Koiraihmisen kehityskaari, osa 1

Varoitus: teksti saattaa sisältää mitä suuremmassa määrin itseironiaa, kaikissa rooleissa

Eräänä kauniina päivänä (tai vaihtoehtoisesti synkkänä ja myrskyisenä yönä) Ihminen saa ajatuksen: jospa minäkin hankkisin koiran! Niinpä Ihminen - innoissaan - erehtyy kertomaan asiasta muun muassa työpaikallaan. Sillä samaisella sekunnilla Ihminen nimittäin kohtaa ensimmäisen kerran Todellisen Koiraihmisen (jonka olemassaolosta työpaikallaan Ihminen ei ole tiennyt mitään ennen tätä hetkeä) ja oivaltaa nopeasti, että koiran hankkiminen on Maailman Toiseksi Tärkein Asia. Vähintään. 

Todellisen Koiraihmisen ansiosta ei mene kuin hetki siihen, kun Ihmiselle on selvää mitkä rodut sairastavat mitäkin tauteja, millä roduilla viiraa päästä noin yleensä, millaisista paikoista ei ainakaan pidä ottaa koiraa ja kuinka dramaattisesti koira tulee muuttamaan Ihmisen koko elämän. Ihminen on hetkisen hämillään siitä mihin tuli ryhdyttyä, mutta Todellinen Koiraihminen kannustaa Ihmistä ottamaan rohkean askeleen - ja muistaa päivittäin laittaa Ihmiselle sähköpostitse uusinta olennaista tietoa, jota ilman ei kertakaikkiaan voi tulla Koiraihmiseksi ja jota Ihminen yrittää huolellisesti painaa mieleensä.

Kun Ihminen on viimein valinnut rodun ja löytänyt sopivalta tuntuvan Kasvattajan (joka on Todellisen Koiraihmisen seuraava kehitysvaihe, mutta se on toinen tarina se), Ihminen menee innoissaan ensivierailulle pentuetta katsomaan. Mutta Ihminen huomaa pian, että mukaan olisi pitänyt muistaa ottaa myös paitsi nykyinen, myös entiset ja tulevat parisuhteen puoliskot (ja mielellään myös anopit, joilla on monesti yllättävän iso rooli Koiraihmisen elämässä) kuin myös valokuvia kodista, tarkka pennun hoitosuunnitelma, sekä suunnitelma pennun tulevaisuuden tavoitteiden osalta. Lisäksi Ihmiselle kerrotaan miten tärkeää on, että pentu ei esimerkiksi kohtaisi tiettyjä asioita ennen kuin täyttää 10 viikkoa, 4 päivää ja 3 tuntia.

Kasvattaja myös kertoo varsin huolellisesti ja vastuuntuntoisesti rodun terveysasioista, mutta Ihmiselle jää silti hieman epäselväksi missä ikävaiheessa hänen pentunsa sairastuu muun muassa Addisonin tautiin, PRA:han, epilepsiaan, varastopunkkiallergiaan, korvatulehdukseen ja lonkkavikaan.

Ensimmäisenä iltana omassa kodissaan Ihminen tarkkailee herkeämättä Ensimmäistä Ikiomaa Koiraansa, jotta osaisi viedä sen tismalleen oikeana hetkenä ulos. Päivällä Ihminen mietti huolellisesti kuinka monta metriä ja minuuttia hän on viettänyt pennun kanssa ulkona ja mitannut grammalleen ruokaa 4 kertaa päivän aikana kuppiin. Ja epäillyt vahvasti tehneensä jo ensimmäisenä päivänä joitakin kasvatuksellisia Suuria Virheitä. Ihmisellä on kuitenkin kohtuullisen levollinen olo uutta ystäväänsä katsellessaan, sillä onhan työpaikan Todellinen Koiraihminen laittanut sähköpostilla tietoa kaikista olennaisista kursseista, joihin pennun kanssa voi (tai on lähes pakko) mennä. Allakka onkin hyvää vauhtia täyttymässä arkitottelevaisuuden, agilityn, pallopaimennuksen ja jäljestyksen alkeista. Ja loma-aikoihin on jo sovittu useampi pentutapaaminen.

