Takaiskuja ja oivalluksia

Aina ei voi voittaa, niinhän se menee? Eilen olisi ollut meillä BH-koe, mutta sattumien summana ei päästy edes koepaikalle. Harmi siinä mielessä, että treenattu oli ja kiva porukka oli ilmoittautunut samaan kokeeseen. Mutta viikkoa ennen koetta Kaiku teloi kannuskyntensä sen verran pahaan kuntoon, että siitä jouduttiin poistamaan rauhoituksessa loputkin. Ironista sinänsä on se, että kyse oli ekasta tassuvammasta porokoirilla ikinä ja tämäkin sattui koepaikan vieressä, jossa annettiin koirien riekkua hyvin menneiden treenien päätteeksi. No, haaverin jälkeen vaihtoehdot meillä oli siis jättää koe väliin, tai kokeilla koetta side tassussa (mikäli se olisi tuomarille yleensäkin sopinut). Jälkimmäinen oli aluksi tavoitteena, mutta koepäiväksi oli luvassa taivaan täydeltä kaatosadetta.  Koska pikkukoira todellakin inhoaa märkää sidettä tasussaan, eipä ollut juuri mieltä lähteä "kiusaamaan" kolmijalkaista koiraa tottisliikkeillä. Lisähaasteensa olisi tuonut myös se, että koepaikka oli nurtsikenttä ja normistikin aika märkä, joten vielä osin auki olevaa kynnenjuurta ei olisi ollut kovin fiksua uittaa mutavellissä. Noin niinkuin paranemismielessä ajateltuna. Niinpä Kaikun osalta ei paljon vaihtoehtoja lopulta jäänyt. 

Ja sitten tapaus Arwo ja perheemme toinen hihnanpää. Niiden osalta kaikki näytti olevan kunnossa aina viime metreille saakka - jolloin saapui tarkemmat koeohjeet. Ja kas, niistäpä kävi ilmi se, että ohjaajan pitäisi olla joko Kennelliiton, tai jonkun sen hyväksymän yhdistyksen jäsen. No eipä näin meillä ollut ja eipä kyllä moinen ollut tullut edes mieleen. Siinä sitten äkkipäätä postia järkkäreille, että mites nyt tehdään ja voisiko asialle vielä jotain tehdä. No, tämä osoittautui sittemmin täysin vääräksi strategiaksi, koska jäsenyyksiä ei käytännössä mitenkään tarkisteta. Jos ei oltaisi otettu asiaa puheeksi, olisi homma ollut ihan ok, mutta kun otettiin, niin siitäpä tulikin järjestävälle taholle samalla moraalinen dilemma. Tietty. Tässä kohtaa tuli vähän sellainen fiilis, että halolla päähän - nimittäin itseäni. Toisaalta eilistä kaatosadetta katsellessa ei enää niin kamalasti harmittanut. Tuskinpa Arpaleena saatika miespuolinen hihnanpää olisi kumpainenkaan olleet kokeesta kovasti innoissaan. Ja treenikaverin kertoman mukaan vettä kentällä todellakin piisasi!

Että sellainen koetarina meillä tällä kertaa. Pienin askelin näköjään edetään ja ehkä joskus päästään jopa koepaikalle saakka. Toisaalta yhtä hyvin voi olla tyytyväinen siitäkin, että kuukauden päivät vähän systemaattisempaa treenaamista on kyllä selvästi tuottanut myös tuloksia.  Ja sehän se pääasia sinänsä on. Se mihin ollaan viime aikoina treeneissä erityisesti hoksattu keskittyä kunnolla on oikea mielentila. Sekä oma että koiran. Mitään ei tehdä eikä koiralta vaadita ennen kuin koirasta näkee, että se keskittyy nimenomaan yhdessä tekemiseen ja vielä hyvällä sykkeellä. Kuulolla olemisen pitää olla koirasta kiva juttu, se on se pohja, jolle koko hommaa rakennetaan. Tietty. Ja ihan itsestään selvä juttu. Että jos ei päästykkään kokeeseen niin ainakin päästiin vähän päivittämään omaa "treenipäätämme." Mitä taas tulee treenaamiseen ja arjen hallintaan yleensä, niin tässäpä aika oivallinen yksi näkökulma  siihen.

Koirapoikien elämään kuuluu muutakin uuutta, nimittäin työkuvioista johtuva osa-aikainen asuminen Tampereella kuukausittain. Viime viikolla oltiin ekaa kertaa koko perhe sikäläisessä lainakodissamme ja tutustuttiin paikallisiin lenkkimaisemiin ja koirakulttuuriin. Iloksemme lainakoti on alueella, josta pääsee hujauksessa puistojen läpi lenkkipoluille ja metsiin - näiltä osin olosuhteet ovat siis paremmat kuin normikodissamme.

Päivän kuva: Rantalentiskatsomon tyylikkäät herrat Pyynikillä

Treenikärpäsen uho - ja tuho?

Meikäläisten treenilogiikka taitaa olla jotenkin käänteinen? Mitä lähempänä tuleva koe on, sitä vähemmän tulee systemaattisesti treenattua. Ilmoittautumisen jälkeen pari viikkoa oltiin ihan liekeissä, tehtiin suunnitelmia ja otettiin videokuvaa. Nyt ollaan jälleen "saavutettu" se normitilanne, jossa kyllä treenataan lenkkien lomassa yhtä ja toista, mutta oma energia työhommien jälkeen ei vaan tunnu mitenkään riittävän kunnon treenin tekemiseen. Paha siinä on vaatia koiralta tarkkaavaisuutta, jos oma ajatustoiminta on luokkaa ameeba. Tavoitteellisen ja ei-tavoitteellisen treenaamisen ero kun on tasan juuri siinä, että ekassa tapauksessa pitää myös treenata sitä treenaamista itseään: miten tehdään, kuinka usein kannattaa tehdä, miksi treenataan juuri tätä asiaa? Ilman tavoitteita voi sen sijaan mennä fiilispohjalta, kun ei ole niin nokonuukaa missä tahdissa koiran kanssa jonkun asian kanssa edetään ja jos joku päivä koira tuntuu olevan vähän muissa maailmoissa, pakataan treenireleet kassiin ja lähdetään heittelemään keppiä metsään. Eikä asiasta tartte itsekään sen enempiä murehtia. Mutta nyt tarttee edellisen lisäksi murehtia myös sitä, että miten ihmeessä edes itse oppii kokeen vaatiman koregrafian? Ja myös ne kaikki väliajat, joilla ei todellakaan tarjoilla kahvia ja sieviä kakunpaloja (väliaika = olennainen osa teatteriesitystä), vaan joissa pitää ihan itse hoksata se, mihin koiran kanssa pitää kulloinkin siirtyä ja millainen käskytys/kehuminen on sallittua. Ja kun meikäläisten ammattiin sattuu luontaisesti kuulumaan asioiden jatkuva kyseenalaistaminen, näistä kaikenmaailman enemän ja vähemmän kirjoitetuista säännöistä kehittää helposti ihan itse itselleen herneitä nenään: "ai miten niin muka pitäisi tehdä näin? Perustele, kiitos!"  Voi ahistus!

