen vaan.

Koiratreenirintamalla ollaan taas löydetty naksuttelun hauskuus astetta pontevammin. Ja nyt ollaan "edistytty" siihen vaiheeseen, jossa molemmat koirat jo pelkän naksun nähdessään menevät ihan pähkinöiksi. Joo, tämä ei ollut varsinainen tavoite sinänsä, vaikkakin kyllähän se on aika kivaa, että molemmat ovat edelleen innoissaan tekemässä kaikenlaisia juttuja. Mitä muuhun "treenaamiseen" tulee, Kaiku etsii esineitä sekä ohjatusti että lenkeillä omatoimisesti bongatessaan jotain (ilmaisee muuten oikein hyvin!), Arppa taas kantaa "saalita" kotiin häntä ylpeästi pystyssä. Noutoa on tullut treenattua pallon heiton myötä, paikallaoloa ihan päivittäin erilaisissa arjen tilanteissa kuin myös jääviä. Erityisesti Kaiku tuntuu olevan tätä nykyä jotenkin ihan valtavan täynnä positiivista tekemisen energiaa - se on kyllä superhauska koiraeläin, todellinen Rantanplan, joka ottaa asiat vakasti, mutta sydän täynnä riemua. 

Päivän kuva: kunnioittakaa vanhuksia, edustavat ne mitä eliö- (tai elotonta)lajia tahansa

Kuherruskuukausi ohi: normiarkea Englannissa (sanoin ja kuvin)

Muutto joksikin aikaa ulkomaille - ja etenkin arjen rakentaminen uusiin ympyröihin - hämärtää ajantajun aika tehokkaasti. Ei olla oltu reissussa vielä kahta kuukauttakaan ja silti tuntuu, että ollaan nähty ja koettu vaikka ja mitä ja ennen muuta osataan liikkua kuin kalat vedessä kotinurkilla ja kotikaupungissa muutenkin. Koirat jää sujuvasti päivisin torkkumaan, kun meikäläiset lähtee yliopistolle, koirat muistavat myös muistuttaa siitä, että totutuista rutiineista pidetään täälläkin kiinni (aamujuusto, lattialle pudonnut aamunami, sisääntulonami, punkeminen iltaisin jalkojen alta...).  Että hyvin täällä pyyhkii. Toivottavasti myös koirien näkökulmasta. Sellaistakin on tässä nimittäin tullut mietittyä, että voisiko niillä olla ikävä tuttuja paikkoja Suomessa, vai näkyykö se "ikävä" omaan silmään vasta silloin, kun koirilla lähtee lapasesta tunnistaessaan tutut paikat? Olisi vaikea uskoa nimittäin sitäkään, että koirat eivät osaisi nauttia hetkestä yhtä lailla myös uusissa maisemissa. Mutta mistäs sitä näistä tietää - you never know.

Arjen koiralenkitykseen saatiin huima parannus, kun saatiin lupa käyttää lenkityksiin ihan vieressä olevaa yksityistä puistoa (jep, yksityisiä puistoja tosiaan on, tämän omistaa eräs yhdistys ja jokamiehen oikeutta ei siis tunneta). Se ei ole suuren suuri, mutta kyllä siellä saa mukavasti tunninkin kulumaan eikä tartte kamalasti edes lorvailla tai kulkea samoja reittejä ees ja taas. Koirien pitää tosin olla kiinni, mutta pääsevätpähän edes fleksissä vähän reilummin haistelemaan pusikoita. Etenkin aamulenkeillä puisto on tosi ässä, koska siellä saa kulkea omassa rauhassa, eikä tartte kävellä vilkkaiden katujen varsilla. Ja porkkispoikien mielestä parasta on toki se, että siellä asuu orava. Jos toinenkin. Ja lisäksi "muutamia" pitkäkorvia. Ja voi kieriä mielin määrin nurtsilla, joka on aivan välttämätöntä Kaikulaiselle. Lisäksi investoitiin 90 puntaa yhteen säätiöön siksi, että saadaan käydä jatkossa ilman erillismaksua ko. säätiön nähtävyyspaikoissa vaikka päivittäin jos huvittaa - tämän homman idea oli siis siinä, että aika monissa vanhojen kartanoiden taikka raunioiden puistoissa on myös todella mahtavat ja isot ulkoilumaastot (kun se maanomistus ei ole näillä historiallisilla paikoilla ollut mitenkään vähäistä).

