30.10.2011

Tilttaava kone

Koiranomistamisessa melko vinkeää on huomata, kuinka arkeen vaivihkaa tulee kaikenlaisia pieniä juttuja, joista tulee rutiineita. Kuten vaikkapa siitä, että päiväpeitto taitellaan tietyllä tapaa sängyn viereen joka ilta yhden koiran pediksi. Tai siitä, että jääkaapissa on aina nakkeja ja lihapullia valon seurana. Eikä aamulla voi tietenkään nousta ylös ilman "aamupunkua" (yhdellä koolla, huom.). Rutiinit ovat ilman muuta koko homman suolaa, vaikeusastetta keskinäisessä kommunikaatiossa tulee tosin siinä vaiheessa, kun jääkaapissa esimerkiksi EI OLEKAAN "aamujuustoa" ja kauppakin on vielä kiinni. Siinä on ihmis-koirasuhde nopeasti pahassa kriisissä. 

Arwo ja Kaiku rutinoituvat eri tavalla. Arwo pehmeänä koirana oppii ja muistaa heti millaisista asioista mitäkin seuraa, Kaikulla kestää pitkään sekä oppiminen (tietty myös "poisoppiminen"). Arwo lukee ihmistä ja tekee uuden käytännön pienestäkin poikkeuksesta (= annat pikkusormen vie koko käden),  Kaiku toistaa opittua asiaa ja suorastaan vähän häkeltyy, jos toimintatapoihin tulee yllättäviä muutoksia. Muutama viikko sitten koirien piti esimerkiksi hypätä poikkeuksellisesti autoon sivuovesta eikä takaluukusta, Arwo moista sivuseikkaa tuskin edes huomasi, mutta Kaikulainen itsepintaisesti yritti mennä autoon takaluukusta tavaravuoren yli, koska sieltä sinne nyt vaan kuuluu mennä.

Porkkispoikien ero rutinoitumisessa ja tilanteiden lukemisessa näkyy myös treenatessa. Parin toiston jäkeen Arpaleena tarjoilee harjoiteltua juttua oma-aloitteisesti ja ennakoivasti, mikä aiheuttaa jatkuvaa päänvaivaa treenisuunnitelmien ja erityisesti palkkaustaktiikan kanssa. Ja jos et palkaa koiraa, joka teki jotain jo ennenkuin edes pyysit, siitä seuraa älämölö. Ja ennenkuin edes ehdit tajuta mitä tapahtui, Arpaleena tarjoilee jo seuraavaa juttua, koska edellisestä ei kerran seurannutkaan mitään palkkaa. Tietysti! Kaikulainen sen sijaan vaatii lukemattomia toistoja hoksatakseen jutun juonen eikä senkään jälkeen ennakoi. Mutta sitten kun Kaikkkonen vihdoin hoksaa mitä siltä sillä kertaa haluttiin, se tekee sitä yhtä ja samaa vaikka maailman tappiin.  Ja tuntuu samalla tyystin unohtaneen kaikki aikaisemmin opitut jutut. Esimerkkinä vaikkapa se, että liikkeestä seisomista harjoiteltaessa on kuvioon (näköjään) aika vaikea mahduttaa mukaan perusasentoa koiran luokse palattaessa, koska sivu-käskyn kuulleessaan Kaikulaisen ilme on lähinnä "ikinä en ole moista asiaa muuten aikaisemmin kuullut", "eikös se tarkoitus ollut tällä tavalla tönöttää tässä paikallaan?" Vaikka itsenäisenä liikkeenä perusasentoa on tietty harjoiteltu jo iät ja ajat ja se on aika kivasti sisäistetty koskemaaan nimenomaan tiettyä paikkaa suhteessa ihmiseen, on tilanteita, joissa siitä ei tunnu sittenkään jääneen kovinkaan suurta muistijälkeä ;-).  Melko mainio tokotuskaveri on tämä Kaikulainen. Toisaalta tämän taipumuksen - kone tilttaa kiinni ylimääräisestä informaatiosta - hyvänä puolena on sitten se, että jahka se hoksaa mitä tehdään, saa vaikka maailma räjähtää ympärillä, pikkukoira jatkaa suorittamistaan täydellisen keskittyneenä. Myös häirittynä ollessaan se toisinaan hauskuuttaa treenikavereita sillä, että sen lisäksi, että se ei reagoi (toivotusti!) häiriöihmisten "vääriin" käskyihin, se ei myöskään reagoi meikäläisen käskyihinkään enää ollenkaan. Kone tilttaa, jumittaa ja pätkii ja koiranpoika muistuttaa lähinnä patsasta tillittäessään hipihiljaa siinä asennossa ja paikassa, johon se ennen häiriötilannetta pyydettiin jäämään. Ihan parasta Kaikulaisen kanssa harrastamisessa on toisaalta se, että kunnon treenivireessäkin Kaikulainen tekee aivan töpöllä hommia, mutta on samalla täysin hiljainen ja keskittyvä. Etenkin tokokoiralle se olisi aika passeli ominaisuus :). 