Mutta aivan parasta on kuitenkin se, että jo pelkkä ilmoittautuminen sai meikäläisen innostettua pohtimaan näitä asioita vähän enemmänkin. Kaivamaan naksun naftaliinista (erityisesti Arppa on AIVAN innoissaan jo sen nähtyäänkin), hakemaan tietoa vaikka ja mistä ja myös ihan oikeasti miettimään enemmän sitä, miksi tekee koiransa kanssa kuten tekee. Ja näitähän pitäisi toki miettiä ihan jatkuvasti täysin riippumatta siitä, aikooko ikinä koskaan mennä yhteenkään kokeeseen, vai onko tavoitteena vain arjen hallinnan vahvistaminen. Helposti sitä urautuu tekemään jotain jollakin tavalla ja lukitsemaan oman näkemyksenä koirasta "mun koira vaan on tällainen ja tuollainen", mutta kun hankkii uudenlaiset treenilinssit päähän voikin hoksata, että "mun koira on MYÖS tällainen ja mä olenkin itse näköjään MYÖS tuollainen."  Ja tämähän koskettaa myös tavoitteellista treenaamista sinänsä: entäpäs jos tekisikin koiransa kanssa välillä jotain aivan muuta, mitä ei normaalisti tee, millaiselta se oma koira kokonaan uudessa tilanteessa näyttäisikään? Joten tästä koeilmoittautumiskuviosta on jo nyt tullut vallan tärkeä tulos, nimittäin se, että ollaan hetkeksi heittäydytty sivupoluille ja vähän tutustuttu toisiimme - me ja koirat - uudelleen. Ja sokerina pohjalla kaiken takana on mahtihauska treeniporukka, jossa ei pipo kenenkään päätä liikaa kiristä (meikä taitaa olla se, jolla pipo on kirein?) ja jossa olennainen osa treenejä on myös treenaamisesta puhuminen. Ja skumpasta. Harmillisesti yhdeltä vaan murtui sormi ja toinen karkasi hetkeksi lappiin, mutta eiköhän me ehditä muutamat treenit vielä ennen koetta vetää.

Ja loppuun pientä tilanneanalyysiä nykykunnosta:  Kaiku nousee paikallaolossa istumaan n. minuutin kohdalla ja saattaa alkaa seuruussa taivastelemaan mitä vaan taivaalla lentävästä lokista lähtien. Hyvässä vireessä se tekee oikein nättiä seuruuta, mutta vielä on aikamoinen arvoitus miten saadaan se vire ylläpidettyä (= juuri sitä treenaamisen treenaamista). Liikkeet sinänsä on ok tämä mystinen paikallaolokämmi pois lukien ja suurimpana haasteena se vire. Kuten myös mahdollinen vesisade ja märkä maa. Eli voi olla, että menee hyvin, mutta voi myös yhtä hyvin olla menemättä. Mitään tavatonta - "ei se ikinä treeneissä noin tee" - ei olisi siis sekään, että se haahuilisi kokeissa vähän omiaan. Ihan kamalasti en itse kyllä nykykunnossa löisi vetoa meidän puolesta. Jos saisikin ehdollistettua sille loppupalkaksi oravan, niin saattaisi vire olla tapissa ihan loppuun saakka?

Arwon ja perheemme toisen hihnanpään tilanne on sitten taas se, että JOS Arppa ei liikaa pidä älömölää, se voi hyvinkin tehdä oikein nättiä tottista. Sillä ei nimittäin ole vireen kanssa juurikaan ongelmia myöskään kokeenomaisissa treeneissä, sinnikyyttä sen nakin odottamiseen vanhemmalla paimenpystykorvalla nääs riittää. Mutta. Liiallinen haukkuminen on kyllä ihan olemassa oleva riski, koska jos se on epävarma mitä tehdään, alkaa metakka. Ja ottaen huomioon, että myös Arpan ohjastaja vasta muutama viikko sitten aloitti näiden asioiden treenaamisen ikinä, on epävarmuutta helposti ilmassa molemmilla osapuolilla (ja sitten vielä ne kaikki pienet kirjoittamattomat jutut, joista kukaan ei kerro ja jotka pitäisi vaan hoksata kysyä...). Toinen vakava riski Arpan kanssa on  dobermann.  Etenkin tuijottava sellainen ja ilmoittautumassa parina samaan aikaan.

Että tällainen on tilanne nyt. Vielä treenikärpänen on hengissä ja surraa, nyt vaan pitää muistaa ruokkia sitä sopivalla tavalla, eikä antaa sen ryytyä arjen kaikenlaisten säätöjen alle. Meidän mottona vielä hetken aikaa olkoon siis se, että "kärpänen on ystävämme."

Päivän kuva: Mää oon kyllä ainakin eripätevä! Sanoo Kaiku.

Hei me treenataan taas!

