Kinnerkontrollia ja melkein-normi-elämää

Eilen käytiin Kaikun kanssa kinnerkontrollissa ja hyviä uutisia saatiin. Tosin vieläkin pitää harrastaa muutama viikko rauhallisia hihnalenkkejä (= kunnes makuulta ylösnousussa koira varaa painoa normisti myös toiselle jalalle), mutta mitään operoimista vaativaa hommaa ei kintereessä vaikuttaisi kuvienkaan perusteella (edelleenkään) olevan. Huippua! Aika parantaa ja sen kanssa on meikäläisenkin hermorakenteen nyt elettävä. Erityisesti helpotti se, että samassa rauhoituksessa kuvattiin yksintein myös lonkat ja selkä, eikä niissä mikään viittaa siihen, että ylösnousuvaikeudessa olisi tai olisi ollut kyse nivelrikosta tai jostain muusta yhtä kurjasta. Kyllä se on vaan venähtänyt kinnernivel/jänne, joka on vaivan syy. Edelleen on epäselvää mistä moinen vaiva tuli, mahdollisuuksia on toki tsiljardeittain. Koska Kaikulaisen askellajit erityisesti mökillä ovat laukka ja loikka, on hyvin todennäköistä, että se on jossain vaiheessa kesää itsensä telonut. Ja kun mitään yksiselitteisen selkeää ja pysyvää oiretta ei ole ollut (eikä kukaan huomannut), ollaan sitten rasitettu koiraa ja koiran kinnertä ihan normisti.  Mistä sitten on seurannut se, että siipeensä jo vähän saanut kinner todella äityi ja turposi. No, menneille ei mitään voi,  joka tapauksessa kontrollin tulos oli hyvä: paraneminen on käynnissä ja se on pääasia. 

Viime viikkoina ei pahemmin ole treenikärpästäkään meidän kulmilla näkynyt.  Energia on mennyt lähinnä Kaikulaisen kinnervaivan pähkäilemiseen. Noin kerta viikkoon ollaan kuitenkin käyty pienellä porukalla treenimässä enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti.  Toki myös lenkeillä tehdään aina perusasentoja, pätkiä seuruuta ja jääviä. Viime sunnuntaina saatiin Arwon haukkumiseen hyviä käytännöllisiä vihjeitä, joita yritetään nyt myös noudattaa. Onhan se selvää, että koiran älämölö ei temppuja tehdessä vähene, mikäli se pääsee tavoitteeseensa metelöimälläkin. Jotenkin harmittaa, että sen kanssa ei ole alusta saakka asiaan puututtu (kun ei ole ollut sitä selkeää tavoitetta), koska Arpaleenalla ei mitään motivaatio-ongelmia ole ollut minkään jutun tekemiseen. Jos Arpaleena tietää, että palkaksi on tulossa nakki, se kyllä tekee ja hyvinkin iloisesti. Meillä on siis yhteensä yksi aika potentiaalinen tokokoira: toinen ei koskaan ylimääräisiä ääntele, mutta sillä saattaa motivaatio pätkähtää ihan noin vaan ja toinen ääntelee, mutta motivaatio kestää.  Jos siis mennään kokeisiin, molempien kanssa on syytä itse vähän tsempata. Se mitä haluaisin nyt talvella harrastella olisi hakuilu silloin ja tällöin, koska molemmat koirat tietää jutun juonen ja omaan silmään vaikuttaisivat asiasta myös tykkäävän.

Tässäpä pääasialliset kuulumiset tällä kertaa. Meillä elellään siis melkein jo normaalisti, ulkoillaan, köllitään sohvalla, rapsutellaan mahaa ja tehdään pieniä temppuja. Mikäs tässä siis ollessa.

Päivän kuva: kohta ollaan taas näissä tunnelmissa, mikä ei taida porkkispoikia ollenkaan haitata?

Muusta viis, kunhan koira on terve!

