Kinnerkontrollia ja melkein-normi-elämää

Eilen käytiin Kaikun kanssa kinnerkontrollissa ja hyviä uutisia saatiin. Tosin vieläkin pitää harrastaa muutama viikko rauhallisia hihnalenkkejä (= kunnes makuulta ylösnousussa koira varaa painoa normisti myös toiselle jalalle), mutta mitään operoimista vaativaa hommaa ei kintereessä vaikuttaisi kuvienkaan perusteella (edelleenkään) olevan. Huippua! Aika parantaa ja sen kanssa on meikäläisenkin hermorakenteen nyt elettävä. Erityisesti helpotti se, että samassa rauhoituksessa kuvattiin yksintein myös lonkat ja selkä, eikä niissä mikään viittaa siihen, että ylösnousuvaikeudessa olisi tai olisi ollut kyse nivelrikosta tai jostain muusta yhtä kurjasta. Kyllä se on vaan venähtänyt kinnernivel/jänne, joka on vaivan syy. Edelleen on epäselvää mistä moinen vaiva tuli, mahdollisuuksia on toki tsiljardeittain. Koska Kaikulaisen askellajit erityisesti mökillä ovat laukka ja loikka, on hyvin todennäköistä, että se on jossain vaiheessa kesää itsensä telonut. Ja kun mitään yksiselitteisen selkeää ja pysyvää oiretta ei ole ollut (eikä kukaan huomannut), ollaan sitten rasitettu koiraa ja koiran kinnertä ihan normisti.  Mistä sitten on seurannut se, että siipeensä jo vähän saanut kinner todella äityi ja turposi. No, menneille ei mitään voi,  joka tapauksessa kontrollin tulos oli hyvä: paraneminen on käynnissä ja se on pääasia. 

Viime viikkoina ei pahemmin ole treenikärpästäkään meidän kulmilla näkynyt.  Energia on mennyt lähinnä Kaikulaisen kinnervaivan pähkäilemiseen. Noin kerta viikkoon ollaan kuitenkin käyty pienellä porukalla treenimässä enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti.  Toki myös lenkeillä tehdään aina perusasentoja, pätkiä seuruuta ja jääviä. Viime sunnuntaina saatiin Arwon haukkumiseen hyviä käytännöllisiä vihjeitä, joita yritetään nyt myös noudattaa. Onhan se selvää, että koiran älämölö ei temppuja tehdessä vähene, mikäli se pääsee tavoitteeseensa metelöimälläkin. Jotenkin harmittaa, että sen kanssa ei ole alusta saakka asiaan puututtu (kun ei ole ollut sitä selkeää tavoitetta), koska Arpaleenalla ei mitään motivaatio-ongelmia ole ollut minkään jutun tekemiseen. Jos Arpaleena tietää, että palkaksi on tulossa nakki, se kyllä tekee ja hyvinkin iloisesti. Meillä on siis yhteensä yksi aika potentiaalinen tokokoira: toinen ei koskaan ylimääräisiä ääntele, mutta sillä saattaa motivaatio pätkähtää ihan noin vaan ja toinen ääntelee, mutta motivaatio kestää.  Jos siis mennään kokeisiin, molempien kanssa on syytä itse vähän tsempata. Se mitä haluaisin nyt talvella harrastella olisi hakuilu silloin ja tällöin, koska molemmat koirat tietää jutun juonen ja omaan silmään vaikuttaisivat asiasta myös tykkäävän.

Tässäpä pääasialliset kuulumiset tällä kertaa. Meillä elellään siis melkein jo normaalisti, ulkoillaan, köllitään sohvalla, rapsutellaan mahaa ja tehdään pieniä temppuja. Mikäs tässä siis ollessa.

Päivän kuva: kohta ollaan taas näissä tunnelmissa, mikä ei taida porkkispoikia ollenkaan haitata?

Muusta viis, kunhan koira on terve!

Joopa. Tänä syksynä on meidän perheessä ollut huonoa tuuria ihan riittämiin. Ensin Kaikulla loppukesällä epämääräinen etujalan ontuminen muutamia askelia liikkeelle lähdettäessä, sekä pienoinen vaikeus nousta makuulta ylös (molemmat vaivat meni kutakuinkin ohi hieronnalla, lääkärissä ei löydetty mitään varsinaista fyysistä vikaa kumpaankaan oireeseen). Tämän episodin jälkeen muutaman viikon päästä kannuskynnen repeäminen + kolme viikkoa tassun suojausta (jatkuvaa vesisadetta jokaisella lenkillä), viikko välissä normielämää ja kunnon lenkkejä, mutta nyt uusimpana vaivana kinnerjänteen jonkinlainen venähdys ja/tai tulehdus - ja jälleen myös pieniä vaikeuksia varata ylösnoustessa painoa molemmille jaloille.  Kyse on mahdollisesti jo vanhemmasta kintereen traumasta, joka nyt syystä tai toisesta alkoi oireilemaan  (ja mahdollisesti oireili siis jo loppukesästä, vaikka mitään ei silloin huomattu). Mikä on minkäkin oireen syy ja mikä seuraus, sitä tässä nyt ortopedin kanssa tuumitaan - koirahan on muuten energinen ja reipas oma itsensä, eikä tippaakaan liikkumistaan varo, saatika liikkeessä onnu. Venyttelee myös itsensä makuulla oikein pitkäksi, hyppää autoon ja kuopii pontevasti maata - mutta ei vielä varaa kunnolla painoa toiselle jalalle ylösnoustessaan.

Ei paljon naurata. Enemmänkin huolettaa. Päivitys 26.10: nyt näyttä tilanne oikein hyvältä, selvästi kinner on alkanut parantumaan, ylösnousu on lähes normaalia ja turvotusta ei juurikaan enää ole. Maanantaina on kontrolli ja toivon mukaan tilanne näyttää sielläkin oikein hyvältä.