Oho ja ups! Nythän kävi niin, että eräänä menneenä iltana huomasin sujuvasti ilmoittaneeni molemmat porkkispojat kokeeseen ja lisäbonuksena vielä kaksi kaveria koirineen samantien. Että nyt meidän treenaamiselle tulikin sitten ykskas tavoite. Hui! Onneksi on myös lohduttavia kavereita, jotka muisti muistuttaa siitä, että tavoitteettomaan treenaamiseen kuuluu tavoitteeton koeosallistuminen - pettämätön logiikka, sanoisin. No, nyt mennään eikä meinata ja ihan tarkalleen ottaen ainakin tällä hetkellä ideahan tuntuu vallan kivalta! Periaatteessa on mahis, että koe menee ihan ok, mutta koska kokeenomaisia (kokonaan palkattomia) treenejä on tehty aivan hurjan vähän ja todennäköisesti meikäläinen koomaantuu koepaikalla asap, voi homma yhtähyvin mennä aivan miten vaan. Ennen muuta kyseessä on meikäläisen hermorakenteen testaus koskien yhtä lailla itse koetta kuin sitä edeltävää treenaamistakin.

Joten viimeaikoina ollaan siis treenattu vähän ehkä enemmän systemaattisemmin kuin yleensä. Ensimmäinen vaikeus tavoitteellisessa treenaamisessa on tietty se, että missä määrin mitäkin juttua kannattaa treenata ja millä tavalla, jotta ei tapa koirilta motivaatiota ylitreenaamisella. Se mitä nyt EI saa tapahtua, on ylenpalttiseen treenaamiseen haksahtaminen ja sen unohtaminen, että koirillakin on päivänsä, eläviä otuksia eikä robotteja kun ovat.  Joten jos joku juttu ei jonain päivänä mene kuten yleensä voi olla, että kyseessä on tilapäinen eikä vakava hirveää hinkkaamista vaativa juttu. Toisaalta suoritusvarmuutta tilanteessa kuin tilanteessa pitäisi myös saada lisää. Joten sitäkin on varottava, että ei anna porkkispoikien myöskään oppia suorittamaan vähän sinnepäin. Tavoitteettoman ja tavoitteellisen treenaamisen yksi suuri ero onkin siinä, että jälkimmäisessä tapauksessa on ihan pakko miettiä sitä treenaamista itseään aivan eri tavalla - eikä kyse ole vain siitä miten opettaa koiralle jotain tiettyä temppua vaan siitä, millainen koutsi koirallensa ylipäänsä on. Tiimihommia, mitäs muuta.

Lisähaasteensa ja -hauskuutensa tulevaan koitokseen tuo se, että perheemme toinen hihnanpää lupasi mennä ko. kokeeseen Arwon kanssa ja meikälle jäi ohjastettavaksi Kaikulainen. No, nehän ei oikeastaan ole juurikaan moisia juttuja yhdessä ikinä treenanneet, mutta toisaalta so what. Joskushan homman voi myös aloittaa ja mikseipä yhtähyvin vaikka silloin, kun koira on juuri täyttämässä 9 v. Ehkä käy suorastaan vähän kateeksi se, miten mukavan rennosti ja täysjärkisesti joku voi osata suhtatua näihin juttuihin jo lähtökohtaisesti. Että hatunnostot kyllä siitä.

Lähitulevaisuudessa meillä siis treenataan (tavoitteellisesti) taas. Ja siksipä viimepäivinä on tullut myös katseltua uudestaan mitä viksua esimerkiksi Pipa on asioista tuumannut. 

Päivän (video)kuva: "Lapio sulle ja nakki mulle - ja HETI " - sanoo Arwo. Onneksi esine-etsintä ei kuulu tulevan koitoksen vaatimuksiin, muuten saattaisi meikäläisiltä tässä kohtaa vähän hymy hyytyä ;-).

Mauri, perkele!!

Ihmisen tietää sairastuneen melkoisen vakavasti pentukuumeeseen, elikkäs PeKuun, siinä vaiheessa, kun päässä alkaa pyöriä kysymys "mikä sille annetaan nimeksi." Sille tulevalle ihanalle pennelille, jota on hartaasti odotettu, toivottu ja kaivattu. Nimipolitiikka onkin aivan keskeinen osa koiraihmisen elämää ja siksi sitä monasti harrastetaankin jo hyvissä ajoin kaikkien mahdollisten tulevien ja kuviteltavissa olevien koirien osalta. Ja mikäs sen hauskempaa myöskään uutukaiselle kasvattajalle, kuin keksiä pentueellinen persoonallisia nimiä! 

Mutta, kun nimi on päätetty ja penneli tullut kotiin, ei kovin montaa sekunttia yleensä mene siihen, että pentukoira onkin jo ristitty uudelleen. Rakkaalla lapsella on todellakin monta nimeä. Vuosien vieriessä koiraihmisen mielikuvitus nimipolitiikassa ei tavallisesti myöskään ehdy, vaan pikemminkin lisääntyy.  Niinpä sen lisäksi, että meillä asustavat kotona mieskoirat Arwo ja Kaiku, meillä asuvat myös:

Mervi ja Suski. Mervi ja Suski ilmiintyvät paikalle erityisesti silloin, kun ollaan lähdössä reissuun ja koko porukka vähän sinkoillaan sinne sun tänne kamoja pakatessa. Toimintaa kuvannee parhaiten ilmaus "iloinen härdeli," johon Mervi ja Suski ottavat ahkerasti osaa.

Arpaleena-Sirpaleena näyttäytyy puolestaan silloin, kun ihmiselle tulee tarvetta vähän lelliä vanhempaa pystykorvaa. Toisinaan sohvalla makoilee myös Sirkka, Samettiturkkinen Seurustelukoira,  joka sitä siksi kutsuttaessa heittäytyy seljälleen ja on jalat oikosenaan valmiina rapsuteltavaksi. 

Hilkka Hätähousuun törmätään tyypillisesti silloin, kun ollaan lähdössä lenkille ja otetaan hihnat narikasta esille. Hilkan erityiskykyjä onkin melkein osata pukea ihan itsekseen valjaat päälle tassujaan ahkerasti joka suuntaan nostelemalla.