Joopa. Tänä syksynä on meidän perheessä ollut huonoa tuuria ihan riittämiin. Ensin Kaikulla loppukesällä epämääräinen etujalan ontuminen muutamia askelia liikkeelle lähdettäessä, sekä pienoinen vaikeus nousta makuulta ylös (molemmat vaivat meni kutakuinkin ohi hieronnalla, lääkärissä ei löydetty mitään varsinaista fyysistä vikaa kumpaankaan oireeseen). Tämän episodin jälkeen muutaman viikon päästä kannuskynnen repeäminen + kolme viikkoa tassun suojausta (jatkuvaa vesisadetta jokaisella lenkillä), viikko välissä normielämää ja kunnon lenkkejä, mutta nyt uusimpana vaivana kinnerjänteen jonkinlainen venähdys ja/tai tulehdus - ja jälleen myös pieniä vaikeuksia varata ylösnoustessa painoa molemmille jaloille.  Kyse on mahdollisesti jo vanhemmasta kintereen traumasta, joka nyt syystä tai toisesta alkoi oireilemaan  (ja mahdollisesti oireili siis jo loppukesästä, vaikka mitään ei silloin huomattu). Mikä on minkäkin oireen syy ja mikä seuraus, sitä tässä nyt ortopedin kanssa tuumitaan - koirahan on muuten energinen ja reipas oma itsensä, eikä tippaakaan liikkumistaan varo, saatika liikkeessä onnu. Venyttelee myös itsensä makuulla oikein pitkäksi, hyppää autoon ja kuopii pontevasti maata - mutta ei vielä varaa kunnolla painoa toiselle jalalle ylösnoustessaan.

Ei paljon naurata. Enemmänkin huolettaa. Päivitys 26.10: nyt näyttä tilanne oikein hyvältä, selvästi kinner on alkanut parantumaan, ylösnousu on lähes normaalia ja turvotusta ei juurikaan enää ole. Maanantaina on kontrolli ja toivon mukaan tilanne näyttää sielläkin oikein hyvältä.

Kaikun jalkavaivojen lisäksi  Arwo 9 v. ehti myös sairastaa elämänsä ensimmäisen kunnon ripulin, joka onneksi parani ihan kotikonstein parissa päivässä. Koska Arwo on aina ollut todellinen teräsvatsa riippumatta siitä mitä sille nenän eteen tarjoilee, tämäkin tietty ehti säikäyttää meidät ihan kunnolla. Etenkin, kun molemmat paimenpystykorvat ovat tähän saakka olleet kovasti terveitä eikä niiden kanssa ole tarvinnut lääkärissä ylimääräisiä kertoja juosta (ei tassuhaavoja, kennelyskää tai muuta flunssaa, ei mahavaivoja, ei ontumisia, ei iho-oireita...). Ei siis edelleenkään mitään varsinaista fataalia  sairastelurintamalla *kopkop*, mutta kun riittävästi pieniä asioita kasaantuu lyhyelle aikavälille tuntuu siltä, että koko ajan on jotain, mikä estää normaalin arjen. Ja se on kyllä aika kurjaa se :(.  Koska tässä blogissa sivupalkin mukaan käsitellään näköjään nimenomaan koirallista arkea, niin käsitelläänpä sitä nyt sitten vaihteeksi siitä näkökulmasta, jos kaikki ei menekään ihan putkeen.

Aloitetaanpa tärkeimmällä, eli jos kotona on terve koira, siitä kannattaa muistaa säännöllisesti iloita! Meillä on ollut ilo nauttia kahdesta perusterveestä koirasta jo vuosia ja uskon ja toivon, että tämä syksy on ns. silkkaa huonoa karmaa, joka katoaa taivaan tuuliin viimeistään talven tullen. Terveestä koirasta kannattaa siis iloita kunnolla, koska risalla koiralla kun ei myöskään harrasteta mitään vaikka viettiä riittäisi maailman tappiin ja pahimmillaan arkikin on silkkää säätämistä. Sen sijaan vähän vähempikin viettiä riittää mielekkääseen harrastamiseen, jos koiralla fysiikka ko. lajin kestää. Erityisen kenkkuja ovat ne jutut, joissa koira oireilee, mutta ei oikein saada selvyyttä että miksi. Koiralta kun ei voi kysyä, että mihin sattuu, miten sattuu ja kuinka paljon sattuu - koiran kivun tunnistaminen ei välttämättä ole lainkaan helppoa. Toisaalta jos koira vaikuttaa terveeltä, niin on ihan luontevaa ajatella sen myös olevan terve etenkin, kun iän myötä niin koirille kuin ihmisillekin väkisinkin tulee kaikenlaista vaivaa ja kremppaa - arjen arpia niin sanotusti - mikä asiaan kuuluukin.  

