14.4.2013

Voi kevät, missä lienet?

Nyt aletaan meidän perheessä elellä sellaisia aikoja, jolloin ei kertakaikkiaan mitenkään enää jaksaisi lenkille lähtiessä kaivella pipoja ja hanskoja esille. Talvi on ihan kiva, mutta ei sen tarvitse kuitenkaan puolta vuotta kestää. Miltä tällä hetkellä tosiaan tuntuu. Huhtikuu on myös kuukausista karuin ainakin kaupungissa. Likaisia lumen rippeitä siellä täällä, puistoissa talven jäljiltä tallaantunutta ja harmaantunutta nurmikkoa. Ja roskia pientareet täynnä (koirankakka on todellakin pala kakkua muihin roskiin verrattuna). Kaupungissa "sokerina" pohjalla on tietysti katupöly. Huhtikuu onkin kuukausista se, jolloin yritämme viettää mahdollisimman paljon aikaa mökillä. 

Noin muuten ollaan viime aikoina kyllä lähinnä vaan ulkoiltu, tehty töitä - ja ulkoiltu. Muutamat kimppatreenit on pidety omien päivittäisten "lenkkitreenien" lisäksi, mutta treenien tavoitteellisuus on edelleen ainakin itseltäni pahasti hakusessa. Ja joka päivä on iloittu tietty myös siitä, että Kaiku sai myös toisessa kontrollitarkissaan täysin terveen koiran paperit. Anaplasmoosista voi siis näin ollen parantua, vaikka tauti olisi ehtinytkin jo jyllätä pitkään ja aiheuttaa ties vaikka mitä oireita. Kaksi tervettä koiraa - siinä on jo ihan riittämiin syytä olla tyytyväinen nykyiseen koiraelämään, sanoisin.

Joitakin väläyksiä keväästä on onneksi viime aikoina kuitenkin myös nähty. Mökillä ulkoiltaessa ollaan saatu kirjaimellisesti nauttia ympäristötaidenäyttelystä, porokoiralla ja ilman.
































Myös kaupungissa kevät tekee maisemalle hyvää.  Ja aina ei edes siltä tunnu, että kaupungissa todellakin ollaan, vaikka kilometrejä ei ruuhkaisimmasta kolkasta Suomea kovin montaa näille kulmille esimerkiksi ole.


30.3.2013

Koira, ai miksikö: osa 2, arjen sankarit

Jos edellisestä päivityksestä jäi kenties liikaa siirappia suupieliin, kun arki koiran kanssa vaikutti olevan silkkaa ihqua ja ihmisen henkistä kasvua, niin laitetaanpa perään jatko-osa arjen sankarit (sankaruus voi tarkoittaa tässä yhteydessä joko koiraa taikka ihmistä, it´s your choice). 

Voi olla, että tarkoituksesi ei ollut hankkia sylikoiraa, mutta sille ei nyt vaan mitään voi, jos koiran sisäsyntyiset geenit siihen velvoittavat.



Koirilla on myös monesti yllättävän pitkä kuono ja sen päässä kaikkialle ehtivä kirsu. Mitä isompi kirsu koiralla, sitä parempi, sanoo perheemme toinen hihnanjatke. Kuten vaikkapa eräällä mudinpoikasella.



Ihannetilanteesa koiran kanssa lenkkeillään tällaisissa maisemissa ja nautiskellaan...



...reaalimailmassa näky lenkin jälkeen on usein kuitenkin tämä (kuvittele itse märkien pyyhkeiden haju ja hiekka lattikaivon tukkeena).


Koirakirjoissa poikkeuksetta kehotetaan olemaan johdonmukaisia kaikessa opetuksessa. Kyllä, johdonmukaisuus ja säännöllisyys ovat tosiaankin koiralle tärkeitä: "me ei olla muuten saatu vielä meidän aamujuustoa."



Päikkärit on parasta - koiraa harkitsevan on hyvä tiedostaa se, että samaa mieltä on myös moni koira.  Päikkäripaikkoja ei koskaan siis voi olla liikaa.


Varokaa nukahtelevaa koiraa! Monet koirat ovat varsinaisia lahjakkuuksia nirvanaan vaipumisessa, paikassa kuin paikassa.



Koira, tuo omaa ihmistään palvova uskollinen ystävämme? "Ei me vaan mitään kuultu...mikä paikka??"