Kaikun jalkavaivojen lisäksi  Arwo 9 v. ehti myös sairastaa elämänsä ensimmäisen kunnon ripulin, joka onneksi parani ihan kotikonstein parissa päivässä. Koska Arwo on aina ollut todellinen teräsvatsa riippumatta siitä mitä sille nenän eteen tarjoilee, tämäkin tietty ehti säikäyttää meidät ihan kunnolla. Etenkin, kun molemmat paimenpystykorvat ovat tähän saakka olleet kovasti terveitä eikä niiden kanssa ole tarvinnut lääkärissä ylimääräisiä kertoja juosta (ei tassuhaavoja, kennelyskää tai muuta flunssaa, ei mahavaivoja, ei ontumisia, ei iho-oireita...). Ei siis edelleenkään mitään varsinaista fataalia  sairastelurintamalla *kopkop*, mutta kun riittävästi pieniä asioita kasaantuu lyhyelle aikavälille tuntuu siltä, että koko ajan on jotain, mikä estää normaalin arjen. Ja se on kyllä aika kurjaa se :(.  Koska tässä blogissa sivupalkin mukaan käsitellään näköjään nimenomaan koirallista arkea, niin käsitelläänpä sitä nyt sitten vaihteeksi siitä näkökulmasta, jos kaikki ei menekään ihan putkeen.

Aloitetaanpa tärkeimmällä, eli jos kotona on terve koira, siitä kannattaa muistaa säännöllisesti iloita! Meillä on ollut ilo nauttia kahdesta perusterveestä koirasta jo vuosia ja uskon ja toivon, että tämä syksy on ns. silkkaa huonoa karmaa, joka katoaa taivaan tuuliin viimeistään talven tullen. Terveestä koirasta kannattaa siis iloita kunnolla, koska risalla koiralla kun ei myöskään harrasteta mitään vaikka viettiä riittäisi maailman tappiin ja pahimmillaan arkikin on silkkää säätämistä. Sen sijaan vähän vähempikin viettiä riittää mielekkääseen harrastamiseen, jos koiralla fysiikka ko. lajin kestää. Erityisen kenkkuja ovat ne jutut, joissa koira oireilee, mutta ei oikein saada selvyyttä että miksi. Koiralta kun ei voi kysyä, että mihin sattuu, miten sattuu ja kuinka paljon sattuu - koiran kivun tunnistaminen ei välttämättä ole lainkaan helppoa. Toisaalta jos koira vaikuttaa terveeltä, niin on ihan luontevaa ajatella sen myös olevan terve etenkin, kun iän myötä niin koirille kuin ihmisillekin väkisinkin tulee kaikenlaista vaivaa ja kremppaa - arjen arpia niin sanotusti - mikä asiaan kuuluukin.  

Reilut 15 vuotta yhteistä elämää partakoltiaisemme kanssa opetti melkoisen hyvin, että vanhakin koira voi elellä arkea ihan muina koirina, vaikka sillä yhtä ja toista vaivaa jo olisi todettukin. Terveen ja sairaan rajanveto on paitsi lääketieteellinen fakta, myös kokemuksellinen asia. Ongelma koirien tervydenhoidon kanssa onkin juuri se, että koirien kokemusmaailmaan ei samalla lailla pääse kuin oman päänsä sisälle tuntemuksiaan pohtimaan.  Ihmisen tehtäväksi jää arvioida mikä oire on sellainen, jonka kanssa mennään pikaisesti lääkäriin, mitä katsellaan rauhassa muutama päivä ja mikä on ehkä sellaista, jonka kanssa koira voi elellä ihan laadukasta elämää, vaikka ei varsinaisesti koskaan terveeksi tulisikaan. Yhtä tärkeää on myös miettiä (yhdessä eläinlääkärin kanssa) mikä on se raja, jota ei sairaan koiran kanssa ylitetä sen vuoksi, että ihminen itse ei kykene päästämään ystäväänsä pois. Ja on ihan paikallaan varoa myös "ylihoitamista" - koiraa ei pidä itsekseen "lääkitä" ennen kuin on selkeä diagnoosi ja ohjeet mitä tehdään. Lääkäriksi ei myöskän kannata valita nettifoorumin keskustelupalstoja, vaan mennä tapaamaan asiansa osaavaa lääkäriä, tai muuta ammattilaista ihan paikan päälle. Vertaistukea netistä tietty saa, mutta varsinaiset diagnoosit kannattaa jättää suosiolla niihin asioihin koulutetuille ihmisille.

Toisaalta sekin on hyvä muistaa, että maailmaan mahtuu kaikenlaista osaamista, myös eläinläkäreiden erikoistumisessa on valinnan varaa.  Meillä on se tapa - ja onneksi myös mahdollisuus, kun pääkaupunkiseudulla asutaan - että yritetään päästä samantien jonkun spesialistin puheille, jos tarvetta lääkärireissuun ilmenee. Siinä nimittäin äkkiä säästää useita satasia, jos pääsee suoraan ko. oireisiin perehtyneen lääkärin puheille. Ja ennen muuta omia hermoja, mikäli ne pahimmat googleavusteiset itse tehdyt diagnoosit voidaan poissulkea asiantuntijanäkemyksellä pikaisesti. Meikäläisellä on muutenkin vähän vaikeuksia malttaa odottaa selkeää diagnoosia, jos koira sairastaa. Nyt esimerkiksi Kaikun kanssa ortopedin ohjeiden mukaan vaan katsellaan vielä alkuviikkoon, lenkkeillään rauhallisemmin ja hoidellaan kinnertä rasituksen jälkeen kylmällä. Annetut ohjeet on kyllä vähentäneet kintereen turvotusta, mutta ei meinaa oma hermo kestää sitä, että ei olekaan heti antaa sitä pilleriä, joka poistaisi vaivan asap.