Reilut 15 vuotta yhteistä elämää partakoltiaisemme kanssa opetti melkoisen hyvin, että vanhakin koira voi elellä arkea ihan muina koirina, vaikka sillä yhtä ja toista vaivaa jo olisi todettukin. Terveen ja sairaan rajanveto on paitsi lääketieteellinen fakta, myös kokemuksellinen asia. Ongelma koirien tervydenhoidon kanssa onkin juuri se, että koirien kokemusmaailmaan ei samalla lailla pääse kuin oman päänsä sisälle tuntemuksiaan pohtimaan.  Ihmisen tehtäväksi jää arvioida mikä oire on sellainen, jonka kanssa mennään pikaisesti lääkäriin, mitä katsellaan rauhassa muutama päivä ja mikä on ehkä sellaista, jonka kanssa koira voi elellä ihan laadukasta elämää, vaikka ei varsinaisesti koskaan terveeksi tulisikaan. Yhtä tärkeää on myös miettiä (yhdessä eläinlääkärin kanssa) mikä on se raja, jota ei sairaan koiran kanssa ylitetä sen vuoksi, että ihminen itse ei kykene päästämään ystäväänsä pois. Ja on ihan paikallaan varoa myös "ylihoitamista" - koiraa ei pidä itsekseen "lääkitä" ennen kuin on selkeä diagnoosi ja ohjeet mitä tehdään. Lääkäriksi ei myöskän kannata valita nettifoorumin keskustelupalstoja, vaan mennä tapaamaan asiansa osaavaa lääkäriä, tai muuta ammattilaista ihan paikan päälle. Vertaistukea netistä tietty saa, mutta varsinaiset diagnoosit kannattaa jättää suosiolla niihin asioihin koulutetuille ihmisille.

Toisaalta sekin on hyvä muistaa, että maailmaan mahtuu kaikenlaista osaamista, myös eläinläkäreiden erikoistumisessa on valinnan varaa.  Meillä on se tapa - ja onneksi myös mahdollisuus, kun pääkaupunkiseudulla asutaan - että yritetään päästä samantien jonkun spesialistin puheille, jos tarvetta lääkärireissuun ilmenee. Siinä nimittäin äkkiä säästää useita satasia, jos pääsee suoraan ko. oireisiin perehtyneen lääkärin puheille. Ja ennen muuta omia hermoja, mikäli ne pahimmat googleavusteiset itse tehdyt diagnoosit voidaan poissulkea asiantuntijanäkemyksellä pikaisesti. Meikäläisellä on muutenkin vähän vaikeuksia malttaa odottaa selkeää diagnoosia, jos koira sairastaa. Nyt esimerkiksi Kaikun kanssa ortopedin ohjeiden mukaan vaan katsellaan vielä alkuviikkoon, lenkkeillään rauhallisemmin ja hoidellaan kinnertä rasituksen jälkeen kylmällä. Annetut ohjeet on kyllä vähentäneet kintereen turvotusta, mutta ei meinaa oma hermo kestää sitä, että ei olekaan heti antaa sitä pilleriä, joka poistaisi vaivan asap.