Kaikulainen Koikkalainen tavataan puolestaan useimmiten aamuisin sängystä, jonne se on kaivautunut tyynyjen väliin örisemään. Sängystä saattaa löytyä myös Koop Kaikkonen, jolle on tyypillistä aivastelu ja ihmisen naaman pusuttelu.

Kaikai (lausutaan erityisen reippaasti) taas asustelee enimmäkseen mökillä ja tarkkailee intensiivisesti pihapiirin pieneläimiä. Kaikain kanssa liikuskelee monesti myös aina hyväntuulinen Kaiks, joka tulee täyttä laukkaa kutsusta luokse ja on aina valmiina toimintaan.

Myös Silakat ja Salakat majailevat tyypillisesti mökillä ja puuhaavat omaehtoisesti sitä sun tätä ja yhtä ja toista hännät sinne sun tänne viuhtoen. Monesti Silakoiden ja Salakoiden jälkeen paikalle saapuu myös Naurava Nakki, joka kirsu mullassa kipittää hyväntuulisena sisälle myyräpilkin jälkeen.

Jaana Jänishousu on melko harvinainen, mutta joissakin tilanteissa yhtäkkiä paikalle ilmiintyvä koira.  Jaana on kovasti innokas, mutta vähän saattaa jännätä jotain asiaa tai tilannetta, joka ykskaks onkin ihan erilainen kuin ennen. Kuten esimerkiksi se, että autoon hypätäänkin poikkeuksellisesti sivu- eikä takaovesta.

Heikki Hirvikoira on puolestaan aina valppaana, mökillä ja kaupungissa, talossa ja puutarhassa. Heikillä ei polvet tutise eikä hännän asento laske, sanoi rotumääritelmä asiasta mitä tahansa.

Arwelihärweli on metka otus, joka yhtäältä vie ihmiseltä hermot tohottamisellaan, toisaalta saa ihmisensä kuitenkin aina hyvälle tuulelle. Arwelihärwelin elämässä kaiken pitää tapahtua nyt eikä kohta, ja mielellään mahdollisimman monen asian samaan aikaan - odottaminen ei ole tämän koiran juttuja, ei laisinkaan.

Etevikkö ja Pätevikkö ovat koiramaailman aatelia ja asustavat sekä maalla että kaupungissa ja niitä on aina varsin ilo tavata silloin - harvoin - kun paikalle sattuvat. Ne eivät yhtään sinkoile hihnassa hajuihin, eivät lähde citykanien perään, eivät lainkaan rähjää muille koirille ja ovat muutenkin koko ajan kuulolla, myös treenikentällä. Etevikön ja Pätevikön kanssa lenkkeillessä ihmisenkin mieli hymyilee siitä silkasta ilosta, kuinka koiran kanssa voikin olla niin kivaa!

Merja ja Marja ovat sen sijaan koirakaksoset, jotka tekevät asioita samaan aikaan ja samalla tavalla. Esimerkiksi odottavat sisääntulonamia viimeisen iltapissatuksen jälkeen, tai päivittäistä aamujuustoaan.

ArwoHILJAA on puolestaan ehta maaseudun koira, joka juttelee mieluusti kaikille metsäneläimille ja muille koirille. Ihan lämpimikseen. Ja paljon.

KaikuEIIII taas kiihtyy ruokaa odottaessaan ja sillä on siksi polttava tarve jyrsiä samalla Arwon niskakarvoja. Josta Arwo ei välitä lainkaan, koska sillä hetkellä ruokaa Arwon sijasta odottaa itse asiassa Paula Pallosilmä, jonka maailmassa ei yksinkertaisesti ole muita asioita sillä hetkellä olemassa kuin pöydällä oleva ruokakuppi, jota on todellakin tuijotettava herkeämättä ja silmät ymmyrkäisinä. 

Nimipolitiikan summa summarum: vaikka kotiin olisikin joskus astellut vitivalkoinen suloinen tyttökoira, joka olisi saanut nimekseen Bella, ei siis ole ollenkaan tavatonta, että koiraihminen voi jonakin syyskuun sateisena ja työkiireisenä aamuna karjaista "Mauri, PERKELE!!", huomatessaan pienen valkoisen koiransa singahtavan rusakkojahtiin karvat märässä ja mutaisessa maassa viistäen...

Päivän kuva: Lapinporokoirapojat Merja ja Marja aina valmiina toimintaan!

Treenilinjaisten supertreenit

Parisen viikkoa sitten ryhdyttiin kirjaimellisesti treenilinjaisiksi ja singahdettiin treenaamaan ihan urakalla, nimittäin kolmea (tai oikeastaan neljää) lajia ja aina Joensuuhun asti. Siihen suuntaan oli muutakin asiaa (ks. edellinen blogikirjoitus) ja Joensuusta löytyi myös vanhoja aktiivisia treenituttuja ja muutenkin kavereita, kuten ihanainen Oikku + mudinpoikanen Urho, pätevät porkkispojat Aihki ja Raiku,  sekä uudempi tuttavuus porkkisneito Aika huoltojoukoineen. Ja kylläpä vaan olivat edellä mainitut kimppatreenailijat suunnitelleet meille aivan mahtavan päivän! Mutta jo ennen Joensuuta pysähdyttiin yöpymässä ja samalla aksaamassa Kiteellä. Vaikka edellisestä agiradalla vierailusta oli aikaa reilu vuosi, silti porkkispojat hyvin muistivat radalle päästyään mikä on se homman juju ja tarkoitus. Tulihan aksaa nyt kuitenkin muutama vuosi aika aktiivisesti ja ohjatusti treenattuakin. Totta kai kaikenlaista pientä "unohtamista" oli, kuten esmes kunnon kontaktit, mutta toisaalta sitten esimerkiksi kepit meni Kaikulla edelleen aika hyvällä tekniikalla.  Sen verran kivaa oli, että siitä seurasikin luonnollisesti se kysymys, että pitäisköhän alkaa aksata uudelleen. Odotamme edelleen vastausta ;-).