Joskus tuntuu kieltämättä vähän hassulta, kun ihminen pohtii koiran hankintaa ja keskittyy miettimään jaksaako lenkittää koiraa tarpeeksi. Mikä on sinänsä erittäin tärkeä asia, toki, mutta aika pieni osa koiran kanssa asumista. Yhtä olennaista olisi miettiä samalla sitä, haluaako myös sen kirsun siihen olohuoneen pöydälle iltapalan viereen vaiko ei.

Jos koirakuume iskee, asiaa kannattaa siis miettiä. Vaikka näiden asioiden kautta.


7.3.2013

Koira, ai miksikö?

Miksi ihminen hankkii koiran, siinäpä kysymys, jota joskus kysytään ja jota on vaikea koirattomalle selittää. Mutta yriteään. Meillä ei ole koiria siksi, että ne olisivat "parhaita kavereitamme" tai  "sielunkumppaneitamme", eikä myöskään siksi, että niitä varten olisi etukäteen ollut olemassa joku tietty tehtävä.  Ne eivät myöskään ole lapsiamme. Koira(t) on hankittu tismalleen vain siksi, että kotiin on haluttu nimenomaan koira. Ja kukin koiristamme on tullut vuosien varrella arkeemme sellaisina kuin nyt ovat kulloinkin sattuneet olemaan. Ja se on hyvä juuri niin.

Mitä koira arkeen antaa? 

Ilman koiria saattaisi esimerkiksi monet upeat aamut jäädä kokematta, kuten vaikkapa mökillä tänään, jolloin kilpaa auringonnousun kanssa lähdettiin aamulenkille. Kliseistä, mutta hyvin totta.



















Koira auttaa myös oivaltamaan sen, että jos tekee joskus mieli tehdä jotain erityistä - vaikkapa heittäytyä hankeen, mitä Kaiku demonstroi alla olevassa kuvassa taidokkaasti - se kannattaa tosiaan tehdä heti, eikä "sit ku."  Elämä tapahtuu nyt ja siksi se kannattaa myös elää joka hetki. Koira antaa ihmiselleen naurua ja hymyä ihan jokainen päivä. 



















Koirien kanssa ei myöskään voi välttyä siltä, että tulee huomattua vuodenaikoja, maiseman valoja ja varjoja ihan uudella tavalla.  Ei ole päivääkään, jolloin ei viettäisi ulkona useampaa tuntia. Keep your eyes open!















Koira muistuttaa myös joka päivä siitä, että maailma on täynnä erilaisia polkuja valittavaksi. Mutta myös umpihankeen kannattaa joskus uskaltautua, jos haluaa kokeilla askeltensa kantavuutta ja olla vapaa muiden tekemistä suunnista.

































Kaveria kannattaa aina vähän halata - "tai pikemminkin painia sen kanssa", kirjoittaisi tähän kuvaan koira itse. Eikä kaveria myöskään koskaan jätetä, vaan  aina ilolla tervehditään.



















Koira tuo elämään myös uusia ihmiskavereita, niin livenä kuin somessakin. Niinpä sitä tulee koiran ansiosta törmänneeksi elämäntarinoihin, joihin ei välttämättä muuten ikinä törmäisi. Ja se olisi sääli, se. Ilman porokoirapoikia tuskin olisin ikinä nähnytkään poroerotusaitaa,  tai tajunnut puoliakaan siitä millaista arki kaukana kaikesta voi olla. Ja olisin muutenkin monta tärkeää ystävyyttä köyhempi. Koiralla on siis olennainen tehtävä avartaa oman ihmisensä maailmankuvaa myös ihmisten omassa maailmassa.





































Melkeinpä parasta on se, kun kohtaa koiran katseessa jotakin sellaista, mikä pakottaa miettimäään kuinka vajavainen ja rajoittunut ihmisen maailma ehkä onkaan. Mitä kaikkea sellaista koira  tietääkään, mistä me emme voi oman ajattelumme vankeina vielä oivaltaa yhtään mitään?

Sellaisissa hetkissä kiteytyy koiran kanssa elämisen sokeri ja suola.



















Jos mietit koiraa omaan elämääsi, asiaa voi pohtia vaikka näitä asioita miettimällä.