Sairaan - tai terveen - koiran hoitoa on tietty myös ennaltaehkäisy - mikä ei tarkoita koiran laittamista kaappiin, vaan sopivaa liikuntaa ja ravintoa ja fysiikan huoltoa muutenkin. Olen aika pitkälti ollut sitä mieltä, että ei terve  koira  fyssaria tai hierojia välttämättä kaipaa, jos se ei mitenkään oireile ja liikkuu monipuolisesti. No, Arwo kun sai 9 v. synttärilahjaksi elämänsä ensimmäisen hieronnan oli sen myönteiset seuraukset niin selkeät, että eiköhän me käydä vastaisuudessakin tarkistamassa koirilta jumeja. Olen silti edelleen sitä mieltä, että rakenteeltaan terve koira kyllä voi pärjätä hyvin ilmankin ja etenkin, jos se todella saa oikeasti monipuolisesti liikuntaa. Mutta veikkaanpa, että monet kaupunkikoirat, kuten meidän, joutuvat loppujen lopuksi aivan liian paljon kulkemaan hihnassa ja sileällä alustalla, jolloin ne eivät kuormita kroppaansa likimainkaan yhtä monipuolisesti kuin ne koirat, jotka saavat lähes kaikki lenkkinsä juosta vapaana metsissä ja pelloilla. Pieni vaiva ihmiselle, iso ilo koiralle - sitä hieronnassa ja fyssarilla käyminen käytännössä on, joten miksipä sitä ei karvaisen kaverinsa taivallusta keventäisi, jos mahdollisuus on?

Iloitse siis terveestä koirastasi, jos sellainen kodissasi asustelee, äläkä ainakaan pidä asiaa itsestään selvänä.  Iloitse koirasi unihaukuista, nenän tuhinasta, tassujen tuoksusta ja kotiin leviävästä sydänlämmöstä, Risto Rasaa lainten.

Päivän kuva: iloinen, terve koira - ihmiselle paras lääke vaivaan kuin vaivaan!

Koira - tuo ihmisen perusoikeus(ko)?

Viime viikkoina on taas uutisoitu koirakulttuurin ikävimmistä puolista, joista pentutehtailu on eittämättä yksi karuimpia juttuja. Koska koirakuume polttelee niin monia, miksipä sitä näppärä ihminen ei siis tekisi itselleen pennuttamisesta kunnon tiliä? Eikä siinä silloin kamalasti sellaiset asiat mietitytä, kuten narttujen tai pentujen hyvinvointi. Ja pentutehtailuhan kannattaa, mikäli koirakuumeiset ihmiset eivät joko tiedä, tai lainkaan välitä siitä, millaisesta paikasta koiransa hankkivat. Pahimmillaan pentukuumeiset ihmiset kuvittelevat ostavansa jonkun varsin harvinaisen rodun pennun ("ei sillä ole papereita, kun tää on vasta niin uusi rotu"), tai  jopa "pelastavansa" pennun parempaan elämään ostaessaan sen tarkoituksella huonosta paikasta. Erityisesti jälkimmäinen logiikka on kyllä varsin merkillinen. Lähinnä eläinrääkkäykselle perustuvaa "kasvatustoimintaa" kun ei sillä lopeteta, että pentuja hankitaan tällaisilta tehtailijoilta, pikemminkin päinvastoin. Koiraa hankkiessa on siis syytä itse kunkin miettiä millaista kasvatustoiminta ja yleensäkin koiranpitoa haluaa samalla tukea - aiheesta lisää vaikkapa Treenilinjaisten kotisivuilta. Jos pidät itse tärkeänä sitä, että koirien lisääntymistä ohjaisi pyrkimys sekä fyysisesti että henkisesti terveiden yksilöiden tuottamiseen ja kaikkien koirayksilöiden laadukkaaseen hoitoon, hanki pentusi sieltä, missä nämä kriteerit myös täyttyvät. Kysyntä ja tarjonta toimii myös koirabisneksessä.

Edellisen logiikan mukaan toimiminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin käytännössä konkretisoitu. Tällä hetkellä kun tilanne Suomessa on se, että kuka tahansa voi päättää hankkia minkälaisen koiran tahansa millaisiin olosuhteisiin tahansa - ja ryhtyä samantien myös kasvattajaksi, vaikka ei ko. rodusta tai koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta yleensä tietäisi juuri mitään.  Tätä ei taas ummikko pentukuumeinen välttämättä hoksaa lainkaan. Niinpä lopputuloksena voi olla se, että sokea taluttaa sokeaa ja arkisten ongelmien tullessa eteen maailmassa on taas yksi "ongelmakoira" enemmän.  Millainen on sitten "hyvä kasvattaja", siitä yksi näkemys esimerkiksi Oudon rannan hiekkaa blogista. 

Koiraihmiseksi päätyminen on siis tällä hetkellä Suomessa käytännössä täysin vailla minkäänlaista sääntelyä. Koirien määrää/omistaja ei rajoiteta, kaikki rodut sallitaan kaikenlaisissa ympäristöissä, koiran hankinnan tai pitämisen ehtona ei myöskään ole minkäänlaista "koira-ajokorttia", kuten esim. joidenkin keskieurooppalaisten maiden kaupungeissa/lääneissä/provinsseissa osittain on. Joten kyllähän kerrostaloyksiöön aina muutama laumanvartija mahtuu muiden jo olemassa olevien lemmikkien lisäksi, siellähän viihdyttävät toisiaan sillä aikaa, kun ihminen viihdyttää itseään kaupungin baareissa. Kun ihminen tahtoo niin ihmisen pitää saada huolimatta siitä, onko moinen yhtään mistään näkökulmasta laisinkaan fiksua yhtään kenenkään kannalta. Kun pentukuume iskee, siitä vaan siis surffailemaan nettiin ja omaa penneliä hakemaan, siinäpä se. Ja jos tekee myöhemmin mieli teettää pennut, niin mikäs siinä, suostuvaista kumppania vaan omalle koiralle etsimään. Ja pentuja voi sitten myydä hyvään hintaan muille pentukuumeisille.