Niinpä Ihmisen ensiaskeleet Koiraihmiseksi on vaivihkaa otettu... ("to be continued")

Päivän kuva: Koiraihmiseksi tulevan Ihmisen mielessä siintäviä arjen hyviä koirahetkiä 

Oi niitä aikoja, eli kuva-arkistojen kätköistä

Tuli kaiveltua vähän kuva-arkistoa. Ja muisteltua myös entisiä koiraystäviä. Ja hämmästeltyä kaikenlaisia kivoja pikkujuttuja. Ja ilahduttua siitä, että onneksi kuvia ei tarvitse enää kiikuttaa mihinkään "kehittämöön" - siinä tapauksessa olisi meikäläiset kyllä tällä kuvanottomäärällä olleet konkreettisesti koiraihmisen konkurssissa  jo aika päiviä sitten.

Nuorten karujen arktisten  paimenpystykorvien välistä asiallista neuvottelua teemasta "kenen keppi." Oivallinen kuvapari myös koiran elekielen opiskeluun!

Niisk. Partakoltiainen oli vielä aika toppiskunnossa 13 vuotiaana. Niisk. Leijonahäntä. Niisk.

Haa! Kuva-arkistot paljastivat myös Kaikun todellisen luonteen! Ehkä se ei kuulukaan sarjaan "ei terävin kynä penaalissa", vaan on yksinkertaisesti niin fiksu, että meikäläisten on vaikea sitä tajuta. Katsokaapa nuoren Kaikkosen korvia, ilmetty Yoda!

Isoveli valvoo. Myös jo nuorempana. Aina. Arppa on vahtikoira.

Koiran paras kaveri on koira. Siitä huolimatta, että se "toinen koira" pöllii sen toisen aarteet.

Partakoltiaisen uimakoulua. Koltiainen oli sielultaan vesikoira.

Laivakoiran tehtävätkin on vuosien varrella hoidettu tyylikkäästi.

Hymy pyllyyn - sanoo Arppa! Kuvassa myös osavastaus kysymykseen "miksi koira."

"Mää jekutin....mää löysin ne namit jo!!"

Kyllä se niin vain on, että kaksi on aika hyvä luku, mitä koiramäärään tulee. Arkistojen kiistatonta kertomaa.

Tässäpä oli siis pieni kuvapläjäys ajalta joitakin vuosia sitten, täytyypä jatkaa kaivelua taas toiste. Eipä esimerkiksi tätä kuvaa ottaessa silloin tiennyt, että meillä on vielä joskus tämän koiran penneli. Vaikka olisihan se pitänyt tämän pennelin ilmeestä jo tajuta, että niinhän siinä tulee käymään.

Pieniä juttuja ja vähän reissuakin

Ah! Melkein kesä! Parasta on se, että ulkona voi kuluttaa vaikka kaiken töiltä liikenevän ajan, kun voi lenkkien lomassa jäädä kaikessa rauhassa fiilistelmään johonkin hauskaan paikkaan eikä kenelläkään palellu sen paremmin varpaat kuin tassutkaan. 

Ja tämän takia koiraihmisen perusvarusteisiin kuulu tietty kevyt päiväreppu, jonne voi pakata eväitä mukaan sekä ihmisille että koirille. 

Muutaman kerran ollaan taas ehditty harrastaa pienimuotoista kimppatreeniä. Kaiku on ilmeisesti omasta mielestään jo niin pätevä (ainakin ilmeestään päätellen), että treenit on ihan turhia. Se on melko huvittava treenikaveri kyllä, ei paljon voi naurulta välttyä sitä katsellessaan, kun toinen on jotenkin koko ajan niin tohkeissaan itsestään.  Saatiin taannoin oikein täydellinen paikallaolo viiden miespuolisen lappalaiskoiran kanssa. Kaikulla on hihna ihan varuilta, koska naapurikoira oli menossa seuraavana päivänä tokokokeeseen eikä tietty haluttu ottaa mitään riskiä asian kanssa. 

Arwo noudattaa myös mökillä sitä politiikkaa, että "koirat ovat maassa/lattialla, me muut käytetämme sohvia". Arpalle ei koiranpedit kotona kelpaa kuin aivan satunnaisesti ja pienen hetken, sohva sen sijaan kelpaa näköjään sekä talossa että puutarhassa.

Viikko sitten singahdettiin pienelle viikonloppureissulle neljän "lapsen" ja koirien kanssa. Kyseessä oli ns. perinteinen tätiviikonloppu: me, koirat, lapset, pelikortit, ruokaa ja sellaista. Ensin oltiin omalla torpalla ja karut arktiset paimenkoirat osallistuivat tietysti antaumuksella ihan kaikkeen, kuten pöydän kattaukseen.  On kyllä aika kivaa, kun koirat ja sukulaislapset tulevat keskenään niin hyvin juttuun, kaikki taitaa tykätä kaikista? 