Sinänsä on aika hassua, että vaikka asustellaan melkein landella, niin lenkitysmahdollisuudet lähikulmilla (ja ennen edellä mainittua puistolupaa) on olleet tavallaan jopa huonommat kuin Helsingin ytimessä. Mikä johtuu pitkälti siitä, että täällä on aika kapeita jalkakäytäviä ja se maapläntti, jossa ei ole taloja tai teitä, on hevosten käytössä. Ja hevosiahan tosiaan riittää, mistä en kyllä yhtään valita, tietty. Tämän vuoksi ollaankin lähes päivittäin ajettu rannalle, tai muuten väljempiin maisemiin, jossa pystyy monesti pitämään koiria vapaana ainakin hetken. Yhdeksi suosikkivierailupaikaksi lenkkien lomassa on tällä mudostunut myös läheinen hautausmaa (koirat saavat tulla hautausmaille ja koirankakkaroskiksia löytyy niistä myös kivasti), todella kaunis puistomainen alue ja on myös aika kiinnostavaa hämmästellä millaisia ihmiskohtaloita erinäisten hautakivien taakse kenties piiloutuukaan. Osa haudoista on jo satoja vuosia vanhoja, mikä tietty tuo oman lisänsä näihin pähkäilyihin.

Päivät menee täällä siis samaa tahtia kuin kotonakin: aamupala, aamulenkki, töitä, iltalenkki, "yleistä olemista (sis. mahdollisen paikallisen sosiaalisuuden yms.)", iltapissatuslenkki, nukkumaan. Jos tehdään töitä kotona, niin pitkin päivää koirat käyvät omalla pikkupihalla ihmettelemässä. Ja treenilinjaiset tietysti edelleen treenaa (edelleen myös vailla suurempia tavoitteita), muistinpa jopa kaivaa naksunkin taskusta taas esille. Lenkeillä kulkee taskussa yleensä pallo ja pari lelua ja myös täällä molemmat porkkispojat osaavat jo yhdistää tietyt ulkoilupaikat siihen, että kohta alkaa äksöni. Ja kyllähän siitä tulee aina itsellekin hyvä mieli, kun tekee jotain, koska molemmat siitä selvästi tykkää. Sellaistakin on vähän suunniteltu, että josko vuokraisi jostain aksahallilta edes kerran viikossa yhden vuoron. 

Ihmiset siis viihtyvät mainiosti ja yritetään tehdä parhaamme sen eteen, että myös porkkispojillakin olisi tarpeeksi laadukasta aikaa. Ainakin lainakodin sohvat tuntuvat olevan tarpeeksi laadukkaita myös karun arktisen paimenpystykorvan näkökulmasta. 

Normiarkea alla myös kuvin (ja muutama kuva Yorkin tienoilta, jossa ollaan käyty töiden merkeissä), olkaatten hyvät!

Metsiäkin löytyy!

Ystävämme lampaat - näissä maisemissa on kunnon paimenkoirille tarvetta, koska laitumet jatkuvat loputtomiin...

Karun kaunis Englanti (kotiseutumme Northumberland)

Kaikustakin kehkeytyy kunnon aristokraatti näissä maisemissa (ja ei, kyseessä ei ole mikään museo, vaan ihan yksityiskoti, jonka metsissä ja puistoissa saa koirien kanssa kulkea. Eikä yhdessä päivässä näe tiluksia likimainkaan kokonaan). 

Meri! Ihana!

Toisinaan kiivetään korkealle - ja yritetään olla varovaisia

Historiallinen hetki: suomalaiset lapinporokoirat todennäköisesti ihan ekaa kertaa jättämässä tassunjälkiään tähän parisen tuhatta vuotta vanhaan roomanaikaiseen muuriin. Muuri menee kotikaupunkimme halki ja jatkaa matkaansa poikki Englannin toiselle rannikolle saakka. Tähän muuriin voi törmätä vähän siellä sun täällä näillä kulmilla.

Iltaisin meillä näyttää yleensä tältä

...ja lopuksi brittihuumoria Yorkin eräässä kukkakaupassa

Että kaikki hyvin täällä (myös töiden puolesta asiat etenee paremmin kuin ikinä uskalsi edes toivoa), yritämme jatkaa samaa rataa ja huolehtia toisistamme ja pysyä ajan imussa mukana. Taputtakaa koiraystäviänne - ne ansaitsevat  sen jokaikinen päivä ihan jo pelkällä olemassaolollaan.