Onko siis perusteltua jatkaa nykylinjalla ja olla millään tavoin säätelemättä koiranomistamista tai kasvattajaksi ryhtymistä? En tosiaan tiedä, mutta tällaisia kysymyksiä asiasta nousee mieleen:

Koira-ajokortti? Vähentäisikö koiran hankintaa heräteostoksena ja samalla pentutehtailun kannattavuutta? Parantaisko se koirien elämänlaatua lisäämällä ihmisten tietoisutta koiran käyttäytymisestä ja kouluttamisesta? Pitäisikö ainakin kasvattajiksi haluavilta vaatia vähän syvällisempää tietämystä koiran peruskoulutuksesta ja käyttäytymisestä? Entä sen toteutus käytännössä: kuka myöntäisi,  miten sitä valvottaisiin, tai mitä tapahtuisi, jos koirakko ei läpäise testiä? Koskisiko vain ensimmäistä koiraa hankkivia? Entäs, jos koira-ajokortin suorittaminen antaisi oikeuksia pitää koiraa vaikkapa vapaana julkisilla paikoilla?

Koiramäärän rajoittaminen/henkilö? Onko perusteltua, että ihan kuka tahansa voi hankkia niin monta koiraa kuin ikinä haluaa mihin olosuhteisiin tahansa? Toisaalta faktahan on se, että jollekulle kymmenenkin koiran hoitaminen asiallisesti ei ole ongelma ja tonen ei saa yhtäkään koiraa kunnolla hoidettua. Toisaalta yhtälailla fakta on sekin, että aikaa/koira on väkisinkin vähemmän mitä enemmän koiria on hoidettavanaan kuin toki myös sekin, että sen yhdenkin koiran "pystyy" valitettavasti kyllä unohtamaan sohvan taakse, jos mielenkiinto koiraa kohtaan lopahtaa. Toisaalta voidaan myös kysyä, että miksi ihmisellä pitäisi ylipäänsä olla useita koiria kotonaan? Lemmikin virkaa hoitamaan riittää yksikin eikä harrastamistakaan varten tarvita välttämättä suurta koiramäärää.   Vanhakin koira oppii uusia temppuja, jos kouluttaminen sinänsä kiinnostaa ja kokeisiin ja näytelmiin voi edelleen osallistua, vaikka yksikään kotona olevista koirista ei sillä hetkellä mikään tittelirohmu olisikaan. Koska koiraharrastaminen on nimenomaan harrastamista, pitäisi "elävän harrastusvälineen" hyvinvointi olla ihmisen kunnianhimon edellä.  Mutta mikä sitten olisi se sallittu koiramäärä, se on kyllä varsin vaikea kysymys absoluuttisesti vastattavaksi, koska määrä ei hyvää koiranpitoa myöskään takaa, kuten edellä jo todettua. Toisaalta nykyinen koiramäärän rajoittamattomuus tukee käytännössä samalla myös pentutehtailua: mitä enemmän potentiaalisia tiineitä narttuja on sallittua pitää, sitä suurempi on tuotto. Joten miksipä niitä ei olisi siis vaikka 50?

Pentueiden enimmäismäärä vuodessa/kasvattaja? Onko ok, että pentueita voi olla vuosittain miten paljon tahansa? Onko ylipäänsä ok, että kasvatustoiminta voi olla käytännössä elinkeino? Jos koiria tuoettaisiin kaikkinensa vähemmän, päätyisivätkö syntyvät pennut todennäköisemmin asiallisiin koteihin, vai lisäisikö se pentutehtaiden suosiota? Toisaalta, jos myös sallittua koiramäärää/henkilö säädeltäisiin, vaikeuttaisi se olennaisesti pentutehtailemisen mahdollisuuksia: pelkkä tietyn koiramäärän ylittäminen riittäisi jo kielteisiin seuraamuksiin.

Erilaisten rotujen kieltäminen/salliminen joissakin olosuhteissa? Sopiiko esimerkiksi laumanvartija kaupunkien kerrostaloihin ihmisen ensimmäiseksi koiraksi? Tai reviiritietoinen lapinporokokoira ruuhkaisille kaupunkien kaduille käymään päivittäistä reviirinmerkkaustaistelua satojen muiden koirien kanssa (tätä on tullut sattuneesta syystä pohdittua enemmänkin)? Toisaalta kuten tiedämme, asuinympäristö itsessään ei tee koiran arjesta parempaa tai huonompaa, pitkiä lenkkejä ja tarpeellista aktiviteettia saava koira kaupungeissa on takuulla onnellisempi kuin lyhyen ketjun nokassa vuodesta toiseen maalla kyhjöttävä koira, jos ääripäitä ja vastakkainasetteluja hakee. Toisaalta yhtä faktaa on myös se, että erilaiset koirat sopeutuvat erilaisiin paikkoihin helpommin kuin toiset ja ovat näin myös eritavoin ihmisensä hallittavissa. Riistavietittömän ja koirasosiaalisen koiran uskaltaa laskea vähän pienemmässäkin kaupungin metsässä ja puistossa vapaaksi toteuttamaan sisäistä koiruuttaan kuin kaverin, joka pelkästä citykanin hajusta häipyy pariksi tunniksi jahtiin, niittaa matkalla muut samaa sukupuolta olevat koirat ja aiheuttaa lähitiellä liikennekaaoksen vapaana juostessaan. Pitäisikö rodunvalinnan ensisijaisena  perusteena erityisesti ensikertalaiselle olla se, mikä omaa silmää miellyttää, vai pikemminkin se, millaisen rodun kanssa todennäköisimmin itse pärjäisi parhaiten,   kuten Oudon rannan hiekan blogissa viisaasti todettiin: "Ensikertalaisen kannattaisi myös ehkä mieluummin kysyä, minkä tyyppisen koiran kanssa hän aiheuttaa vähiten vahinkoa, jos kaikki ei menekään kuin Strömsössä." 