Sairaan - tai terveen - koiran hoitoa on tietty myös ennaltaehkäisy - mikä ei tarkoita koiran laittamista kaappiin, vaan sopivaa liikuntaa ja ravintoa ja fysiikan huoltoa muutenkin. Olen aika pitkälti ollut sitä mieltä, että ei terve  koira  fyssaria tai hierojia välttämättä kaipaa, jos se ei mitenkään oireile ja liikkuu monipuolisesti. No, Arwo kun sai 9 v. synttärilahjaksi elämänsä ensimmäisen hieronnan oli sen myönteiset seuraukset niin selkeät, että eiköhän me käydä vastaisuudessakin tarkistamassa koirilta jumeja. Olen silti edelleen sitä mieltä, että rakenteeltaan terve koira kyllä voi pärjätä hyvin ilmankin ja etenkin, jos se todella saa oikeasti monipuolisesti liikuntaa. Mutta veikkaanpa, että monet kaupunkikoirat, kuten meidän, joutuvat loppujen lopuksi aivan liian paljon kulkemaan hihnassa ja sileällä alustalla, jolloin ne eivät kuormita kroppaansa likimainkaan yhtä monipuolisesti kuin ne koirat, jotka saavat lähes kaikki lenkkinsä juosta vapaana metsissä ja pelloilla. Pieni vaiva ihmiselle, iso ilo koiralle - sitä hieronnassa ja fyssarilla käyminen käytännössä on, joten miksipä sitä ei karvaisen kaverinsa taivallusta keventäisi, jos mahdollisuus on?

Iloitse siis terveestä koirastasi, jos sellainen kodissasi asustelee, äläkä ainakaan pidä asiaa itsestään selvänä.  Iloitse koirasi unihaukuista, nenän tuhinasta, tassujen tuoksusta ja kotiin leviävästä sydänlämmöstä, Risto Rasaa lainten.

Päivän kuva: iloinen, terve koira - ihmiselle paras lääke vaivaan kuin vaivaan!

Koira - tuo ihmisen perusoikeus(ko)?

Viime viikkoina on taas uutisoitu koirakulttuurin ikävimmistä puolista, joista pentutehtailu on eittämättä yksi karuimpia juttuja. Koska koirakuume polttelee niin monia, miksipä sitä näppärä ihminen ei siis tekisi itselleen pennuttamisesta kunnon tiliä? Eikä siinä silloin kamalasti sellaiset asiat mietitytä, kuten narttujen tai pentujen hyvinvointi. Ja pentutehtailuhan kannattaa, mikäli koirakuumeiset ihmiset eivät joko tiedä, tai lainkaan välitä siitä, millaisesta paikasta koiransa hankkivat. Pahimmillaan pentukuumeiset ihmiset kuvittelevat ostavansa jonkun varsin harvinaisen rodun pennun ("ei sillä ole papereita, kun tää on vasta niin uusi rotu"), tai  jopa "pelastavansa" pennun parempaan elämään ostaessaan sen tarkoituksella huonosta paikasta. Erityisesti jälkimmäinen logiikka on kyllä varsin merkillinen. Lähinnä eläinrääkkäykselle perustuvaa "kasvatustoimintaa" kun ei sillä lopeteta, että pentuja hankitaan tällaisilta tehtailijoilta, pikemminkin päinvastoin. Koiraa hankkiessa on siis syytä itse kunkin miettiä millaista kasvatustoiminta ja yleensäkin koiranpitoa haluaa samalla tukea - aiheesta lisää vaikkapa Treenilinjaisten kotisivuilta. Jos pidät itse tärkeänä sitä, että koirien lisääntymistä ohjaisi pyrkimys sekä fyysisesti että henkisesti terveiden yksilöiden tuottamiseen ja kaikkien koirayksilöiden laadukkaaseen hoitoon, hanki pentusi sieltä, missä nämä kriteerit myös täyttyvät. Kysyntä ja tarjonta toimii myös koirabisneksessä.

Edellisen logiikan mukaan toimiminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin käytännössä konkretisoitu. Tällä hetkellä kun tilanne Suomessa on se, että kuka tahansa voi päättää hankkia minkälaisen koiran tahansa millaisiin olosuhteisiin tahansa - ja ryhtyä samantien myös kasvattajaksi, vaikka ei ko. rodusta tai koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta yleensä tietäisi juuri mitään.  Tätä ei taas ummikko pentukuumeinen välttämättä hoksaa lainkaan. Niinpä lopputuloksena voi olla se, että sokea taluttaa sokeaa ja arkisten ongelmien tullessa eteen maailmassa on taas yksi "ongelmakoira" enemmän.  Millainen on sitten "hyvä kasvattaja", siitä yksi näkemys esimerkiksi Oudon rannan hiekkaa blogista. 