Seuraava aamuna matkailtiin siis Joensuuhun, jossa ekaksi suunnattiin maastolajien pariin. Koska treenattavia koiria oli kaikkiaan 7 sovittiin etukäteen, että otetaan kullekin koiralle yksi maastotreeni, jälki tai haku. Sekä Arwo että Kaiku ovat molemmat harrastaneet muutaman vuoden aktiivisesti etsintähommia raunioilla (ei tosin enää reiluun vuoteen), maastossa PK-haun tyylisesti on sen sijaan treenattu vain muutamia kertoja. Mikään ihan uusi juttu ei  "äijien" etsintä kuitenkaan kummallekaan siis ole. Päätettiin ottaa Arwon kanssa hakuharkka ja Kaikun kanssa jälkitreeni (onhan Kaikulaisen isäkoirakin jälkimestari, nih!), koska tavoite oli ennen muuta myös itse oppia valvovien silmien alla miten näitä juttuja treenataan niinku ihan oikeasti siltä varalta, että treenikärpänen PK-muodossa oikein kunnolla joskus puraisee. Jälkeä ei olla käytännössä tehty juuri lainkaan, ihan muutamia lyhyitä makkarajälkiä silloin tällöin. 

Ekana tehtiin jälkikoirille jäljet vanhenemaan ja sillä aikaa vedettiin "hakukoirille" harkat. Päätin yksintein ottaa Arpalle ihan kunnon harkan, neljä maalihenkilöä valmiina keskilinjan molemmilla puolilla (2+2) niin, että ekan henkilön lähdön metsään se näki. Mielikuva varmuuden vuoksi siksi, että muistuttelin Arpalle, että nyt ei ole tarkoitus kuseksia pitkin näreitä ja syödä hirvien jätöksiä, vaan tehdä ihan jotain muuta - olihan edellisestä maastotreenistä vierähtänyt tosiaan jo muutamakin tovi. Vähäiseen treenimäärän nähden homma meni käsittääkseni kyllä aivan nappiin! Mikäli oikein ymmärsin, olisi kuulemma ollut ihan kelpo ykkösluokan suoritus kokeissakin. Pistot oli tarpeeksi suoria, irtoaminen hyvää ja vauhdikasta, mitään ylimääräistä härveltämistä tai kuseskelua ei ollut, ilmaisut toimi maalihenkilöiden mukaan hyvin, eikä kenenkään maalihenkilön taskulle tungettu - tämä nimittäin oli ensi alkuun raunioilla asia, jossa piti olla tarkkana. Arpalla sanan "äijä" kuuleminen liittynee aika vahvasti siihen mielikuvaan, että "täällä jossain on tyyppejä, jotka mielellään syöttää mulle lihapullia, kun vaan ensin löydän ne ja vaadin niitä (=haukun) tarpeeksi painokkaasti." Mikäs muu voisi olla superahneelle koiralle motivoivampi juttu? Meikäläinen suorastaan vähän häkeltyi taas siitä, miten hyvin koira todellakin voi tietää mitä tehdään, vaikka tämä oli tänä vuonna peräti kolmas kerta vastaavia treenejä (josta herääkin aina se kysymys, että kumpi niitä huikeita viikottaisia treenimääriä oikeastaan enemmän tarvitsee, koira vaiko pikemminkin ohjaaja itse ja ihan jo senkin vuoksi, että treenaaminen sinänsä on kivaa?)

Hienoa oli myös katsoa kokeneempien hakukoirien hommia ja erityisesti sitä intoa ja vauhtia, jolla etsintään lähdettiin.

Kaikulle tehtiin käsittääkseni noin 100 metrin jälki kuivaan mäntykangasmaastoon, jossa muurahaisten iloksi oli ruokaa joka kolmannella askeleella ja loppupalkkana isompi kasa ruokaa. Ohjaajana tässä lajissa oli perheemme toinen hihnanjatke, eli saatan nyt muistaa jotain vähän väärin. Jälki vanheni varmaan about 1,5 - 2 tuntia. Etukäteen tuumasin, että näinköhän Kaikulainen ollenkaan hiffaa mistä on kysymys, se kun ei voi vielä mitenkään tietää miksi ylipäänsä olisi sen kannalta kiinnostavaa seurata jotain tiettyä jälkeä = loppupalkan olemassaolosta saatika sen laadusta ei sillä voinut olla ekakertalaisena siis havaintoakaan. Käynnistyihän koirapoika jälkihommiin sitten lopulta, tosin muurahaiset oli selvästi aika ällöjä ja monet namit taisi jäädä sen vuoksi syömättä - Kaikuhan ei muutenkaan ole mitenkään ihan kamalan ahne tapaus. Kiva oli myös huomata, että siinä vaiheessa, kun koira ei oikein tiedä mitä tehdä ja katselee taivaalle, on ihmisen parempi olla ihan hiljaa ja antaa koiran ratkaista asia. Kaikukin mutaman tuumailutauon jälkeen lähti rauhalliseen tahtiin uudelleen jäljelle ja jäljesti koko homman kunnialla loppuun saakka. Paljon opittiin jäljestyksestä (jossa tietty on siinäkin kaikenlaisia koulukuntia treenitapojen suhteen, mutta elämä on), joten nytpä tiedetään ainakin yksi looginen treenitapa ja mihin silloin kannattaa kiinnittää huomiota, jos ja ehkä kun aletaan tekemään kunnon jälkitreenejä enemmänkin. Kokeneemmat jälkikoirat oli meikäläisen silmiin kyllä aika superhyviä, eivätkä jäljentekijän ansoista käsittääkseni myöskään pahemmin hätkähtäneet.