Jos pentutehtailua siis halutaan tosissaan rajoittaa ja "ongelmakoiriksi" päätyvien koirien määrää pienentää, tarvitaanko samalla tiukempia pelisääntöjä yleisempäänkin koiranpitoon? Vai jatketaanko edelleen sillä linjalla, että koirien omistaminen ja uusien koirien lisääminen ON kaikkien ihmisen perusoikeus, jota voidaan vähän ohjailla (mm. pentueiden suositusmäärä/narttu), mutta jota ei sen enempiä ole tarpeen kontrolloida? Jos ihmiset olisivat fiksuja, ei moisia tarttisi lainkaan miettiä, mutta kun kaikki eivät ole, josta media meitä säännöllisesti ja valitettavasti muistuttaa.

Päivän kuva: Kukapa sitä voisi pentukuumetta vastustaa, kun sopiva tapaus sattuu eteen?

Takaiskuja ja oivalluksia

Aina ei voi voittaa, niinhän se menee? Eilen olisi ollut meillä BH-koe, mutta sattumien summana ei päästy edes koepaikalle. Harmi siinä mielessä, että treenattu oli ja kiva porukka oli ilmoittautunut samaan kokeeseen. Mutta viikkoa ennen koetta Kaiku teloi kannuskyntensä sen verran pahaan kuntoon, että siitä jouduttiin poistamaan rauhoituksessa loputkin. Ironista sinänsä on se, että kyse oli ekasta tassuvammasta porokoirilla ikinä ja tämäkin sattui koepaikan vieressä, jossa annettiin koirien riekkua hyvin menneiden treenien päätteeksi. No, haaverin jälkeen vaihtoehdot meillä oli siis jättää koe väliin, tai kokeilla koetta side tassussa (mikäli se olisi tuomarille yleensäkin sopinut). Jälkimmäinen oli aluksi tavoitteena, mutta koepäiväksi oli luvassa taivaan täydeltä kaatosadetta.  Koska pikkukoira todellakin inhoaa märkää sidettä tasussaan, eipä ollut juuri mieltä lähteä "kiusaamaan" kolmijalkaista koiraa tottisliikkeillä. Lisähaasteensa olisi tuonut myös se, että koepaikka oli nurtsikenttä ja normistikin aika märkä, joten vielä osin auki olevaa kynnenjuurta ei olisi ollut kovin fiksua uittaa mutavellissä. Noin niinkuin paranemismielessä ajateltuna. Niinpä Kaikun osalta ei paljon vaihtoehtoja lopulta jäänyt. 

Ja sitten tapaus Arwo ja perheemme toinen hihnanpää. Niiden osalta kaikki näytti olevan kunnossa aina viime metreille saakka - jolloin saapui tarkemmat koeohjeet. Ja kas, niistäpä kävi ilmi se, että ohjaajan pitäisi olla joko Kennelliiton, tai jonkun sen hyväksymän yhdistyksen jäsen. No eipä näin meillä ollut ja eipä kyllä moinen ollut tullut edes mieleen. Siinä sitten äkkipäätä postia järkkäreille, että mites nyt tehdään ja voisiko asialle vielä jotain tehdä. No, tämä osoittautui sittemmin täysin vääräksi strategiaksi, koska jäsenyyksiä ei käytännössä mitenkään tarkisteta. Jos ei oltaisi otettu asiaa puheeksi, olisi homma ollut ihan ok, mutta kun otettiin, niin siitäpä tulikin järjestävälle taholle samalla moraalinen dilemma. Tietty. Tässä kohtaa tuli vähän sellainen fiilis, että halolla päähän - nimittäin itseäni. Toisaalta eilistä kaatosadetta katsellessa ei enää niin kamalasti harmittanut. Tuskinpa Arpaleena saatika miespuolinen hihnanpää olisi kumpainenkaan olleet kokeesta kovasti innoissaan. Ja treenikaverin kertoman mukaan vettä kentällä todellakin piisasi!

Että sellainen koetarina meillä tällä kertaa. Pienin askelin näköjään edetään ja ehkä joskus päästään jopa koepaikalle saakka. Toisaalta yhtä hyvin voi olla tyytyväinen siitäkin, että kuukauden päivät vähän systemaattisempaa treenaamista on kyllä selvästi tuottanut myös tuloksia.  Ja sehän se pääasia sinänsä on. Se mihin ollaan viime aikoina treeneissä erityisesti hoksattu keskittyä kunnolla on oikea mielentila. Sekä oma että koiran. Mitään ei tehdä eikä koiralta vaadita ennen kuin koirasta näkee, että se keskittyy nimenomaan yhdessä tekemiseen ja vielä hyvällä sykkeellä. Kuulolla olemisen pitää olla koirasta kiva juttu, se on se pohja, jolle koko hommaa rakennetaan. Tietty. Ja ihan itsestään selvä juttu. Että jos ei päästykkään kokeeseen niin ainakin päästiin vähän päivittämään omaa "treenipäätämme." Mitä taas tulee treenaamiseen ja arjen hallintaan yleensä, niin tässäpä aika oivallinen yksi näkökulma  siihen.

Koirapoikien elämään kuuluu muutakin uuutta, nimittäin työkuvioista johtuva osa-aikainen asuminen Tampereella kuukausittain. Viime viikolla oltiin ekaa kertaa koko perhe sikäläisessä lainakodissamme ja tutustuttiin paikallisiin lenkkimaisemiin ja koirakulttuuriin. Iloksemme lainakoti on alueella, josta pääsee hujauksessa puistojen läpi lenkkipoluille ja metsiin - näiltä osin olosuhteet ovat siis paremmat kuin normikodissamme.

Päivän kuva: Rantalentiskatsomon tyylikkäät herrat Pyynikillä

Treenikärpäsen uho - ja tuho?