Koiraihmiseksi päätyminen on siis tällä hetkellä Suomessa käytännössä täysin vailla minkäänlaista sääntelyä. Koirien määrää/omistaja ei rajoiteta, kaikki rodut sallitaan kaikenlaisissa ympäristöissä, koiran hankinnan tai pitämisen ehtona ei myöskään ole minkäänlaista "koira-ajokorttia", kuten esim. joidenkin keskieurooppalaisten maiden kaupungeissa/lääneissä/provinsseissa osittain on. Joten kyllähän kerrostaloyksiöön aina muutama laumanvartija mahtuu muiden jo olemassa olevien lemmikkien lisäksi, siellähän viihdyttävät toisiaan sillä aikaa, kun ihminen viihdyttää itseään kaupungin baareissa. Kun ihminen tahtoo niin ihmisen pitää saada huolimatta siitä, onko moinen yhtään mistään näkökulmasta laisinkaan fiksua yhtään kenenkään kannalta. Kun pentukuume iskee, siitä vaan siis surffailemaan nettiin ja omaa penneliä hakemaan, siinäpä se. Ja jos tekee myöhemmin mieli teettää pennut, niin mikäs siinä, suostuvaista kumppania vaan omalle koiralle etsimään. Ja pentuja voi sitten myydä hyvään hintaan muille pentukuumeisille.

Onko siis perusteltua jatkaa nykylinjalla ja olla millään tavoin säätelemättä koiranomistamista tai kasvattajaksi ryhtymistä? En tosiaan tiedä, mutta tällaisia kysymyksiä asiasta nousee mieleen:

Koira-ajokortti? Vähentäisikö koiran hankintaa heräteostoksena ja samalla pentutehtailun kannattavuutta? Parantaisko se koirien elämänlaatua lisäämällä ihmisten tietoisutta koiran käyttäytymisestä ja kouluttamisesta? Pitäisikö ainakin kasvattajiksi haluavilta vaatia vähän syvällisempää tietämystä koiran peruskoulutuksesta ja käyttäytymisestä? Entä sen toteutus käytännössä: kuka myöntäisi,  miten sitä valvottaisiin, tai mitä tapahtuisi, jos koirakko ei läpäise testiä? Koskisiko vain ensimmäistä koiraa hankkivia? Entäs, jos koira-ajokortin suorittaminen antaisi oikeuksia pitää koiraa vaikkapa vapaana julkisilla paikoilla?

Koiramäärän rajoittaminen/henkilö? Onko perusteltua, että ihan kuka tahansa voi hankkia niin monta koiraa kuin ikinä haluaa mihin olosuhteisiin tahansa? Toisaalta faktahan on se, että jollekulle kymmenenkin koiran hoitaminen asiallisesti ei ole ongelma ja tonen ei saa yhtäkään koiraa kunnolla hoidettua. Toisaalta yhtälailla fakta on sekin, että aikaa/koira on väkisinkin vähemmän mitä enemmän koiria on hoidettavanaan kuin toki myös sekin, että sen yhdenkin koiran "pystyy" valitettavasti kyllä unohtamaan sohvan taakse, jos mielenkiinto koiraa kohtaan lopahtaa. Toisaalta voidaan myös kysyä, että miksi ihmisellä pitäisi ylipäänsä olla useita koiria kotonaan? Lemmikin virkaa hoitamaan riittää yksikin eikä harrastamistakaan varten tarvita välttämättä suurta koiramäärää.   Vanhakin koira oppii uusia temppuja, jos kouluttaminen sinänsä kiinnostaa ja kokeisiin ja näytelmiin voi edelleen osallistua, vaikka yksikään kotona olevista koirista ei sillä hetkellä mikään tittelirohmu olisikaan. Koska koiraharrastaminen on nimenomaan harrastamista, pitäisi "elävän harrastusvälineen" hyvinvointi olla ihmisen kunnianhimon edellä.  Mutta mikä sitten olisi se sallittu koiramäärä, se on kyllä varsin vaikea kysymys absoluuttisesti vastattavaksi, koska määrä ei hyvää koiranpitoa myöskään takaa, kuten edellä jo todettua. Toisaalta nykyinen koiramäärän rajoittamattomuus tukee käytännössä samalla myös pentutehtailua: mitä enemmän potentiaalisia tiineitä narttuja on sallittua pitää, sitä suurempi on tuotto. Joten miksipä niitä ei olisi siis vaikka 50?