Maastolajeissa meni muutama tunti, joten siinä vaiheessa päätettiin pitää pieni breikki ennen tottis/tokotreenejä Pärnävaaran aivan superloistavissa treeniolosuhteissa (= hiljaisuutta, esteet, tilaa, grillikota, vessa...!!!!). Varsin menestyksekkäästi saatiin tulet grillin alle ja nautittiin tovi kaikenlaisia herkkuja, joita treenikaverimme olivat paikalle tuoneet ja puhuttiin "koiraa" - aivan mahtavan kivaa! Koirat pääsivät myös välillä jaloittelemaan. Monestihan treenaamisen ikävänä, mutta vähän niinkuin myös välttämättömänä, kääntöpuolena on se, että treeneihin menee aikaa useampi tunti, josta kukin koira on (lajista riippuen) aktiivinen noin vartin ja muun ajan koirat nököttää autossa muiden koirakoiden treenatessa. Ei kiva, mutta minkäs sille teet.

Pienen breikin jälkeen siirryttiin kentälle ja otettin yksitellen (ja vähän myös ryhmäjuttuja) koirilla kaikenlaisia toko/tottis-juttuja. Oma tavoitteeni oli lähinnä katsoa miten koirat toimii vieraalla kentällä vieraiden koirien kanssa, kun monesti joko paikka tai treenikaverit on koirille entuudestaan varsin tuttuja. Opinpahan taas jälleen sen, että kyllä herkästi kiihtyvä Arppakin jo ns. pysyy käsissä, vaikka vieressä olisikin muita uroita. Molemmilla porkkispojilla taisi jo vähän tassu painaa, koska tekivät hommia (seuruuta, luoksetuloa, paikkamaakuuta ja jotain jääviä muistaakseni) vähän puolivillaisesti - olihan takana jo yksi pitkä reissupäivä ja yö vieraassa paikassa, sekä maastotreenit. Ja aurinkokin porotti taivaalta ukkosmaisen helteisesti. Meni siis ihan jees ja ok myös häiriössä (ml. ilmoittautumiset tuomareille), mutta etenkin Kaikkonen oli paikoin vähän muissa maailmoissa, parhaimmillaanhan se on todella eloisa tokottaja. Arppa tietty äänteli aika tavalla ja miksipä ei niin tekisi, kun eipä sitä älämölää ole viime aikoina myöskään mitenkään systemaattisesti yritetty edes kitkeä pois, öh. Tarkoitus oli myös kokeilla PK-esteitä, mutta Kaiku oli heti kättelyssä "tuonne en nyt siis kyllä kiipeä", joten ei alettu sitä väkisinkään sinne tunkemaan (voi olla, että olisi pitänyt, toisaalta oppihan se agiesteetkin aikanaan kaikki ihan ok helposti, kun sillä päällä oli). Arwon kanssa ei kokeiltukaan, sen sijaan näytettiin treenikavereille kuinka "taitava" se on jo noutamaan ;-). Noutaahan se, mutta kaunis luovutus onkin sitten toinen asia... Ihan parasta näissä treeneissä oli se, miten ko. treeniporukan hihnanjatkeiden dynamiikka keskenään toimi omaan silmään kympillä. Toisten suorituksia kommentoitiin, oltiin välillä eri mieltä syistä ja tarvittavista korjauslikkeistä, mutta kaikki tämä hyvällä fiiliksellä, yhteistä osaamista hyödyntäen ja muiden mielipiteitä kunnioittaen. Eikös tämä olisi nimenomaan juuri kimppatreenien pointti? 

(viereinen kuva Leena Koski)

Mitä treeneistä opittiin?  Ainakin se, että meikäläisellä on edelleen näköjään tapana (ongelma on siis jo tiedostettu aikaisemminkin, mutta siitä ei ole vieläkään päästy eroon, arghh!!) ikäänkuin kannustaa ja motivoida koiraa kehumalla sitä käytännössä myös silloin, kun se tekee ei-tovotulla tavalla - siis mitä hemmettiä??? Miksipä koira ei siis vaikkapa seuruussa jätättäisi, jos sitä koko ajan kehutaan sen ollessa liian takana? Ja muutenkin meikäläisen suusta tulee aivan liikaa sanoja koko ajan, joten kotiläksyksi saatiin kehoitus olla enemmän hiljaa ja keskittyä palkkaamiseen juuri sillä oikealla hetkellä. Superia oli kyllä se, että saatiin kotiinviemisiksi aikamoinen treenikärpänen ja nimenomaan kiva sellainen. Tehdään mitä tehdään ja mennään johonkin kokeeseen jos mennään ja sillä sipuli. Peruskuvio on kuitenkin ihan hanskassa, koirat toimii vieraassakin ryhmässä, on suht kivasti motivoituneita ja pysyy kuulolla, joten siitä on hyvä alkaa viilaamaan juttuja eteenpäin, jos sellainen inspis iskee :). Ja näitä asioita pohdittiinkin lisää illalla skumpplasin äärellä, mihin tiukka treenipäivä on aina syytä lopettaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - kiitos vielä, Joensuu!

Lomalle koiran kanssa, vol. 2

(Aikaisempi ja laajempi katsaus koiramatkailuun löytyy siis tästä)

Karujen arktisten paimenpystykorvien Arwon ja Kaikun palveluskunta jäi lomalle juhanuksen tienoilta ja niinpä päätimme yksintein lähteä pienelle Itä-Suomen turneelle koko porukka. Mitään muita suunnitelmia ei etukäteen ollut kuin käväistä Kuopiossa ja Joensuussa vähän myös työhommien merkeissä (meikäläisten loma on aika suhteellinen käsite, nääs). No, ensimmäinen ei toteutunut ollenkaan, mutta Joensuun keikalle kehiteltiinkin samalla kunnolla äksöniä myös koirille useamman harrastuslajin merkeissä. Mutta siitä sitten enempi ihan omassa tarinassaan, nyt palaillaan vielä jo päättyneeseen retkeen koiramatkailun näkökulmasta. Olennainen osa meikäläisten matkailua on muuten kunnon tiekartta. GPS kyllä neuvoo kätevästi sijainteja, mutta kartan kanssa saa paljon paremman käsityksen siitä missä milloinkin mennään ja paikat jää ihan eri tavalla mieleen. 