 

Yöllä majoituttiin Loviissa koko poppoo. Porkkis on kyllä parhaimmillaan aikamoinen reissukoira, ei paljon piittaa missä on.  Olennaisempaa taitaa olla se, että kenen kanssa kulloinkin on? Loviisassa piti aamulenkillä toki vähän posettaa.

Kevääseen on mahtunut myös pieniä ihmeitä. Ensiksi osutiin aamulenkillä paikkaan "pond of love", kirjaimellisesti. Siellä tehtiin uusia sammakoita! 

Alkukeväästä harrastettiin myös kohmeloisten kimalaisten elvyttämistä torpalla, kaikille makunsa ja tarpeidensa mukaan. Kimalaiselle siis hunajavettä. Aika nopsaan sai pieni eläin siivet taas selkäänsä!

Nyt on kyllä se aika vuodesta, jolloin kannattaa ptää silmät todellakin auki. Ihan koko ajan. Ei tähän kevään vihreyteen kyllä ikinä totu! Olkoon tässä siis Päivän Kuva, lempipaikkojamme kaupunkilenkeillä silloin, kun mennään vähän pidemmälle metsään lenkkeilemään.  

Kuvatuskuulumisia, vol. 4

Mennyt talvi oli kyllä siinä mielessä ihan huippu, että kaupungissakin oli mahdollisuus juoksuttaa koiria jäällä - mitä ei välttämättä joka talvi tapahdu. Aika nopsaan oli kuitenkin se vaihe edessä, jolloin koirat pidettiin visusti kiinni rannan läheisyydessä ja lähinnä paistateltiin koirien kanssa auringossa. Jonkinlaisena kauhukuvana on aina mielessä se, että koira juoksee keväästä hapertuneille jäille...tähän liittyen suuri suru koittikin ystäväperhettämme tänä talvena, kun vasta nuori lapinkoirapoika hukkui jokeen. Karmeita juttuja nämä, voi apua.

Mökillä otettiin myös kaikki irti latupohjista, joilla ei kukaan enää hiihtänyt ja baana oli ns. vapaa kaikille kulkijoille. Tosin mökillä ei pahemmin sitäkään katsota kieroon, jos kovilla luistelupohjilla joku joskus kävelee hiihtokautenakin. Aika monella kun on koira ja koirienkin kanssa myös hiihdellään samoja latuja. 

Mutta tulihan se kevät sieltä lopulta! Sen varmana merkkinä ovat paitsi narsissit...

...myös pihapatsas, malli "lapinporokoira." Kaiku saattaa taivastella vaikka tunninkin pihalla ihan paikoillaan, antaa nenänsä käydä ja ihmetellä maiseman tuoksuja (tosin se yleensä edellyttää sitä, että takana tosiaan ON aika paljonkin kaikenlaista aktiviteettia).

Aina välillä kyllä tulee huono omatunto siitä, että karut arktiset paimenpystykorvat on roudattu keskelle kaupungin vilinää, kun maalla on niin helppo nähdä miten paljon niillä on kaikenlaista omaehtoista puuhaa siellä sun täällä. Ja ylipäänsä voivat olla ulkona tuntikausia. Huono omatunto taitaa olla koiraihmisen kroonisista sairauksista pahin?

Vanhempi karu eläimemme osaa välillä myös yllättää. Nähtiin nimittäin Arwo ekaa kertaa köllimässä koiranpedillä - vastahan pedit on kutakuinkin vuoden meillä olleet. Arwon mielestä koirat kun nukkuvat lattialla, se itse sohvalla tai sängyssä (pahoittelut kuvan laadusta...)

Kaikun toipumisnen jälkeen ollaan palattu siinäkin mielessä taas normiarkeen, että kavereitakin voidaan moikkailla. Kaiku on melkoisen liikuttava oppiessaan tunnistamaan tietyn näköisen koirayksilön ja yleistäessään kaikki samannäköiset ko. tutuksi kaverikoiraksi. Kuten on käynyt esimerkiksi poikien tyttöystävän Saga-russelin osalta. Ja siitäpä riemu tosiaan syntyi, kun vihdoinkin nähtiin taas "se ihan oikea Saga" - eikä joku Sagaksi naamioitunut poikakoira...

Kevät on mennyt kyllä hurjaa kyytiä - ihan kohta on kesä ja meidän perheellä alkaa pakkauspuuhat. Asuntoa ei Englannissa vielä ole, mutta verkkoja on vesillä sen verta paljon, että eiköhän se saaliskin vielä saada :). Jännää!