19.2.2013

Heipat vaan sulle, anaplasmoosi!

Ja näin rohkenemme todeta, että Kaiku on mitä ilmeisimmin tyystin parantunut anaplasmoosista (tähän torvisoittoa ja muuta härpäkettä)! Ja jos joku tuumailee, että "mikä ihmeen anaplasmoosi", niin kyse on siis punkista peräisin olevasta taudista, vastaava ja tutumpi on esim. borrelioosi. Tästä löytyy Kaikun tarkempi sairaskertomus.  Päivän verihiutalekontrolli tuotti arvoksi about 400, joten kyllähän tämä taitaa olla myös skumppalasin paikka. Ja erityisesti siksi, että kortisoniannostus on viimeiset kaksi viikkoa ollut jo niin pieni - 5mg joka toinen päivä - ja silti arvo on vaan entisestään noussut. Ihan varmuuden vuoksi tarjoillaan vielä viikko 2,5 mg prednisonia joka toinen päivä, jotta lääkitys loppuu hissukseen ja elimistö ehtii varmemmin sopeutua taas normimeininkiin. Sen jälkeen uusi kontrolli ja viimeisenkin lääkityksen loppu. Huimaa, upeeta ja mahtavaa!! Toki pitää käydä vielä senkin jälkeen pari kerta kontrollissa, mm. maksa-arvojen palautumista normaaliksi on tarpeen seurailla, kortisoni kun nostaa myös niitä. Kaikulla ei nekään ole onneksi missään kriittisissä rajoissa huidelleet, joten suurempaa huolta ei tartte siitäkään käsittääkseni kantaa.

Päivitys 13.3.2013 Tämän päivän kontrollikäynnissä - kun reiluun kahteen viikkoon ei ole enää ollut mitään lääkitystä -  kaikki arvot yhtä maksa-arvoa lukuunottamatta ovat kauniisti viiterajojen sisällä ja sekin arvo enää vain ihan aavistuksen koholla verrattuna siihen aikaan, jolloin kortisonikuuri oli vielä päällä. Eli laskenee sekin viiterajoihin takaisin ihan kohta. Verihiutalearvoissa ollaan jo viiterajojen yläpäässä, joten eipä tosiaan siitä huolta, että niiden osalta kyse olisi ollut jostain muusta kuin anaplasmoosista.  Aivan huippua, koira todellakin on nyt sekä kliinisesti että verikokeiden perusteella täysin terve! 

Päivitys 11.10. 2013. Kaiku on edelleene terve kuin pukki, tosin sillä todettiin heinäkuussa rytmihäiriöitä ihan muun käynnin (nielutulehdusepäily) yhteydessä, jotka S. Lamberg kuitenkin totesi seuraava päivänä täysin vaarattomiksi eteislisälyönneiksi. Sydämessä itsessään ei havaittu mitään rakenteellista ongelmaa. Mutta ei ole kuulemma myöskään mahdotonta, etteikö lisälyöntien takana olisi taannoinen anaplasmoositartunta, se on raju tauti sanoi eläilääkäri Seppo. Pääasia on se, että niistä ei tarvitse välittää ja kontrolleihin mennään mikäli jotain oiretta ilmenee.  

Päivitys 19.9.2014. Päiviteenpä tätäkin taas välillä, tänään tuli vaihteeksi uusi anaplasmoositapaus taas tietooni. Kaiku on edelleen terve koira näiltä osin, normielämää jatketaan ja yriteään muistaa iloita siitä ihan jokaikinen hetki. 

Päivitys 17.5.2015. Eipä ole anaplasmoosista ollut havaintoakaan, Kaikun kanssa elellään siis edelleen ihan normiarkea ja se on mahtava asia se! 

Laitetaanpa tähän vielä tiivistetty pläjäys koko taudista, yksityiskohtaisempia kuvauksia taudin kulusta löytyy päivityksistä marrakuusta 2012 lähtien. Toki koko syksyn päivitykset liittyy tavalla tai toisella anaplasmoosin, meillä ei vaan silloin ollut vielä diagnoosia. Kaikun anaplasmoosia hoitaneet omalääkärit eläinlääkäriasema Mevetissä ovat olleet (diagnoosi siis tehtiin Aistissa, jossa vaadimme punkkitestejä) ELT,  dosentti, Minna Rinkinen ja  ELT, dosentti, Leena Saijonmaa-Koulumies, joille kuuluu ISO kiitos asiaan paneutuvasta hoidosta ja erityisesti Minnalle myös Kaikun verihiutalekatomysteerin selvittämisestä.