Ensimmäinen tavoite etelästä lähtiessämme oli bongata lounaspaikaksi joku muu kuin ABC huoltamo. Koska päätimme ajella itään pieniä teitä ja paljonkin mutkia matkassa, päädyimme lounasaikaan idylliseen Ristiinaan. Ja kas, sieltä löytyikin aivan oivallinen paikka, nimittäin Wanha Peltola, joka on auki vain kesäkuukausina. Koska päivä oli melko kuuma, saatin lupa ajaa auto ihan pihapiiriin muutaman mertin päähän pöydästämme, joten pystyimme jättämään koirille kaikki ovet ja ikkunat auki valvovien silmiemme alla. Paikassa on myös terassi, johon olisi todennäköisesti saanut ottaa koiratkin mukaan, mutta sitä ei oltu vielä laitettu kuntoon, ekana aukiolopäivänä kun paikassa vierailimme. Ruoka oli aivan loistavaa ja todellakin edukasta, kahden ihmisen kolmen ruokalajin ateria + lasi viiniä maksoi yhteensä 43 eukkaa. Bonuksena se, että lounaan jälkeen pystyi tekemään kivan lenkin koirien kanssa kauniissa maalaismaisemassa.

Wanhan Peltolan talo Ristiinassa

Ristinasta jatkoimme edelleen pieniä teitä kohti itää, Sulkavan kautta Savonlinnaan. Seuraava stoppi pidettiin ennen niin legendaarisessa Pistohiekassa, joka näytti nyt kasvavan monin paikoin lähinnä heinää ja olevan aivan kuollut. Ei se mitään, olipa ainakin tilaa käppäillä rannalla koirien kanssa ja maisemathan on todella upeita! Savonlinnassa ei sen ihmeemmin pysähdytty tällä kertaa, ajeltiin kuitenkin keskusta läpikotaisin läpi ja otettiin suunnaksi Kerimäki, jossa meistä kumpainenkaan ei ollut ennen käynyt. Ja jossa olisi syytä käydä ainakin katsastamassa Se Kirkko. Kerimäellä tehtiin koirien kanssa samalla vähän pidempi kävely ja käytiin ihastelemassa mm. Puruveden rantaa. Ja kirkasta oli vesi! Uimarannan vieressä oli jonkinlainen veneiden laskupaikka, josta päästimme koirat kahlailemaan. Kukaan ei moisesta tuuminut mitään, joten kai se oli sitten ihan ok? Kerimäeltä singahdettiinkin vauhdikkaasti kohti Kiteetä, jossa oli ensimmäinen majoituspaikka kaverimme luona. Samalla otettiin vähän aksaa, kun sellaiset mahdollisuudet Villa Taivaannastassa kerran on. Mutta siitäkin lisää varsinaisessa treenikertomuksessa pikapuolin.

Seuraavana aamuna suunnatiin vauhdilla kohti Joensuuta, jossa koko päivä vietettiin jäljen, haun ja pk-tottiksen merkeissä. Olipa muuten mahtavat treenimahdollisuudet Pärnävaaralla: grillikota, vessa ja kaikki! Ja myös ne esteetkin ;-).  Ja meikäläiset metelillä jatkuvasti rasitetut kaupunkilaiset hämmästelimme hijlaisuutta ympärillämme muiden suureksi huviksi. Majoitus hoidettiin Joensuussa Sokos Hotel Kimmelissä, joka oli sijaintinsa puolesta aivan nappivalinta noin niinkuin koirien pissatuslenkkejä ajatellen. Sen sijaan melko mielenkiintoista oli se, että koiran kanssa majoittuville tarjottiin ensin ainoaksi vaihtoehdoksi remontoimatonta ja savullista huonetta, mutta asiasta vähän motkotettuamme löytyi tarjolle mm. myös pikkusuite. Otettiin stten se, koska normihuoneita ei ollut vapaina ja tarkoitus oli pitää illalla vielä pientä palaveria. Palvelu oli oikein hyvää ja Fransmannista tilaamamme salaatit oli hotelliketjusapuskaksi aivan todellakin hyviä, joten suosittelemme.

Joensuun jälkeen tarkoitus oli jatkaa matkaa Kuopioon, mutta jostain saimme päähämme lähteä sittenkin Punkaharjulle katsomaan miltä paikka tätä nykyä näyttää. Ja kivaltahan se näytti. Päätettiin yrittää varata majoitus mahdollisimman keskeltä harjualuetta, että ollaan sitten kanssa ihan ns. hoodeilla.  Aika suuri ylläri olikin se, että majoituskapasiteettia oli tarjolla vaikka kuinka - "Punkkis" oli aivan tyhjänä turisteista ja muista matkailijoista. Omituista. Etenkin, kun ottaa huomioon paikan ainutlaatuisuuden ja sen, että esim. majoituspaikkamme Punkaharjun Valtionhotelli oli kaikinpuolin kiva ja perinteikäs paikka - ei tosin mikään kamalan halpa, jos siellä myös hoitelee nälän pois vatsasta kurnimasta. Toisaalta ruoka oli todellakin laadukasta ja kauniisti esille laitettua. Pääasia kuitenkin oli se, että koirat eivät tuntuneet olevan millään tavalla ongelma henkilökunnalle, niistä ei peritty edes mitään ylimääräistä maksua. Ja ulkoilumaastojahan siellä riittääpi, meidänkin huoneen edestä lähti kilometritolkulla ihania polkuja pitkin ja poikin harjua ja järvien rantoja. Voimme näin ollen todellakin suositella paikkaa koiran kanssa matkailuun.

Punkaharjulta olikin aika suunnata takaisin kohti etelää ja päätimme ajella Lappeenrannan, Haminan ja Kotkan kautta ja jälleen kerran mahdollisimman paljon pieniä teitä. Ja senpä vuoksi matkan varrelle mahtui mm. Ruokolahti, jossa nautimme yhdistetyssä maalaispuodissa ja kahvilassa pientä välipalaa ja ulkoilutimme koiria. Mitään erityistä ei mieleen niin nopsalla pysähdyksellä jäänyt, paitsi kirkon mahtava sijainti järven rannalla! Sen suurempia stoppeja ei matkaan enää sen päivän aikana tullut, Hamina ja Kotka ajeltiin ympäriinsä ja todettiin, että pitää tehdä ihan oma retki molempiin, kun edellisestä kerrasta on jo joitakin vuosia. Hamina etenkin jotenkin kyllä koukuttaa! Itä-Suomen turnee päätettiin tällä kertaa Loviisan autogrilliin, jossa nautiittiin ns. perusmätöt ja ihailtiin kaatosadetta ikkunasta. Parin viikon päästä on tarkoitus suunnata länteen samantyppiselle retkelle.