Treenisuunnitelmassa on edetty sen verran, että viime viikkojen tukiopetuksessa on ollut molemmilla koirilla jäävät (is, seiso, maa) ja niiden kanssa myös kaikki eri askelnopeudet. Kaikulla on treenattu kaikkien lenkkien lomassa useita kertoja myös askelsiirtymisiä ja nimenomaan sen oikean sivu-paikan skarppaamista ilman pienintäkään käsiapua. Ja tietysti ihan jokaisella lenkillä vahvistetaan sitä, mitä tarkoittaa "odota" - tämä on meidän perheen arjen hallinnan kannalta kenties ihan se kaikkein olennaisin juttu, joka pitää olla takaravoissa missä tilanteessa tahansa. 

Päivän kysymys:  pysyäkö kotirannoilla vai lähtisikö suureen maailmaan kokeilemaan onneaan?




23.10.2011

Treenisuunnitelman suunnittelua, vol. 1

Tänään on taas vuorossa ns. vapaamuotoiset tokotreenit, elikkäs kavereiden kanssa treenataan kuka mitäkin ja yleensä kimpassa otetaan paikallaolot ja harjoitellaan muutenkin erilaisia häiriötilanteita. Näitä treenejä ollaan harrastettu jo useampi vuosi. Paikalla olevasta porukasta riippuen treenit muotoutuu vähän omanlaisikseen ja olennaista toki on myös harrastaa sosiaalisuutta muiden lappalaiskoiraihmisten kanssa ;-). Alunperin oma tavoite oli siedättää Arwo muihin uroksiin hallitusti ja kontrolloidusti, elikkäs lähinnä arjen hallinnan näkökulma. No, tässä asiassa ollaan päästy tavoitteeseen jo ajat sitten, joten nyt olisi kaikki mahdollisuudet tehdä jotain jo ihan tavoitteellisestikin. Kaikun kanssa erityistä siedätystä ei ole koskaan tarvittu. Kumpikin on kaikenlisäksi melkoisen ympäristöhäiriövarmoja, ovathan ne tottuneet kaupunkiarkilenkeillä vaikka minkälaisiin häiriöihin, kun jokaisella lenkillä kuitenkin aina treentaan jotain pieniä juttuja lenkkipaikasta riippumatta.