Noin muuten viime viikkoina on tullut pohdittua sitä, miten sinänsä vallan fiksut ihmiset voivat olla jotenkin aika hukassa pentueläimen kanssa. Ja nimenomaan siinä mielessä, että eivät ole ennalta ollenkaan osanneet ajatella millainen otus se koira on ja missä tahdissa voi olettaa koiran jotain oppivan. Jossakin asiassa kun satakin toistoa saattaa olla vielä melkoisen vähän. Mutta tähän teemaan enemmän toiste.

Voi kevät, missä lienet?

Nyt aletaan meidän perheessä elellä sellaisia aikoja, jolloin ei kertakaikkiaan mitenkään enää jaksaisi lenkille lähtiessä kaivella pipoja ja hanskoja esille. Talvi on ihan kiva, mutta ei sen tarvitse kuitenkaan puolta vuotta kestää. Miltä tällä hetkellä tosiaan tuntuu. Huhtikuu on myös kuukausista karuin ainakin kaupungissa. Likaisia lumen rippeitä siellä täällä, puistoissa talven jäljiltä tallaantunutta ja harmaantunutta nurmikkoa. Ja roskia pientareet täynnä (koirankakka on todellakin pala kakkua muihin roskiin verrattuna). Kaupungissa "sokerina" pohjalla on tietysti katupöly. Huhtikuu onkin kuukausista se, jolloin yritämme viettää mahdollisimman paljon aikaa mökillä. 

Noin muuten ollaan viime aikoina kyllä lähinnä vaan ulkoiltu, tehty töitä - ja ulkoiltu. Muutamat kimppatreenit on pidety omien päivittäisten "lenkkitreenien" lisäksi, mutta treenien tavoitteellisuus on edelleen ainakin itseltäni pahasti hakusessa. Ja joka päivä on iloittu tietty myös siitä, että Kaiku sai myös toisessa kontrollitarkissaan täysin terveen koiran paperit. Anaplasmoosista voi siis näin ollen parantua, vaikka tauti olisi ehtinytkin jo jyllätä pitkään ja aiheuttaa ties vaikka mitä oireita. Kaksi tervettä koiraa - siinä on jo ihan riittämiin syytä olla tyytyväinen nykyiseen koiraelämään, sanoisin.

Joitakin väläyksiä keväästä on onneksi viime aikoina kuitenkin myös nähty. Mökillä ulkoiltaessa ollaan saatu kirjaimellisesti nauttia ympäristötaidenäyttelystä, porokoiralla ja ilman.

Myös kaupungissa kevät tekee maisemalle hyvää.  Ja aina ei edes siltä tunnu, että kaupungissa todellakin ollaan, vaikka kilometrejä ei ruuhkaisimmasta kolkasta Suomea kovin montaa näille kulmille esimerkiksi ole.

Koira, ai miksikö: osa 2, arjen sankarit

Jos edellisestä päivityksestä jäi kenties liikaa siirappia suupieliin, kun arki koiran kanssa vaikutti olevan silkkaa ihqua ja ihmisen henkistä kasvua, niin laitetaanpa perään jatko-osa arjen sankarit (sankaruus voi tarkoittaa tässä yhteydessä joko koiraa taikka ihmistä, it´s your choice). 

Voi olla, että tarkoituksesi ei ollut hankkia sylikoiraa, mutta sille ei nyt vaan mitään voi, jos koiran sisäsyntyiset geenit siihen velvoittavat.

Koirilla on myös monesti yllättävän pitkä kuono ja sen päässä kaikkialle ehtivä kirsu. Mitä isompi kirsu koiralla, sitä parempi, sanoo perheemme toinen hihnanjatke. Kuten vaikkapa eräällä mudinpoikasella.

Ihannetilanteesa koiran kanssa lenkkeillään tällaisissa maisemissa ja nautiskellaan...

...reaalimailmassa näky lenkin jälkeen on usein kuitenkin tämä (kuvittele itse märkien pyyhkeiden haju ja hiekka lattikaivon tukkeena).

Koirakirjoissa poikkeuksetta kehotetaan olemaan johdonmukaisia kaikessa opetuksessa. Kyllä, johdonmukaisuus ja säännöllisyys ovat tosiaankin koiralle tärkeitä: "me ei olla muuten saatu vielä meidän aamujuustoa."

Päikkärit on parasta - koiraa harkitsevan on hyvä tiedostaa se, että samaa mieltä on myös moni koira.  Päikkäripaikkoja ei koskaan siis voi olla liikaa.