Päivän kuva: Arwo pukeutuu pitsiin, kuten Karjalassa on tapana, eli Arpaleena-Sirpaleenan käsitys siitä kuinka pitkälle pitää siirtyä pöydän vierestä, jos pyydetään poistumaan: "mää en suinkaan kerjää, mää vaan vihjailen." 

Vanhat ja rakkaat

Kaverini hankki jokin aikaa sitten elämänsä ensimmäisen koiran. Toki piti pyytää heti audienssi penneliä ihmettelemään ja olihan se soma kuin mikä, kuten pennuilla on tapana olla. Siinä sitten yhdessä hämmästeltiin miten sekä hauskaa että mahtavan mielenkiintoista on tutustua aikaisemmin kokonaan itselle vieraan otuksen maailmaan. Samaan aikaan penneli itse oli tietty penneli parhaasta päästä: haukkasi ruohontupsuja, hyppäsi tasajalkaloikkaa ympäri pihaa ja heilutti häntäänsä vimmatusti viipottaessaan sinne sun tänne. Penneli on vähän niinkuin sekä avaamaton että vielä kirjoittamaton kirja, jonka sivut odottavat yhteisiä tarinoita kerrottaviksi. Mutta huikaisevaa on myös se vastuu, mikä pienestä koiranalusta ihmiselle seuraa: minä olen sen ottanut osaksi omaa elämääni ja minun tehtäväni on myös huolehtia siitä, että sen elämä on elämisen arvoista.

Vaikka pennelit ovat ihania, oikeastaan aikuiset vanhemmat koirat vasta ihania ovatkin. Niiden kanssa ei enää tarvitse hötkyillä mistään, ne ovat kuin villasukka jalassa ja lämmittävät pelkällä olemassaolollaan ihmisensä kotia ja mieltä. Vaikka joskus olisikin ollut tavoitteita ja suorituspaineita, vanhan koiran kanssa niitä ei enää ole ja voi vain keskittyä nauttimaan sen silkasta olemassaolosta. Myös koetut haasteet ovat muuttuneet vähitellen osaksi sitä koiran persoonaa, josta on tullut itselle kovin tärkeä ja rakas. Reunahuomautukset ja rypistyneet sivut antavat juonelle särmää siinä missä kauniin loogiset piirrokset ja kuvatkin. Surullisinta onkin oikeastaan se, jos joutuu yllättäen luopumaan koirastaan jo tässä vaiheessa, kun omalla tavallaan paras yhteinen aika on vasta tulossa.  Siksi en oikein ymmärräkään sitä, jos vanha koira laitetaan kiertoon elelemään eläkepäiviänsä toiseen kotiin uuden ja virkeämmän koiran tieltä. Vanhat koirat eivät myöskään kuulu sohvan taakse unohdettuina makaamaan, vaan ihmisensä viereen ja lähelle.

Koiran vanhenemiseen liittyy tietty aina myös haikeutta - koiran elämä on loppujen lopuksi aivan käsittämättömän lyhyt, vaikka koirayksilö elelisi ihan pitkänkin koiranelämän. Meidän iki-ihanaa partakoltiaista Heimoa alettiin haudata jo kutakuinkin kahdeksanvuotiaana sen saatua ensimmäisen diagnoosinsa niskakulumiensa halvaannuttavasta vaikutuksesta. Tai oikeastaan Hempan tarina sai surulliset reunuksensa jo sen ollessa vasta vuosikas, kun sekä sen emän että isän todettiin sairastuneen samaan ja ainakin jossain määrin perinnölliseen autoimmuunitautiin. No, Hemppa ei moisista diagnooseista lannistunut, vuosien varrella tuli niskakulumien lisäksi yhtä ja toista vaivaa, mikään niistä ei kuitenkaan vaatinut onneksi säännöllistä lääkitystä. Aika monta "varmasti viimeistä kesää" tuli Heimon kanssa sen lukuisista diagnooseista johtuen kuitenkin elettyä. Sitkeästi se kuitenkin porskutti yli 15 vuotiaaksi, kunnes päätti yhtenä huhtikuisena iltana lähteä tästä maailmasta saappaat jalassa ja jättäen meidät ihmettelemään sitä, miten jonkun puuttumisen voikin niin vahvasti tuntea. Vaikka kotiin jäikin vielä kaksi varsin eläväistä paimenpystykorvaa, hiljaista oli. Kaikulla oli myös tapana käydä aina lenkiltä tultaessa tervehtimässä ensimmäiseksi Heimoa, Heimo kun viimeiset pari vuotta lenkitettiin pääasiassa erikseen ja omaan tahtiinsa.  Lähes pari viikkoa Kaikkonen jaksoikin Heimoa etsiä ihan jokaikisen kotiinpaluunsa jälkeen. Siinä sitä sitten mietittiin, että miten selittää koiralle, että joku osa laumasta on poissa ihan kokonaan ja lopullisesti, kun se jo kotiovella alkaa heiluttaa häntäänsä jälleennäkemisen innosta?

Vanhat ja rakkaat, sellaisia ne ovat, kun aikaa ja yhteistä tietä on riittävästi takana. Mitä pidempään koiran kirjaa on kirjoitettu, sitä raskaampaa mutta tärkeämpää on tunnistaa se hetki, jolloin koiraystävän täytyy vaan antaa mennä. Se on ihmisen karu osa näissä tarinoissa, epilogin kirjoittaminen yksin.

Päivän kuva: Partakoltiainen 14 v. kirjaimellisti pitkästä matkasta väsyneenä, kotiinpaluumatkalla Amsterdamista keväällä 2010.