Meikäläisten treenilogiikka taitaa olla jotenkin käänteinen? Mitä lähempänä tuleva koe on, sitä vähemmän tulee systemaattisesti treenattua. Ilmoittautumisen jälkeen pari viikkoa oltiin ihan liekeissä, tehtiin suunnitelmia ja otettiin videokuvaa. Nyt ollaan jälleen "saavutettu" se normitilanne, jossa kyllä treenataan lenkkien lomassa yhtä ja toista, mutta oma energia työhommien jälkeen ei vaan tunnu mitenkään riittävän kunnon treenin tekemiseen. Paha siinä on vaatia koiralta tarkkaavaisuutta, jos oma ajatustoiminta on luokkaa ameeba. Tavoitteellisen ja ei-tavoitteellisen treenaamisen ero kun on tasan juuri siinä, että ekassa tapauksessa pitää myös treenata sitä treenaamista itseään: miten tehdään, kuinka usein kannattaa tehdä, miksi treenataan juuri tätä asiaa? Ilman tavoitteita voi sen sijaan mennä fiilispohjalta, kun ei ole niin nokonuukaa missä tahdissa koiran kanssa jonkun asian kanssa edetään ja jos joku päivä koira tuntuu olevan vähän muissa maailmoissa, pakataan treenireleet kassiin ja lähdetään heittelemään keppiä metsään. Eikä asiasta tartte itsekään sen enempiä murehtia. Mutta nyt tarttee edellisen lisäksi murehtia myös sitä, että miten ihmeessä edes itse oppii kokeen vaatiman koregrafian? Ja myös ne kaikki väliajat, joilla ei todellakaan tarjoilla kahvia ja sieviä kakunpaloja (väliaika = olennainen osa teatteriesitystä), vaan joissa pitää ihan itse hoksata se, mihin koiran kanssa pitää kulloinkin siirtyä ja millainen käskytys/kehuminen on sallittua. Ja kun meikäläisten ammattiin sattuu luontaisesti kuulumaan asioiden jatkuva kyseenalaistaminen, näistä kaikenmaailman enemän ja vähemmän kirjoitetuista säännöistä kehittää helposti ihan itse itselleen herneitä nenään: "ai miten niin muka pitäisi tehdä näin? Perustele, kiitos!"  Voi ahistus!

Mutta aivan parasta on kuitenkin se, että jo pelkkä ilmoittautuminen sai meikäläisen innostettua pohtimaan näitä asioita vähän enemmänkin. Kaivamaan naksun naftaliinista (erityisesti Arppa on AIVAN innoissaan jo sen nähtyäänkin), hakemaan tietoa vaikka ja mistä ja myös ihan oikeasti miettimään enemmän sitä, miksi tekee koiransa kanssa kuten tekee. Ja näitähän pitäisi toki miettiä ihan jatkuvasti täysin riippumatta siitä, aikooko ikinä koskaan mennä yhteenkään kokeeseen, vai onko tavoitteena vain arjen hallinnan vahvistaminen. Helposti sitä urautuu tekemään jotain jollakin tavalla ja lukitsemaan oman näkemyksenä koirasta "mun koira vaan on tällainen ja tuollainen", mutta kun hankkii uudenlaiset treenilinssit päähän voikin hoksata, että "mun koira on MYÖS tällainen ja mä olenkin itse näköjään MYÖS tuollainen."  Ja tämähän koskettaa myös tavoitteellista treenaamista sinänsä: entäpäs jos tekisikin koiransa kanssa välillä jotain aivan muuta, mitä ei normaalisti tee, millaiselta se oma koira kokonaan uudessa tilanteessa näyttäisikään? Joten tästä koeilmoittautumiskuviosta on jo nyt tullut vallan tärkeä tulos, nimittäin se, että ollaan hetkeksi heittäydytty sivupoluille ja vähän tutustuttu toisiimme - me ja koirat - uudelleen. Ja sokerina pohjalla kaiken takana on mahtihauska treeniporukka, jossa ei pipo kenenkään päätä liikaa kiristä (meikä taitaa olla se, jolla pipo on kirein?) ja jossa olennainen osa treenejä on myös treenaamisesta puhuminen. Ja skumpasta. Harmillisesti yhdeltä vaan murtui sormi ja toinen karkasi hetkeksi lappiin, mutta eiköhän me ehditä muutamat treenit vielä ennen koetta vetää.

Ja loppuun pientä tilanneanalyysiä nykykunnosta:  Kaiku nousee paikallaolossa istumaan n. minuutin kohdalla ja saattaa alkaa seuruussa taivastelemaan mitä vaan taivaalla lentävästä lokista lähtien. Hyvässä vireessä se tekee oikein nättiä seuruuta, mutta vielä on aikamoinen arvoitus miten saadaan se vire ylläpidettyä (= juuri sitä treenaamisen treenaamista). Liikkeet sinänsä on ok tämä mystinen paikallaolokämmi pois lukien ja suurimpana haasteena se vire. Kuten myös mahdollinen vesisade ja märkä maa. Eli voi olla, että menee hyvin, mutta voi myös yhtä hyvin olla menemättä. Mitään tavatonta - "ei se ikinä treeneissä noin tee" - ei olisi siis sekään, että se haahuilisi kokeissa vähän omiaan. Ihan kamalasti en itse kyllä nykykunnossa löisi vetoa meidän puolesta. Jos saisikin ehdollistettua sille loppupalkaksi oravan, niin saattaisi vire olla tapissa ihan loppuun saakka?

