25.7.2012

Mauri, perkele!!

Ihmisen tietää sairastuneen melkoisen vakavasti pentukuumeeseen, elikkäs PeKuun, siinä vaiheessa, kun päässä alkaa pyöriä kysymys "mikä sille annetaan nimeksi." Sille tulevalle ihanalle pennelille, jota on hartaasti odotettu, toivottu ja kaivattu. Nimipolitiikka onkin aivan keskeinen osa koiraihmisen elämää ja siksi sitä monasti harrastetaankin jo hyvissä ajoin kaikkien mahdollisten tulevien ja kuviteltavissa olevien koirien osalta. Ja mikäs sen hauskempaa myöskään uutukaiselle kasvattajalle, kuin keksiä pentueellinen persoonallisia nimiä! 

Mutta, kun nimi on päätetty ja penneli tullut kotiin, ei kovin montaa sekunttia yleensä mene siihen, että pentukoira onkin jo ristitty uudelleen. Rakkaalla lapsella on todellakin monta nimeä. Vuosien vieriessä koiraihmisen mielikuvitus nimipolitiikassa ei tavallisesti myöskään ehdy, vaan pikemminkin lisääntyy.  Niinpä sen lisäksi, että meillä asustavat kotona mieskoirat Arwo ja Kaiku, meillä asuvat myös:

Mervi ja Suski. Mervi ja Suski ilmiintyvät paikalle erityisesti silloin, kun ollaan lähdössä reissuun ja koko porukka vähän sinkoillaan sinne sun tänne kamoja pakatessa. Toimintaa kuvannee parhaiten ilmaus "iloinen härdeli," johon Mervi ja Suski ottavat ahkerasti osaa.

Arpaleena-Sirpaleena näyttäytyy puolestaan silloin, kun ihmiselle tulee tarvetta vähän lelliä vanhempaa pystykorvaa. Toisinaan sohvalla makoilee myös Sirkka, Samettiturkkinen Seurustelukoira,  joka sitä siksi kutsuttaessa heittäytyy seljälleen ja on jalat oikosenaan valmiina rapsuteltavaksi. 

Hilkka Hätähousuun törmätään tyypillisesti silloin, kun ollaan lähdössä lenkille ja otetaan hihnat narikasta esille. Hilkan erityiskykyjä onkin melkein osata pukea ihan itsekseen valjaat päälle tassujaan ahkerasti joka suuntaan nostelemalla.

Kaikulainen Koikkalainen tavataan puolestaan useimmiten aamuisin sängystä, jonne se on kaivautunut tyynyjen väliin örisemään. Sängystä saattaa löytyä myös Koop Kaikkonen, jolle on tyypillistä aivastelu ja ihmisen naaman pusuttelu.

Kaikai (lausutaan erityisen reippaasti) taas asustelee enimmäkseen mökillä ja tarkkailee intensiivisesti pihapiirin pieneläimiä. Kaikain kanssa liikuskelee monesti myös aina hyväntuulinen Kaiks, joka tulee täyttä laukkaa kutsusta luokse ja on aina valmiina toimintaan.

Myös Silakat ja Salakat majailevat tyypillisesti mökillä ja puuhaavat omaehtoisesti sitä sun tätä ja yhtä ja toista hännät sinne sun tänne viuhtoen. Monesti Silakoiden ja Salakoiden jälkeen paikalle saapuu myös Naurava Nakki, joka kirsu mullassa kipittää hyväntuulisena sisälle myyräpilkin jälkeen.

Jaana Jänishousu on melko harvinainen, mutta joissakin tilanteissa yhtäkkiä paikalle ilmiintyvä koira.  Jaana on kovasti innokas, mutta vähän saattaa jännätä jotain asiaa tai tilannetta, joka ykskaks onkin ihan erilainen kuin ennen. Kuten esimerkiksi se, että autoon hypätäänkin poikkeuksellisesti sivu- eikä takaovesta.

Heikki Hirvikoira on puolestaan aina valppaana, mökillä ja kaupungissa, talossa ja puutarhassa. Heikillä ei polvet tutise eikä hännän asento laske, sanoi rotumääritelmä asiasta mitä tahansa.

Arwelihärweli on metka otus, joka yhtäältä vie ihmiseltä hermot tohottamisellaan, toisaalta saa ihmisensä kuitenkin aina hyvälle tuulelle. Arwelihärwelin elämässä kaiken pitää tapahtua nyt eikä kohta, ja mielellään mahdollisimman monen asian samaan aikaan - odottaminen ei ole tämän koiran juttuja, ei laisinkaan.