Oireet (joista kaikki ei välttämättä liity ko. tautiin, mutta jotka ihan kaikki ovat nyt joka tapauksessa poistuneet). Ylipäänsä se pääasiallinen "oire" oli ehkä juuri se, että välillä koira tuntui olevan ihan ok ja täynnä tarmoa, välillä jotenkin vaisu. Seuraavat oireet tulivat ja menivät, kunnes kinnerjänneturvotus alkoi oikein kunnolla, josta myös seurasi pysyvämpi vaikeus nousta makuulta ylös. Tai nousihan se toki, mutta käytti selvästi kroppaansa erilailla.
  • epämääräistä ontumista päivän, pari kerrallaan, josta vaikea sanoa missä jalassa on vika, vai onko missään
  • istumishaluttomuutta esim. treenatessa perusasentojen osalta
  • vaikeuksia nousta makuulta ylös, välillä parempia kausia, ennen diagnoosia se oli jo varsin hankalaa
  • toisessa kintereessä turvotusta, johon  lepo- taikka kylmähoito ei juurikaan vaikuttanut positiivisesti
  • toisinaan sellainen tunne, että onko koiralla nyt varmasti kaikki ok, vai onko se vaan väsynyt
  • takapään venyttely loppui tyystin jossain vaiheessa
  • ei halunnut välillä lainkaan leikkiä vetoleikkejä
  • vältteli toisinaan hyppäämistä, toisinaan ei
  • ei hakenut toista koiraamme leikkimään entiseen malliin
  • ei enää nukkunut aikaisemmissa mielipaikoissan sängyn tai olkkarin pöydän alla (= niihin pitää vähän ryömiä ja mites ryömit, jos joka paikkaa kolottaa ja särkee)
  • haukotteli puolinaisesti, leukanivelet kipeät 
  • Kaikulle tyypillinen iloinen ilme oli monesti poissa

Diagnoosi tehtiin kliinisten oireiden, positiivisen punkkipikatestin, sekä verikokeissa havaitun taudinkuvaan kuuluvan verihiutalekadon perusteella.

Lääkitys:

  • doximycin 100 mg x 2 x 2 /vrk. Tätä annostusta syötiin 6 viikkoa, sitä ennen viikko puolet pienemmällä annoksella (uusin tieto suosittaa siis tätä isompaa annostusta, jota diagnoosin tehnyt eläinlääkäri ei ilmeisestikään tiennyt)
  • verihiutalekatoon prednison, aloitusannos 40mg/vrk, jota vähennettiin aina parin viikon välein (saattaa olla, että alunperinkään ei olisi tarvittu näin suurta aloitusannostusta, mutta sille ei nyt enää mitään voi)
  • närästykseen ja mahaa suojaamaan 10 päivää Antepsiniä prednisonannostuksen ollessa suurimmillaan (koska samaan aikaan oli vielä raju kuuri doximyciniä menossa)
  • antibioottikuurin aikana päivittäin yksi Gefilus Basic maitohappobakteerikapseli

Kaikulla pysyi maha koko lääkityksen ajan todella hyvin kunnossa.  Tarkkana piti itse olla siinä, että edellä mainittujen lääkkeiden välillä noudatettiin varoaikoja. (Tästä päivittäisestä "dosetista" löytyy kuva aikaisemmista kirjoituksista).
Doximycinkuurin aloittamisen jälkeen jo parissa vuorokaudessa tapahtui selkeä muutos yleisvoinnissa ja mm. istuminen muuttui taas normaaliksi. Reilun viikon jälkeen Kaiku alkoi olla kliinisesti kutakuinkin normaali koira, tosin kinnerjänteessä ollut turvotus vielä pysytteli sitkeästi paikoillaan, lieventyneenä kylläkin. Lisäksi sillä oli leukanivelet muutaman päivän selvästi kipeät vielä antibioottikuurin alkuvaiheessa. Kortisonikuuri oli ns. piste i:n päälle, eli se poisti vuorokaudessa myös turvotuksen kintereestä. Sen jälkeen hoito onkin ollut lähinnä verikontrollia ja kortisonin asteittaista laskemista.