Varokaa nukahtelevaa koiraa! Monet koirat ovat varsinaisia lahjakkuuksia nirvanaan vaipumisessa, paikassa kuin paikassa.

Koira, tuo omaa ihmistään palvova uskollinen ystävämme? "Ei me vaan mitään kuultu...mikä paikka??"

Joskus tuntuu kieltämättä vähän hassulta, kun ihminen pohtii koiran hankintaa ja keskittyy miettimään jaksaako lenkittää koiraa tarpeeksi. Mikä on sinänsä erittäin tärkeä asia, toki, mutta aika pieni osa koiran kanssa asumista. Yhtä olennaista olisi miettiä samalla sitä, haluaako myös sen kirsun siihen olohuoneen pöydälle iltapalan viereen vaiko ei.

Jos koirakuume iskee, asiaa kannattaa siis miettiä. Vaikka näiden asioiden kautta.

Koira, ai miksikö?

Miksi ihminen hankkii koiran, siinäpä kysymys, jota joskus kysytään ja jota on vaikea koirattomalle selittää. Mutta yriteään. Meillä ei ole koiria siksi, että ne olisivat "parhaita kavereitamme" tai  "sielunkumppaneitamme", eikä myöskään siksi, että niitä varten olisi etukäteen ollut olemassa joku tietty tehtävä.  Ne eivät myöskään ole lapsiamme. Koira(t) on hankittu tismalleen vain siksi, että kotiin on haluttu nimenomaan koira. Ja kukin koiristamme on tullut vuosien varrella arkeemme sellaisina kuin nyt ovat kulloinkin sattuneet olemaan. Ja se on hyvä juuri niin.

Mitä koira arkeen antaa? 

Ilman koiria saattaisi esimerkiksi monet upeat aamut jäädä kokematta, kuten vaikkapa mökillä tänään, jolloin kilpaa auringonnousun kanssa lähdettiin aamulenkille. Kliseistä, mutta hyvin totta.

Koira auttaa myös oivaltamaan sen, että jos tekee joskus mieli tehdä jotain erityistä - vaikkapa heittäytyä hankeen, mitä Kaiku demonstroi alla olevassa kuvassa taidokkaasti - se kannattaa tosiaan tehdä heti, eikä "sit ku."  Elämä tapahtuu nyt ja siksi se kannattaa myös elää joka hetki. Koira antaa ihmiselleen naurua ja hymyä ihan jokainen päivä. 

Koirien kanssa ei myöskään voi välttyä siltä, että tulee huomattua vuodenaikoja, maiseman valoja ja varjoja ihan uudella tavalla.  Ei ole päivääkään, jolloin ei viettäisi ulkona useampaa tuntia. Keep your eyes open!

Koira muistuttaa myös joka päivä siitä, että maailma on täynnä erilaisia polkuja valittavaksi. Mutta myös umpihankeen kannattaa joskus uskaltautua, jos haluaa kokeilla askeltensa kantavuutta ja olla vapaa muiden tekemistä suunnista.

Kaveria kannattaa aina vähän halata - "tai pikemminkin painia sen kanssa", kirjoittaisi tähän kuvaan koira itse. Eikä kaveria myöskään koskaan jätetä, vaan  aina ilolla tervehditään.

Koira tuo elämään myös uusia ihmiskavereita, niin livenä kuin somessakin. Niinpä sitä tulee koiran ansiosta törmänneeksi elämäntarinoihin, joihin ei välttämättä muuten ikinä törmäisi. Ja se olisi sääli, se. Ilman porokoirapoikia tuskin olisin ikinä nähnytkään poroerotusaitaa,  tai tajunnut puoliakaan siitä millaista arki kaukana kaikesta voi olla. Ja olisin muutenkin monta tärkeää ystävyyttä köyhempi. Koiralla on siis olennainen tehtävä avartaa oman ihmisensä maailmankuvaa myös ihmisten omassa maailmassa.

Melkeinpä parasta on se, kun kohtaa koiran katseessa jotakin sellaista, mikä pakottaa miettimäään kuinka vajavainen ja rajoittunut ihmisen maailma ehkä onkaan. Mitä kaikkea sellaista koira  tietääkään, mistä me emme voi oman ajattelumme vankeina vielä oivaltaa yhtään mitään?

Sellaisissa hetkissä kiteytyy koiran kanssa elämisen sokeri ja suola.

Jos mietit koiraa omaan elämääsi, asiaa voi pohtia vaikka näitä asioita miettimällä.