Etevikkö ja Pätevikkö ovat koiramaailman aatelia ja asustavat sekä maalla että kaupungissa ja niitä on aina varsin ilo tavata silloin - harvoin - kun paikalle sattuvat. Ne eivät yhtään sinkoile hihnassa hajuihin, eivät lähde citykanien perään, eivät lainkaan rähjää muille koirille ja ovat muutenkin koko ajan kuulolla, myös treenikentällä. Etevikön ja Pätevikön kanssa lenkkeillessä ihmisenkin mieli hymyilee siitä silkasta ilosta, kuinka koiran kanssa voikin olla niin kivaa!

Merja ja Marja ovat sen sijaan koirakaksoset, jotka tekevät asioita samaan aikaan ja samalla tavalla. Esimerkiksi odottavat sisääntulonamia viimeisen iltapissatuksen jälkeen, tai päivittäistä aamujuustoaan.

ArwoHILJAA on puolestaan ehta maaseudun koira, joka juttelee mieluusti kaikille metsäneläimille ja muille koirille. Ihan lämpimikseen. Ja paljon.

KaikuEIIII taas kiihtyy ruokaa odottaessaan ja sillä on siksi polttava tarve jyrsiä samalla Arwon niskakarvoja. Josta Arwo ei välitä lainkaan, koska sillä hetkellä ruokaa Arwon sijasta odottaa itse asiassa Paula Pallosilmä, jonka maailmassa ei yksinkertaisesti ole muita asioita sillä hetkellä olemassa kuin pöydällä oleva ruokakuppi, jota on todellakin tuijotettava herkeämättä ja silmät ymmyrkäisinä. 

Nimipolitiikan summa summarum: vaikka kotiin olisikin joskus astellut vitivalkoinen suloinen tyttökoira, joka olisi saanut nimekseen Bella, ei siis ole ollenkaan tavatonta, että koiraihminen voi jonakin syyskuun sateisena ja työkiireisenä aamuna karjaista "Mauri, PERKELE!!", huomatessaan pienen valkoisen koiransa singahtavan rusakkojahtiin karvat märässä ja mutaisessa maassa viistäen...

Päivän kuva: Lapinporokoirapojat Merja ja Marja aina valmiina toimintaan!



10.7.2012

Treenilinjaisten supertreenit

Parisen viikkoa sitten ryhdyttiin kirjaimellisesti treenilinjaisiksi ja singahdettiin treenaamaan ihan urakalla, nimittäin kolmea (tai oikeastaan neljää) lajia ja aina Joensuuhun asti. Siihen suuntaan oli muutakin asiaa (ks. edellinen blogikirjoitus) ja Joensuusta löytyi myös vanhoja aktiivisia treenituttuja ja muutenkin kavereita, kuten ihanainen Oikku + mudinpoikanen Urho, pätevät porkkispojat Aihki ja Raiku,  sekä uudempi tuttavuus porkkisneito Aika huoltojoukoineen. Ja kylläpä vaan olivat edellä mainitut kimppatreenailijat suunnitelleet meille aivan mahtavan päivän! Mutta jo ennen Joensuuta pysähdyttiin yöpymässä ja samalla aksaamassa Kiteellä. Vaikka edellisestä agiradalla vierailusta oli aikaa reilu vuosi, silti porkkispojat hyvin muistivat radalle päästyään mikä on se homman juju ja tarkoitus. Tulihan aksaa nyt kuitenkin muutama vuosi aika aktiivisesti ja ohjatusti treenattuakin. Totta kai kaikenlaista pientä "unohtamista" oli, kuten esmes kunnon kontaktit, mutta toisaalta sitten esimerkiksi kepit meni Kaikulla edelleen aika hyvällä tekniikalla.  Sen verran kivaa oli, että siitä seurasikin luonnollisesti se kysymys, että pitäisköhän alkaa aksata uudelleen. Odotamme edelleen vastausta ;-).

Seuraava aamuna matkailtiin siis Joensuuhun, jossa ekaksi suunnattiin maastolajien pariin. Koska treenattavia koiria oli kaikkiaan 7 sovittiin etukäteen, että otetaan kullekin koiralle yksi maastotreeni, jälki tai haku. Sekä Arwo että Kaiku ovat molemmat harrastaneet muutaman vuoden aktiivisesti etsintähommia raunioilla (ei tosin enää reiluun vuoteen), maastossa PK-haun tyylisesti on sen sijaan treenattu vain muutamia kertoja. Mikään ihan uusi juttu ei  "äijien" etsintä kuitenkaan kummallekaan siis ole. Päätettiin ottaa Arwon kanssa hakuharkka ja Kaikun kanssa jälkitreeni (onhan Kaikulaisen isäkoirakin jälkimestari, nih!), koska tavoite oli ennen muuta myös itse oppia valvovien silmien alla miten näitä juttuja treenataan niinku ihan oikeasti siltä varalta, että treenikärpänen PK-muodossa oikein kunnolla joskus puraisee. Jälkeä ei olla käytännössä tehty juuri lainkaan, ihan muutamia lyhyitä makkarajälkiä silloin tällöin. 