Tokon suhteen olisi siis kaikki mahdollisuudet tehdä sellainen treenisuunnitelma, jolla tähdätään johonkin tavoitteeseen. Enää pitäisi keksiä se tavoite ja ennen muuta motivoitua siihen itse. Suurimpana ongelmana onkin tällä hetkellä hihnan toisen pään laiskuus tehdä jotain systemaattisesti ja tavoitteellisesti. Toisaalta, kun silloin tällöin pääsee katselmaan upeasti yhdessä toimivaa koirakkoa, herää kuitenkin aina se fiilis "jospa mekin osattaisiin!"  Jonkin kokoinen potku takalistoon olisi siis enemmän kuin toivottavaa. Tai vähintäänkin treenikaveri, jonka kanssa tähdätään samaan tavoitteeseen ja kommentoidaan toistemme tekemisiä. Vailla armoa. Tällä hetkellä molemmat porkkispojat "osaa" yhtä ja toista, mutta varsinaisiksi kilpailuliikkeiksi hiomisessa on vielä paljon tekemistä, esimerkiksi Kaikun kanssa pitäisi häivyttää käsiapuja muutamissa jutuissa aika reippaastikin. Hyvänä puolena on se, että molemmat on yleensä aika motivoituneita hommiin ja palkattavissa sekä nameilla että leluilla. Toisaalta mikseivät olisi, kun treenimäärä ei toistaiseksi päätä huimaa ja tyypillisesti tehdään muutama minuutti jotain ja sitten taukoillaan reippaasti ennen uutta sessiota. Joten tällä hetkellä ei ole juurikaan käsitystä siitä, miten niiden vire loppujen lopuksi kestäisi, jos aletaankin tosissaan hommiin.

Tänä syksynä meillä on taas ollut treenipaikka Vantaan palveluskoirayhdistyksen mukavassa raunioporukassa. Samassa porukassa treenattiin pari vuotta ihan säännöllisesti, mutta taannoinen pidempi ulkomaanreissu katkaisi treeniputken, kun en reissun päältä ajoissa hoksannut ilmoittautua  ryhmään mukaan. Ennen katkoa Arwo oli jo aika kivassa mallissa ja silloisen koutsin mukaan etsiminen sinänsä oli jo ihan koevalmista hommaa, kettiksessä ja tottiksessa olisi ollut ja on edelleenkin tekemistä, jos kokeisiin olisi tarkoitus mennä (tosin kettis sinänsä oli erityisesti Arpaleenalle aika helppo nakki ainakin ne muutamat kerrat, jotka ehdittiin telineitä kokeilla).  Meillä olisi siis nyt taas sekä treenipaikka että kiva porukka, mutta harmillisesti ei olla keretty treeneihin lähinnä työasioiden ja -matkojen vuoksi kuin muutamia kertoja syksyn aikana (Helsingin ja Porvoon lisäksi kuvioihin on tullut myös uusi kapunki, Tampere, jossa pitää sielläkin säännöllisesti majailla).  Ja myös tässä lajissa yksi iso häiriötekijä on oma laiskuus: valitsetko tiukan työpäivän jälkeen parin tunnin lenkin jossain mukavassa paikassa ja tuulettelet angstejasi vaiko ajat kiireen kaupalla treeneihin huonotuulisena tekemään "jotain", kun se systemaattinen treenisuunnitelma on edelleen kadoksissa tässäkin lajissa. Ja nyt tauon jälkeen kun on kaiken lisäksi aivan selvää, että ihan siitä ei voida jatkaa mihin aikanaan päästiin, vaan pitää palata joissakin jutuissa muutama askel taaksepäin.  Esimerkiksi Arwolla on taas ollut taipumusta alkaa haukkumaan turhanpäiten, jos ei maalihenkilöä ala heti löytymään (tarkennusharjoituksia siis roimasti!) ja muutenkin tukeutumaan ohjaajaan liikaa. Hallinnan suhteen molemat on edelleen onneksi melko kivasti käsissä, eivätkä lähde ominpäin rallaamaan pitkin kasoja. Koska molemmat pojat vaikuttaisi kovasti etsimishommista tykkäävän, olisi tätä harrastusta kuitenkin kiva jatkaa.