Kortisonikuuri toi valitettavasti mukanaan myös siuvaikutuksia. Annostuksen ollessa oli yli 20mg/vrk, Kaiku oli selvästi välillä vähän poissaoloeva ja mahdollisesti voi myös pahoin, ainakin näytti siltä.  Lisäksi siltä hävisi reilussa viikossa lihaksista suurin osa ja ekat pari viikkoa oli armotonta juomis- ja pissarallia. Kaikki nämä ovat ihan tiedettyjä sivuvaikutuksia, mutta siitä huolimatta varsin ikäviä. Kaiku taisi olla henkisesti eniten kipein juuri silloin, kun kortisoniannostus oli suurimmillaan? Annoksen laskiessa alle 10mg:aan/vrk kaikki sivuvaikutukset katosivat ja koira vaikutti sekä fyysisesti että henkisesti vallan terveeltä. Jota se on ollut siis nyt jo useamman viikon ajan. Jippii! 

Jep, eihän tässä mene enää kuin pari kuukautta seuraavan punkkikauden alkuun, että silleen. Mutta nyt iloitaan!

12.2.2013

Kauhia TaKu!

Kevään kolkutellessa se näköjään iskee aina. Nimittäin Kauhea TaKu! Jos pentukuume on PeKu, on TaKu tietysti talokuume, mikäs muu. Viime vuonna näihin aikoihin oltiin melkein jo muuttamassa Iittiin, mutta ei (onneksi) päästy yhteisymmärrykseen myyjien kanssa sopivasta kauppahinnasta. Onneksi siksi, että jälkeenpäin ajatellen paikka olisi ollut sittenkin vähän väärä noin arjen sujumisen kannalta. Koiraihmiselämään kun valitettavasti kuuluu paitsi lenkkeilyä ja treenailua, myös työmatkailua, kaupassa käyntia ja jotain sosiaalisia suhteitakin olisi kiva ylläpitää. Ja olisi kiva, jos nämä kaikki ei vaatisi jatkuvaa autolla ajamista pitkiä matkoja säässä kuin säässä. Talven loppumetrit saa vaan aina haikailemaan omasta kunnon talosta ja isosta pihasta, jossa kaupunkikoirien elämä muuttuisi kertaheitolla montakin astetta laadukkaammaksi. Ja myös oma koira-arki helpommaksi, kun ei jokaista pissatusta varten tarvitsisi kaivella remmejä narikasta ja pipoja ja hanskoja kaapista: ovet auki ja koirat pihalle, siinä se. 

No, tänä keväänä pitänee keskittyä nauttimaan siitä, että onhan meillä kaupunkikodin lisukkeena tunnin matkan päässä sentäs oma torppa ja vanhaa pihapiiriä, metsää ja kalliota ihan riittämiin omiksi tarpeiksi. Hassua on, että vaikka torpalla elellään kantoveden ja ulkohuussin varassa, on siellä jopa ehkä kaikkein hauskinta olla juuri talvella. Puhdasta lunta ja hiljaisuutta riittää nautittavaksi vaikka kuinka, ei ole ötököitä kiusaamassa ja pihallakaan ei puutarhurin velvollisuudet iske silmille, kun kaikki on lumen peitossa. Majailtiin torpalla loppuviikosta taas nelisen päivää ja kyllähän se taitaa meille kaikille aika hyvää tehdä. Aika parasta on tietty myös se, että Kaikulla suunta anaplasmoosiradalla on edelleen oikein mainio, viimeisin verihiutalekontrolli viikko sitten tuotti jälleen loistavan tuloksen (290) ja nyt ollaan myös kortisonilääkityksessä loppumetreillä (onneksi!) Näillä näkymin viimeinen pilleri tarjoillaan perjantaina (jolloin tulee täyteen kaksi viikkoa prednisonia annostuksella 5 mg joka toinen päivä). 

Parastahan torpalla on se, että lenkkimaastoissa ei todella ole valittamista. On kunnon metsiä ja hiljaisia hiekkateitä käveltäväksi vaikka kuinka! Ja ikinä ei tiedä mikä otus juuri mennä vilisti nenän edestä. Koirat tosin tietävät sen tavallisesti aika hyvinkin ;-)




































Pihalla voi etsiskellä myyriä, tai muuten vaan olla ja haistella taivaan tuulia.
































