Kuvatuskuulumisia, vol. 3

Vaikka syksyyn onkin sattunut kaikenlaista ei niin kivaa, niin kyllähän se lähes normi koira-arki silti on ennallaan pysynyt. Ja itse asiassa ihan arkea sekin on, että toisinaan sattuu ja tapahtuu. Itse kullekin. Kuvina syksy on näyttänyt meillä muun muassa tältä:

Koirapoika yrittää jo kovasti pysyä hereillä rauhoituksesta toipuessaan. Aika liikkis eläin, sanoisin :). Kaiku on muutenkin helposti vähän surumielisen näköinen harmaine rilleineen.

Välillä leikittiin avaruuskoiraa, jotta haava sai ilmastoitua kunnolla. Ekan päivän jälkeen pönttö oli jo ihan jees ja Kaiku kolisteli se päässä pöytien alla oikein sujuvasti. Onneksi Arppakaan ei moista kummallisuutta sen enempiä tuuminut. Ehkäpä se on muutenkin sitä mieltä, että jos koirapojalla idolina on ollut dementoitunut partakoltiainen, niin eipä sen varaan voi kamalasti silloin laskea ;-)?

Loppukesä oli paikoin aika kiva, lämmintä piisasi ja ennen jalkaäksidenttejä oli ihan mahtavaa vaan hengailla sellä ja täällä ilman sen suurempia suunnitelmia. Kaiku esittää tässä ansiokkaasti puukiipijää.

Kaupungissakin pääsee metsäfiilikseen, jos tahtoo. Tosin se edellyttää kyllä silloin monesti silmien ja korvien sulkemista muilta lenkkeilijöitä ja kävelysauvojen kopinalta. Tässä yksi meikäläisten lempipaikoista, jossa käydään viikottain lumettomana aikana ("lumellisena" aikana ei tuonne oikein pääse, koska paikkaa kiertää hiihtolatuja tsiljardeittain, joihin koiran kanssa ei ole mitään asiaa). 

 

Alkusyksylllä meillä oli suuria tavoitteita käydä kokeilemassa BH-koetta, mikä sitten jäi pelkäksi ilmoittautumisen harjoitteluksi  kannuskynsivamman  vuoksi. Joten kaikenlaista treeniä on myös syksyyn mukaan mahtunut, viime viikkoina tosin aika lailla laiskemmin kuin ennen kinnerjännehasardia. Vaikka mitään tavoitteita ei olisikaan, niin treenilinjaiset treenaa mm. siksi, että jos et mitään treenaa, koiraparat saa aivan liian vähän positiivista palautetta. Arkilenkeillä kun kommunikaatio tuntuu turhan helposti olevan erilaisten asioiden kontrollointia (hajuihin EI sinkoilla, toisia koiria EI moikata,  jne.). Ja treenatessa myös oppii. Ja erityisesti ihminen itse puhumaan entistä paremmin koiraa.

Välillä ollaan tietty käyty möksällä haistelemassa syksyn tuulia ja vahtimassa omaa reviiriä ihan urakalla. Mökkireissuja on tehty vähän normaalia harvemmin, koska jalkavammojen takia ei ole kuitenkaan voinut antaa koirien keskenään rallata pitkin pihaa miten huvittaa ("erityisesti spurtteja pitäisi nyt vielä hetken varoa", sanoi lääkärisetä).

Vanhemman paimenpystykorvan erityisosaamisalaa on myös syyllistävä katse. Edellä mainituista syistä johtuen sitä nähtiin poikkeuksellisesti myös mökillä.

Koira-arkea on myös rutiinit, joista meillä yksi liittyy jugurttiin. Jugurtti on Kaikulle aivan must (erityisesti Activia-mustikka) ja jos ei jugurttipurkkia saa nuoltavaksi, siitä seuraa hämmästystä ja ihmetystä. Arwo ei jugurtista niin piittaa itse, mutta piittaa kyllä siitä, että jos joku saa jotain, niin se joku on kyllä ainakin Arpaleena. 

Meidän perheessä rannat on aika pop - ainakin meille hihnanpäille ja  etenkin syksyisin, jolloin ei paljon muita enää liikenteessä näy.

Mieli lepää ja ajatukset tuulettuu, kun voi katsella horisonttiin ja olla vaan. Jospa tänä talvena tulisi vaihteeksi kunnon jäät, lisääntyisi samalla  meikäläisten mahdollisuudet pitää koiria vapaana aivan olennaisesti. Tänä talvena päästään nauttimaan myös isojen järvien jäistä, kun majaillaan osan aikaa Tampereella. Joten talvea hyvillä mielin odotellessa!