Arwon ja perheemme toisen hihnanpään tilanne on sitten taas se, että JOS Arppa ei liikaa pidä älömölää, se voi hyvinkin tehdä oikein nättiä tottista. Sillä ei nimittäin ole vireen kanssa juurikaan ongelmia myöskään kokeenomaisissa treeneissä, sinnikyyttä sen nakin odottamiseen vanhemmalla paimenpystykorvalla nääs riittää. Mutta. Liiallinen haukkuminen on kyllä ihan olemassa oleva riski, koska jos se on epävarma mitä tehdään, alkaa metakka. Ja ottaen huomioon, että myös Arpan ohjastaja vasta muutama viikko sitten aloitti näiden asioiden treenaamisen ikinä, on epävarmuutta helposti ilmassa molemmilla osapuolilla (ja sitten vielä ne kaikki pienet kirjoittamattomat jutut, joista kukaan ei kerro ja jotka pitäisi vaan hoksata kysyä...). Toinen vakava riski Arpan kanssa on  dobermann.  Etenkin tuijottava sellainen ja ilmoittautumassa parina samaan aikaan.

Että tällainen on tilanne nyt. Vielä treenikärpänen on hengissä ja surraa, nyt vaan pitää muistaa ruokkia sitä sopivalla tavalla, eikä antaa sen ryytyä arjen kaikenlaisten säätöjen alle. Meidän mottona vielä hetken aikaa olkoon siis se, että "kärpänen on ystävämme."

Päivän kuva: Mää oon kyllä ainakin eripätevä! Sanoo Kaiku.

Hei me treenataan taas!

Oho ja ups! Nythän kävi niin, että eräänä menneenä iltana huomasin sujuvasti ilmoittaneeni molemmat porkkispojat kokeeseen ja lisäbonuksena vielä kaksi kaveria koirineen samantien. Että nyt meidän treenaamiselle tulikin sitten ykskas tavoite. Hui! Onneksi on myös lohduttavia kavereita, jotka muisti muistuttaa siitä, että tavoitteettomaan treenaamiseen kuuluu tavoitteeton koeosallistuminen - pettämätön logiikka, sanoisin. No, nyt mennään eikä meinata ja ihan tarkalleen ottaen ainakin tällä hetkellä ideahan tuntuu vallan kivalta! Periaatteessa on mahis, että koe menee ihan ok, mutta koska kokeenomaisia (kokonaan palkattomia) treenejä on tehty aivan hurjan vähän ja todennäköisesti meikäläinen koomaantuu koepaikalla asap, voi homma yhtähyvin mennä aivan miten vaan. Ennen muuta kyseessä on meikäläisen hermorakenteen testaus koskien yhtä lailla itse koetta kuin sitä edeltävää treenaamistakin.

Joten viimeaikoina ollaan siis treenattu vähän ehkä enemmän systemaattisemmin kuin yleensä. Ensimmäinen vaikeus tavoitteellisessa treenaamisessa on tietty se, että missä määrin mitäkin juttua kannattaa treenata ja millä tavalla, jotta ei tapa koirilta motivaatiota ylitreenaamisella. Se mitä nyt EI saa tapahtua, on ylenpalttiseen treenaamiseen haksahtaminen ja sen unohtaminen, että koirillakin on päivänsä, eläviä otuksia eikä robotteja kun ovat.  Joten jos joku juttu ei jonain päivänä mene kuten yleensä voi olla, että kyseessä on tilapäinen eikä vakava hirveää hinkkaamista vaativa juttu. Toisaalta suoritusvarmuutta tilanteessa kuin tilanteessa pitäisi myös saada lisää. Joten sitäkin on varottava, että ei anna porkkispoikien myöskään oppia suorittamaan vähän sinnepäin. Tavoitteettoman ja tavoitteellisen treenaamisen yksi suuri ero onkin siinä, että jälkimmäisessä tapauksessa on ihan pakko miettiä sitä treenaamista itseään aivan eri tavalla - eikä kyse ole vain siitä miten opettaa koiralle jotain tiettyä temppua vaan siitä, millainen koutsi koirallensa ylipäänsä on. Tiimihommia, mitäs muuta.

Lisähaasteensa ja -hauskuutensa tulevaan koitokseen tuo se, että perheemme toinen hihnanpää lupasi mennä ko. kokeeseen Arwon kanssa ja meikälle jäi ohjastettavaksi Kaikulainen. No, nehän ei oikeastaan ole juurikaan moisia juttuja yhdessä ikinä treenanneet, mutta toisaalta so what. Joskushan homman voi myös aloittaa ja mikseipä yhtähyvin vaikka silloin, kun koira on juuri täyttämässä 9 v. Ehkä käy suorastaan vähän kateeksi se, miten mukavan rennosti ja täysjärkisesti joku voi osata suhtatua näihin juttuihin jo lähtökohtaisesti. Että hatunnostot kyllä siitä.

Lähitulevaisuudessa meillä siis treenataan (tavoitteellisesti) taas. Ja siksipä viimepäivinä on tullut myös katseltua uudestaan mitä viksua esimerkiksi Pipa on asioista tuumannut. 

Päivän (video)kuva: "Lapio sulle ja nakki mulle - ja HETI " - sanoo Arwo. Onneksi esine-etsintä ei kuulu tulevan koitoksen vaatimuksiin, muuten saattaisi meikäläisiltä tässä kohtaa vähän hymy hyytyä ;-).

Mauri, perkele!!

Ihmisen tietää sairastuneen melkoisen vakavasti pentukuumeeseen, elikkäs PeKuun, siinä vaiheessa, kun päässä alkaa pyöriä kysymys "mikä sille annetaan nimeksi." Sille tulevalle ihanalle pennelille, jota on hartaasti odotettu, toivottu ja kaivattu. Nimipolitiikka onkin aivan keskeinen osa koiraihmisen elämää ja siksi sitä monasti harrastetaankin jo hyvissä ajoin kaikkien mahdollisten tulevien ja kuviteltavissa olevien koirien osalta. Ja mikäs sen hauskempaa myöskään uutukaiselle kasvattajalle, kuin keksiä pentueellinen persoonallisia nimiä! 