Ekana tehtiin jälkikoirille jäljet vanhenemaan ja sillä aikaa vedettiin "hakukoirille" harkat. Päätin yksintein ottaa Arpalle ihan kunnon harkan, neljä maalihenkilöä valmiina keskilinjan molemmilla puolilla (2+2) niin, että ekan henkilön lähdön metsään se näki. Mielikuva varmuuden vuoksi siksi, että muistuttelin Arpalle, että nyt ei ole tarkoitus kuseksia pitkin näreitä ja syödä hirvien jätöksiä, vaan tehdä ihan jotain muuta - olihan edellisestä maastotreenistä vierähtänyt tosiaan jo muutamakin tovi. Vähäiseen treenimäärän nähden homma meni käsittääkseni kyllä aivan nappiin! Mikäli oikein ymmärsin, olisi kuulemma ollut ihan kelpo ykkösluokan suoritus kokeissakin. Pistot oli tarpeeksi suoria, irtoaminen hyvää ja vauhdikasta, mitään ylimääräistä härveltämistä tai kuseskelua ei ollut, ilmaisut toimi maalihenkilöiden mukaan hyvin, eikä kenenkään maalihenkilön taskulle tungettu - tämä nimittäin oli ensi alkuun raunioilla asia, jossa piti olla tarkkana. Arpalla sanan "äijä" kuuleminen liittynee aika vahvasti siihen mielikuvaan, että "täällä jossain on tyyppejä, jotka mielellään syöttää mulle lihapullia, kun vaan ensin löydän ne ja vaadin niitä (=haukun) tarpeeksi painokkaasti." Mikäs muu voisi olla superahneelle koiralle motivoivampi juttu? Meikäläinen suorastaan vähän häkeltyi taas siitä, miten hyvin koira todellakin voi tietää mitä tehdään, vaikka tämä oli tänä vuonna peräti kolmas kerta vastaavia treenejä (josta herääkin aina se kysymys, että kumpi niitä huikeita viikottaisia treenimääriä oikeastaan enemmän tarvitsee, koira vaiko pikemminkin ohjaaja itse ja ihan jo senkin vuoksi, että treenaaminen sinänsä on kivaa?)

Hienoa oli myös katsoa kokeneempien hakukoirien hommia ja erityisesti sitä intoa ja vauhtia, jolla etsintään lähdettiin.

Kaikulle tehtiin käsittääkseni noin 100 metrin jälki kuivaan mäntykangasmaastoon, jossa muurahaisten iloksi oli ruokaa joka kolmannella askeleella ja loppupalkkana isompi kasa ruokaa. Ohjaajana tässä lajissa oli perheemme toinen hihnanjatke, eli saatan nyt muistaa jotain vähän väärin. Jälki vanheni varmaan about 1,5 - 2 tuntia. Etukäteen tuumasin, että näinköhän Kaikulainen ollenkaan hiffaa mistä on kysymys, se kun ei voi vielä mitenkään tietää miksi ylipäänsä olisi sen kannalta kiinnostavaa seurata jotain tiettyä jälkeä = loppupalkan olemassaolosta saatika sen laadusta ei sillä voinut olla ekakertalaisena siis havaintoakaan. Käynnistyihän koirapoika jälkihommiin sitten lopulta, tosin muurahaiset oli selvästi aika ällöjä ja monet namit taisi jäädä sen vuoksi syömättä - Kaikuhan ei muutenkaan ole mitenkään ihan kamalan ahne tapaus. Kiva oli myös huomata, että siinä vaiheessa, kun koira ei oikein tiedä mitä tehdä ja katselee taivaalle, on ihmisen parempi olla ihan hiljaa ja antaa koiran ratkaista asia. Kaikukin mutaman tuumailutauon jälkeen lähti rauhalliseen tahtiin uudelleen jäljelle ja jäljesti koko homman kunnialla loppuun saakka. Paljon opittiin jäljestyksestä (jossa tietty on siinäkin kaikenlaisia koulukuntia treenitapojen suhteen, mutta elämä on), joten nytpä tiedetään ainakin yksi looginen treenitapa ja mihin silloin kannattaa kiinnittää huomiota, jos ja ehkä kun aletaan tekemään kunnon jälkitreenejä enemmänkin. Kokeneemmat jälkikoirat oli meikäläisen silmiin kyllä aika superhyviä, eivätkä jäljentekijän ansoista käsittääkseni myöskään pahemmin hätkähtäneet.