Agiliidosta vastaa meidän perheen miespuolinen hihnanpää. Sitäkin harrastettiin ennen reissua parisen vuotta säännöllisesti laadukkaassa opissa ja tosi hyvässä porukassa, mutta ko. porukan treenijat alkoi harmillisesti olemaan meikäläisten työ- ja vapaa-ajan rytmin kannalta vähän ongelmallisia (= me majaillaan viikonloput pääosin muualla kuin pk-seudulla), joten treenipaikan pitämiselle ei oikein ollut enää perusteita.  Arwo on agilityssä(kin) vähän niinkuin perusinsinööri: suorittaa tunnollisesti kaiken kuten pitää, eikä koskaan mene väärille esteille. Kaikki esteet sinänsä on sille olleet heti alusta saakka todella helppoja, eikä se hätkähdä laisinkaan vaikka mikä este rämähtäisi kesken kaiken päälle. Toisaalta Arppa ei ole mikään vauhtikone ja koska sitä on palkattu pääasiassa nameilla (miksi, se on oman bloginsa aihe), olisi sen kanssa tehtävä paljon irtoamisharjoituksia, jos jotain tavoitteita asetettaisiin. Sellaista kommenttia saatiin treenikavereilta kuitenkin jo ennen taukoa, että kisaamaan vaan. Miespuolinen hihnanpää ei kuitenkaan ole ollut ajatuksesta laisinkaan innostunut toistaiseksi. Kaikulainen on selvästi nopeampi ja notkeampi kuin Arppa ja sillä on esimerkiksi aika kiva pujottelutyyli jo ihan lunnostaankin. Kaiku voisi minusta olla suorastaan jopa aika hyväkin agikoira, jahka sen kanssa hiottaisiin esteet kuntoon. Näillä näkymin käydään talvikautena keskenämme treenaamassa arkipäivisin päiväsaikaan ihan puhtaasti aktivoinnin mielessä. Saas nähdä asettuuko tälle lajille jotain tavoitteita vaiko ei, meikäläinen ei siihen puutu (ainakaan kamalan näkyvästi).

Päivän opetus: tee tavoitesuunnitelma ja julkista se, niin se on pakko toteuttaa!

21.10.2011

Leijailua (ja muita arjen hallinnan havaintoja)

Väärin. Otsikko ei millään muotoa viittaa siihen, että jotain niin superia olisi tapahtunut, että Hihnanpään olisi syytä leijailla pilvissä. Vaan se viittaa siihen, että porkkispojat ovat kaupunkikotiin palattuaan kuin leijoja sinkoillessaan hajuilta toiselle. Muutamassakin päivässä viholliskoirat ja paikalliset hehkeät daamit ehtivät nimittäin jättää vaika mitä jälkiä poikien reviirille. Siinä ei paljon hihnanjatketta naurata, kun solisluut paukkuvat poikain sinkoillessa sekä sinne että tänne samaan aikaan.

No. Onhan se ymmärrettävää, että paikallisuutisia tiheästi asutussa kaupunkiympäristössä tosiaan kertyy. Toisaalta meillä ei kuitenkaan saa vetää hihnassa (ainakaan ihan kamalasti), joten jokaisesta paluusta kaupunkiin seuraa vääjäämättä pakollinen ryhtiliike. Erityisesti sinkoilut ees ja taas on ehdoton nou nou. Ja koska maalla ei paljon muita koiria missään ole, ovat erityisesti vastaantulevat koirakot aivan superia muutaman päivän tauon jälkeen. Voi olla, että siinä kohtaa hihnanjatkeet saattavat vähän hermostua, jos ei korvia meinaa päässä olla. Useimmiten ne kuitenkin on pakattu maalta mukaan, kunhan vaan muistuttaa, että otsalla olevat lärpäkkeet eivät sittenkään ole silkkoja koristeita, vaikka kauniita ovatkin. Tässä kohtaa yleensä kuuluu Kaikkosen kuuluisa vallan kimeä harmistuskiljahdus "TAHTOO MENNÄ TAPAAMAAN KAVERIA!" Mutta karu on arktisen pystykorvan elämä: hihnassa voidaan tavata nimenomaan vain kavereita ja niitäkin selvillä säännöillä, mutta uusia tyyppejä sen sijaan ei (koska hihna on ylimääräinen rasite koirien keskinäisessä kommunikaatiossa). Ei siis ikuna. Paitsi valitettavasti silloin, kun vastaantuleva koira tepsuttaa vapaana ihan suoraan eteen eikä koiran kanssa kulkevalla ihmisellä on ajatustakaan tehdä asialle mitään. Uroksen omistajat huomaavat toisaalta aika nopsaan, että idea oli kohtuullisen huono ja narttujen taikka pentujen kanssa ei mitään ongelmia sinänsä tule. 