Vaikka talvessakin on puolensa, on sitä myös keväässä ja kesässäkin, joten ei haittaa, vaikka lumi pikkuhiljaa jo häipyisi takavasemmalle.

Päivän kuva: koska kaupunkikodissa ei voi tehdä samoja juttuja kuin torpalla, pitää koirapolojen siis keksiä itselleen uusia tehtäviä. Arppa on viime aikoina kunnostautunut erityisesti laadunvalvonnassa


26.1.2013

Hyvin menee, mutta menköön!

Kaikulaisella on asiat edelleen erittäin hyvin, eilisen kontrollin perusteella se on terve kuin pukki! Ei siis sen paremmin mitään anaplasmoosiin viittaavia kliinisiä oireita kuin verikokeissakaan mitään häikkää. Mahtava juttu! Kortisonia syödään vielä vajaa viikko 10mg joka toinen päivä, sen jälkeen annos puolitetaan (ja tarjoillaan edelleen joka toinen päivä). Mikäli antibiootit tekivät tehtävänsä varsinaisen taudin häätämiseksi, myös verihiutalearvojen pitäisi pysyä ihan hyvinä, vaikka kortisonia koko ajan lasketaankin. Toki se pitää huomioida, että elimistöllä voi kestää hyvinkin aikaa palautua normisysteemiin. No, nykyannostus ei kuitenkaan enää aiheuta myöskään mitään sivuvaikutuksia, mikä on kuitenkin se pääasia. Useampi eläinlääkäri on nyt myös sitä mieltä, että Kaikun verihiutalearvot eivät välttämätä ole olleet missään vaiheessa niin alhaiset, mitä mikroskooppitarkastelu antoi ymmärtää - jos niin olisi ollut, jo pelkän verikokokeen ottamisesta olisi pitänyt jäädä näkyvä jälki/oire. Ongelman ydin oli Kaikun verihiutaleiden taipumuksessa kasaantua näyteputkessa kirjaimellisesti aivan heti näytteenoton jälkeen  + tiedonkulkuongelmasta tämän kasaantumistaipumuksen osalta. Jälkimmäistä ei tietty olisi pitänyt tapahtua lainkaan, mutta kaikenlaista sattuu, kun ihmisiä ollaan. Ja kaikki takuulla kuitenkin tekevät parhaansa. No, pääasia, että eläinlääkärimme otti asian selvittääkseen ja johan alkoin vihreää valoa näkyä koko taudin hoidossa.

Kaikulaisen sairastamisella on ollut myös sellainen sivuvaikutus, että Arwolta ovat korvat tyystin kadonneet. Ilmeisesti Arppaa on lellitty aivan urakalla, kun ollaan oltu huolissaan Kaikusta ja vanhempi paimenpystykorvamme on käytänyt tilannetta hyväkseen. Ja miksipä ei olisi. Arwo kun on koirana kaikkien opportunistien isä ja takuulla käyttää jokaisen tilanteen hyväkseen maksimoidakseen omaa etuaan. On siis syytä pikaisesti palata tehostetun arkitottelevaisuuden pariin. Esimerkiksi "odota" tuntuu Arwolle olevan lähinnä vihje siitä, että voit myös halutessasi odottaa, mutta ei suinkaan täydy, jos vaikka jotain muuta kiinnostavampaa olisi tiedossa. Myös hihnakäytöksessä ollaan menty takapakkia niin että ei tosikaan. Jälkimmäinen koskee myös Kaikua, jolla alkaa virtaa olla entiseen malliin ja miljoona ihanaa asiaa nenän edessä tuoksumassa, joihin olisi pakko singahdella. Toisten koirien ohitukset ovat myös toisinaan aika "mielenkiintoisia." No, jahka päästään taas ryhmätreenimään muiden urosten seurassa, eiköhän sekin siitä asetu. Hyvin kyllä huomaa sen, että mitä vähemmän aktiviteettia ja kivoja koulutushetkiä, sitä vähemmän koirilla korvia. Mikä ei kyllä ole yllätys todellakaan. Onneksi nyt voidaan olla taas mökilläkin entiseen malliin ja koirat saavat purkaa energiaansa sielläkin (esimerkiksi kanniskelemalla jäätyneitä pikkulintuja, sanoo Arwo).