Mutta, kun nimi on päätetty ja penneli tullut kotiin, ei kovin montaa sekunttia yleensä mene siihen, että pentukoira onkin jo ristitty uudelleen. Rakkaalla lapsella on todellakin monta nimeä. Vuosien vieriessä koiraihmisen mielikuvitus nimipolitiikassa ei tavallisesti myöskään ehdy, vaan pikemminkin lisääntyy.  Niinpä sen lisäksi, että meillä asustavat kotona mieskoirat Arwo ja Kaiku, meillä asuvat myös:

Mervi ja Suski. Mervi ja Suski ilmiintyvät paikalle erityisesti silloin, kun ollaan lähdössä reissuun ja koko porukka vähän sinkoillaan sinne sun tänne kamoja pakatessa. Toimintaa kuvannee parhaiten ilmaus "iloinen härdeli," johon Mervi ja Suski ottavat ahkerasti osaa.

Arpaleena-Sirpaleena näyttäytyy puolestaan silloin, kun ihmiselle tulee tarvetta vähän lelliä vanhempaa pystykorvaa. Toisinaan sohvalla makoilee myös Sirkka, Samettiturkkinen Seurustelukoira,  joka sitä siksi kutsuttaessa heittäytyy seljälleen ja on jalat oikosenaan valmiina rapsuteltavaksi. 

Hilkka Hätähousuun törmätään tyypillisesti silloin, kun ollaan lähdössä lenkille ja otetaan hihnat narikasta esille. Hilkan erityiskykyjä onkin melkein osata pukea ihan itsekseen valjaat päälle tassujaan ahkerasti joka suuntaan nostelemalla.

Kaikulainen Koikkalainen tavataan puolestaan useimmiten aamuisin sängystä, jonne se on kaivautunut tyynyjen väliin örisemään. Sängystä saattaa löytyä myös Koop Kaikkonen, jolle on tyypillistä aivastelu ja ihmisen naaman pusuttelu.

Kaikai (lausutaan erityisen reippaasti) taas asustelee enimmäkseen mökillä ja tarkkailee intensiivisesti pihapiirin pieneläimiä. Kaikain kanssa liikuskelee monesti myös aina hyväntuulinen Kaiks, joka tulee täyttä laukkaa kutsusta luokse ja on aina valmiina toimintaan.

Myös Silakat ja Salakat majailevat tyypillisesti mökillä ja puuhaavat omaehtoisesti sitä sun tätä ja yhtä ja toista hännät sinne sun tänne viuhtoen. Monesti Silakoiden ja Salakoiden jälkeen paikalle saapuu myös Naurava Nakki, joka kirsu mullassa kipittää hyväntuulisena sisälle myyräpilkin jälkeen.

Jaana Jänishousu on melko harvinainen, mutta joissakin tilanteissa yhtäkkiä paikalle ilmiintyvä koira.  Jaana on kovasti innokas, mutta vähän saattaa jännätä jotain asiaa tai tilannetta, joka ykskaks onkin ihan erilainen kuin ennen. Kuten esimerkiksi se, että autoon hypätäänkin poikkeuksellisesti sivu- eikä takaovesta.

Heikki Hirvikoira on puolestaan aina valppaana, mökillä ja kaupungissa, talossa ja puutarhassa. Heikillä ei polvet tutise eikä hännän asento laske, sanoi rotumääritelmä asiasta mitä tahansa.

Arwelihärweli on metka otus, joka yhtäältä vie ihmiseltä hermot tohottamisellaan, toisaalta saa ihmisensä kuitenkin aina hyvälle tuulelle. Arwelihärwelin elämässä kaiken pitää tapahtua nyt eikä kohta, ja mielellään mahdollisimman monen asian samaan aikaan - odottaminen ei ole tämän koiran juttuja, ei laisinkaan.

Etevikkö ja Pätevikkö ovat koiramaailman aatelia ja asustavat sekä maalla että kaupungissa ja niitä on aina varsin ilo tavata silloin - harvoin - kun paikalle sattuvat. Ne eivät yhtään sinkoile hihnassa hajuihin, eivät lähde citykanien perään, eivät lainkaan rähjää muille koirille ja ovat muutenkin koko ajan kuulolla, myös treenikentällä. Etevikön ja Pätevikön kanssa lenkkeillessä ihmisenkin mieli hymyilee siitä silkasta ilosta, kuinka koiran kanssa voikin olla niin kivaa!

Merja ja Marja ovat sen sijaan koirakaksoset, jotka tekevät asioita samaan aikaan ja samalla tavalla. Esimerkiksi odottavat sisääntulonamia viimeisen iltapissatuksen jälkeen, tai päivittäistä aamujuustoaan.

ArwoHILJAA on puolestaan ehta maaseudun koira, joka juttelee mieluusti kaikille metsäneläimille ja muille koirille. Ihan lämpimikseen. Ja paljon.

KaikuEIIII taas kiihtyy ruokaa odottaessaan ja sillä on siksi polttava tarve jyrsiä samalla Arwon niskakarvoja. Josta Arwo ei välitä lainkaan, koska sillä hetkellä ruokaa Arwon sijasta odottaa itse asiassa Paula Pallosilmä, jonka maailmassa ei yksinkertaisesti ole muita asioita sillä hetkellä olemassa kuin pöydällä oleva ruokakuppi, jota on todellakin tuijotettava herkeämättä ja silmät ymmyrkäisinä. 

Nimipolitiikan summa summarum: vaikka kotiin olisikin joskus astellut vitivalkoinen suloinen tyttökoira, joka olisi saanut nimekseen Bella, ei siis ole ollenkaan tavatonta, että koiraihminen voi jonakin syyskuun sateisena ja työkiireisenä aamuna karjaista "Mauri, PERKELE!!", huomatessaan pienen valkoisen koiransa singahtavan rusakkojahtiin karvat märässä ja mutaisessa maassa viistäen...

Päivän kuva: Lapinporokoirapojat Merja ja Marja aina valmiina toimintaan!