Maastolajeissa meni muutama tunti, joten siinä vaiheessa päätettiin pitää pieni breikki ennen tottis/tokotreenejä Pärnävaaran aivan superloistavissa treeniolosuhteissa (= hiljaisuutta, esteet, tilaa, grillikota, vessa...!!!!). Varsin menestyksekkäästi saatiin tulet grillin alle ja nautittiin tovi kaikenlaisia herkkuja, joita treenikaverimme olivat paikalle tuoneet ja puhuttiin "koiraa" - aivan mahtavan kivaa! Koirat pääsivät myös välillä jaloittelemaan. Monestihan treenaamisen ikävänä, mutta vähän niinkuin myös välttämättömänä, kääntöpuolena on se, että treeneihin menee aikaa useampi tunti, josta kukin koira on (lajista riippuen) aktiivinen noin vartin ja muun ajan koirat nököttää autossa muiden koirakoiden treenatessa. Ei kiva, mutta minkäs sille teet.

Pienen breikin jälkeen siirryttiin kentälle ja otettin yksitellen (ja vähän myös ryhmäjuttuja) koirilla kaikenlaisia toko/tottis-juttuja. Oma tavoitteeni oli lähinnä katsoa miten koirat toimii vieraalla kentällä vieraiden koirien kanssa, kun monesti joko paikka tai treenikaverit on koirille entuudestaan varsin tuttuja. Opinpahan taas jälleen sen, että kyllä herkästi kiihtyvä Arppakin jo ns. pysyy käsissä, vaikka vieressä olisikin muita uroita. Molemmilla porkkispojilla taisi jo vähän tassu painaa, koska tekivät hommia (seuruuta, luoksetuloa, paikkamaakuuta ja jotain jääviä muistaakseni) vähän puolivillaisesti - olihan takana jo yksi pitkä reissupäivä ja yö vieraassa paikassa, sekä maastotreenit. Ja aurinkokin porotti taivaalta ukkosmaisen helteisesti. Meni siis ihan jees ja ok myös häiriössä (ml. ilmoittautumiset tuomareille), mutta etenkin Kaikkonen oli paikoin vähän muissa maailmoissa, parhaimmillaanhan se on todella eloisa tokottaja. Arppa tietty äänteli aika tavalla ja miksipä ei niin tekisi, kun eipä sitä älämölää ole viime aikoina myöskään mitenkään systemaattisesti yritetty edes kitkeä pois, öh. Tarkoitus oli myös kokeilla PK-esteitä, mutta Kaiku oli heti kättelyssä "tuonne en nyt siis kyllä kiipeä", joten ei alettu sitä väkisinkään sinne tunkemaan (voi olla, että olisi pitänyt, toisaalta oppihan se agiesteetkin aikanaan kaikki ihan ok helposti, kun sillä päällä oli). Arwon kanssa ei kokeiltukaan, sen sijaan näytettiin treenikavereille kuinka "taitava" se on jo noutamaan ;-). Noutaahan se, mutta kaunis luovutus onkin sitten toinen asia... Ihan parasta näissä treeneissä oli se, miten ko. treeniporukan hihnanjatkeiden dynamiikka keskenään toimi omaan silmään kympillä. Toisten suorituksia kommentoitiin, oltiin välillä eri mieltä syistä ja tarvittavista korjauslikkeistä, mutta kaikki tämä hyvällä fiiliksellä, yhteistä osaamista hyödyntäen ja muiden mielipiteitä kunnioittaen. Eikös tämä olisi nimenomaan juuri kimppatreenien pointti? 

(viereinen kuva Leena Koski)

Mitä treeneistä opittiin?  Ainakin se, että meikäläisellä on edelleen näköjään tapana (ongelma on siis jo tiedostettu aikaisemminkin, mutta siitä ei ole vieläkään päästy eroon, arghh!!) ikäänkuin kannustaa ja motivoida koiraa kehumalla sitä käytännössä myös silloin, kun se tekee ei-tovotulla tavalla - siis mitä hemmettiä??? Miksipä koira ei siis vaikkapa seuruussa jätättäisi, jos sitä koko ajan kehutaan sen ollessa liian takana? Ja muutenkin meikäläisen suusta tulee aivan liikaa sanoja koko ajan, joten kotiläksyksi saatiin kehoitus olla enemmän hiljaa ja keskittyä palkkaamiseen juuri sillä oikealla hetkellä. Superia oli kyllä se, että saatiin kotiinviemisiksi aikamoinen treenikärpänen ja nimenomaan kiva sellainen. Tehdään mitä tehdään ja mennään johonkin kokeeseen jos mennään ja sillä sipuli. Peruskuvio on kuitenkin ihan hanskassa, koirat toimii vieraassakin ryhmässä, on suht kivasti motivoituneita ja pysyy kuulolla, joten siitä on hyvä alkaa viilaamaan juttuja eteenpäin, jos sellainen inspis iskee :). Ja näitä asioita pohdittiinkin lisää illalla skumpplasin äärellä, mihin tiukka treenipäivä on aina syytä lopettaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - kiitos vielä, Joensuu!