Koiraeläin on siitä aika merkillinen tyyppi, että mitä enemmän sitä erilaisissa tilanteissa katselee, sitä enemmän tekee mieli ymmärtää mitä sen päässä milloinkin liikkuu. Tähän tuskaan on tarjolla vaikka minkälaisia näkemyksiä, opuksia ja keskustelupalstoja, joihin voi hyvin hukkaantua vaikka loppuelämäksi. Toisaalta sehän se kai parasta onkin, että oma koira on loputon mysteeri, jota ei vaan voi väsyä ihmettelemästä.

Päivän opetus: voi olla, että loppujen lopuksi vain ihminen stressaantuu ihmis-koirasuhdetta vatvottaessa.

17.10.2011

Kyllä maalla on mukavaa - ja niin on kaupungissakin!

Aamulla oli vallan rauhallinen ja leppoisa lenkki! Ollaan taas oltu mökillä Porvoossa useampi päivä peräkkäin ja täällä ei juuri hihnoja tarvita, kun ketään ei kerran ole missään. Paitsi naapurin lapinkoirapoika, jonka kanssa vallitsee jatkuva sotatila puolin ja toisin. Ja peuroja, hirviä, kettuja ja rusakoita tietty, mutta niistä ei pojat pahemmin piittaa. Paitsi hirvistä ja peuroista, jos sattuvat ihan silmän eteen. Kuten eilen, jolloin aamulenkillä päädyttiin kutakuinkin keskelle hirvijahtia. Kukaan ei onneksi kuitenkaan kuollut. Paitsi mitä ilmeisimmin se hirvi. Illan pimeydessä joku paikallinen asukki taisi tepsutella ihan torpan lähikulmilta ja aiheutti koirissa hetkellistä pörhistelyä. Oletamme, että kysessä oli eläinasukki reaktioista päätellen. Yhtään ylimääräistä karhua tai muuta otusta ei tuvassa aamulla kuitenkaan näkynyt ja nukuimmekin koko porukka kuin tukit.

Maalla on siis mukavaa ja rauhallista. Ja pimeää. (Kivi)kaupungissa, jossa porkkispojat asustelevat kutakuinkin puolet ajastaan, ei ole rauhallista eikä pimeää edes lokakuussa, mutta aika mukavaa on kyllä sielläkin. Kaupungissa on mm. merenrantaa, jossa viiletellä vapaana ja valtavasti potentiaalisia viholliskoiria (Arwo) tai kaverikoiria (Kaiku), joten eipä käy elämä tylsäksi sielläkään. Kaupungissa harrastellaan myös treenaamista kaverikoirien kanssa, kun sillä tuulella ollaan. Ja syksyn mittaan olisi toivottavaa olla sillä tuulella vähän useamminkin. Lajivalinta on vielä auki. Kuin myös tavoite. Arwon mielestä kaikki lajit käy, jos niihin sisältyy asiallinen ja oikein ajoitettu riittävän runsas tarjoilu. Kaikulle edellytyksenä on rapsiminen hännäntyvestä säännöllisesti. Joten niiltä osin tilanne on siis vallan mallillaan!

Päivän opetus: jotkut hirvet saattavat olla hyvin pieniä - ei sitä koskaan tiedä!