Pentueiden enimmäismäärä vuodessa/kasvattaja? Onko ok, että pentueita voi olla vuosittain miten paljon tahansa? Onko ylipäänsä ok, että kasvatustoiminta voi olla käytännössä elinkeino? Jos koiria tuoettaisiin kaikkinensa vähemmän, päätyisivätkö syntyvät pennut todennäköisemmin asiallisiin koteihin, vai lisäisikö se pentutehtaiden suosiota? Toisaalta, jos myös sallittua koiramäärää/henkilö säädeltäisiin, vaikeuttaisi se olennaisesti pentutehtailemisen mahdollisuuksia: pelkkä tietyn koiramäärän ylittäminen riittäisi jo kielteisiin seuraamuksiin.

Erilaisten rotujen kieltäminen/salliminen joissakin olosuhteissa? Sopiiko esimerkiksi laumanvartija kaupunkien kerrostaloihin ihmisen ensimmäiseksi koiraksi? Tai reviiritietoinen lapinporokokoira ruuhkaisille kaupunkien kaduille käymään päivittäistä reviirinmerkkaustaistelua satojen muiden koirien kanssa (tätä on tullut sattuneesta syystä pohdittua enemmänkin)? Toisaalta kuten tiedämme, asuinympäristö itsessään ei tee koiran arjesta parempaa tai huonompaa, pitkiä lenkkejä ja tarpeellista aktiviteettia saava koira kaupungeissa on takuulla onnellisempi kuin lyhyen ketjun nokassa vuodesta toiseen maalla kyhjöttävä koira, jos ääripäitä ja vastakkainasetteluja hakee. Toisaalta yhtä faktaa on myös se, että erilaiset koirat sopeutuvat erilaisiin paikkoihin helpommin kuin toiset ja ovat näin myös eritavoin ihmisensä hallittavissa. Riistavietittömän ja koirasosiaalisen koiran uskaltaa laskea vähän pienemmässäkin kaupungin metsässä ja puistossa vapaaksi toteuttamaan sisäistä koiruuttaan kuin kaverin, joka pelkästä citykanin hajusta häipyy pariksi tunniksi jahtiin, niittaa matkalla muut samaa sukupuolta olevat koirat ja aiheuttaa lähitiellä liikennekaaoksen vapaana juostessaan. Pitäisikö rodunvalinnan ensisijaisena  perusteena erityisesti ensikertalaiselle olla se, mikä omaa silmää miellyttää, vai pikemminkin se, millaisen rodun kanssa todennäköisimmin itse pärjäisi parhaiten,   kuten Oudon rannan hiekan blogissa viisaasti todettiin: "Ensikertalaisen kannattaisi myös ehkä mieluummin kysyä, minkä tyyppisen koiran kanssa hän aiheuttaa vähiten vahinkoa, jos kaikki ei menekään kuin Strömsössä." 

Jos pentutehtailua siis halutaan tosissaan rajoittaa ja "ongelmakoiriksi" päätyvien koirien määrää pienentää, tarvitaanko samalla tiukempia pelisääntöjä yleisempäänkin koiranpitoon? Vai jatketaanko edelleen sillä linjalla, että koirien omistaminen ja uusien koirien lisääminen ON kaikkien ihmisen perusoikeus, jota voidaan vähän ohjailla (mm. pentueiden suositusmäärä/narttu), mutta jota ei sen enempiä ole tarpeen kontrolloida? Jos ihmiset olisivat fiksuja, ei moisia tarttisi lainkaan miettiä, mutta kun kaikki eivät ole, josta media meitä säännöllisesti ja valitettavasti muistuttaa.

Päivän kuva: Kukapa sitä voisi pentukuumetta vastustaa, kun sopiva tapaus sattuu eteen?