Vuonna 2013 meidän lauma suuntaa taas ulkomaille. Alkusyksystä starttaamme kohti Englantia, josta palaillaan kotimaisemiin maalikuussa 2014. Ihan mahtavaa! Edellisestä reissusta löytyy jokunen kuvatarina täältä. Tällä kertaa reissuun lähteminen on myös miljoona kertaa helpompaa, kun tietää mitä on odotettavissa ja millaisiin asioihin kannattaa kiinnittää etukäteen huomiota. Ja mikäs se on lähtiessä, kun vastassa on astetta sallivampia koirakulttuuri kuin meillä. Mikäli koira osaa käyttäytyä ihmisten ilmoilla, sen kanssa voi mennä lähes minne vaan. Joten senkin takia on syytä ottaa lähikuukaudet vähän tehostettua treeniä yhdessä ja toisessakin asiassa. Kaikun kanssa treenaaminen on nyt aika helppoa, kun mikä tahansa nappula kelpaa superpalkaksi - syynä kortisonin tuoma valtaisa ruokahalu.

Päivän kuva: hepuli! 

12.1.2013

Normiarjen paluu ja koiraihmisen syvin olemus

Jälleen vähän kiireisempi päivitys. Pakko päivittää, koska hyviä uutisia on kiva kirjoittaa. Tämä viittaa tietty Kaikuun, jolla verihiutalearvot pysyttelevät edelleen mallillaan, vaikka kortisoniannostusta on vähennetty. Ja näinhän sen pitäisi juuri ollakin, mikäli doksisykliinikuuri (doximycin) on onnistuneesti tehnyt pirullisesta anaplasmoosista kunnolla selvää. Eilen oli viimeisin verikontrolli, jossa varmistui samalla se, että Kaikulaisen verihiutaleilla on todellakin myös taipumusta kasaantua aivan heti näytteenton jälkeen, mikä selittää osin sitä, että verikoetulokset olivat alkuun niin erilaisia, kun käsinlaskenta tehtiin selvästi koneanalyysin jälkeen. Vaikka Kaikulla on ollut ihan taudinkuvaankin kuuluva trombosytopenia (verihiutalekato) konelaskennan perusteella, on se tämän kasaantumisominaisuuden vuoksi myös potentiaalinen pseudotrombosytopeniatapaus (valeverihiutalekato). Tämä jälkimmäinen ei siis ole vika tai sairaus, vaan veren ominaisuus - vallan yleinen myös ihmisillä. Ja tärkeä tietää, koska lopputuloksena voi muuten joskus tulevaisuudessa olla vääriä diagnooseja verikokeen perusteella (ja niitä me emme todella enää yhtään tarvitse lisää). 

Käytännössä meillä elellään nyt normiarkea kahden täysin oireettoman koiran kanssa.  Vielä  Kaikulle tosin tarjoillaan 10mg prednisonia aamuisin, koska kortisonia ei voi kertaheitolla lopettaa. Viikon päästä taas seuraava kontrolli ja toivottavasti päästään silloin jälleen pienentämään annostusta - ja hiljalleen kokonaan siitä eroon. Mutta pääasia on se, että koira on mieleltään oma itsensä, eikä mitään oireita ole. Kaiku is back and we love it!

Mitä tulee otsikon jälkimmäiseen osaan, niin onpa tässä tullut taas mietittyä koiraihmisen syvintä olemusta. Nimittäin jokin aika sitten meitä tuli lenkillä vastaan vanhempi herrahenkilö, joka jo kaukaa alkoi katsella koiria sillä silmällä. Kun oltiin kohdakkain, herrahenkilö kääntyi katsomaan koiria ja hymyili niille aurinkoisesti sanomatta meille sanaakaan. Kaikesta näki, että herrahenkilö todella tykkää koirista  - me itse olimme hänelle kutakuinkin ilmaa. Ehkäpä hänessä kiteytyikin todellisen koiraihmisen syvin olemus: jokainen tuntematonkin koira on itseisarvoisesti tärkeä ja kiinnostava ihan jo siksi, että se on koira. Arjen hienoja kohtaamisia, sanoisin.

Päivän kuva: vanhemman paimenpystykorvan laatuhetkiä, eli torkut torpalla vahtikoirahommien lomassa