24.9.2012

Takaiskuja ja oivalluksia

Aina ei voi voittaa, niinhän se menee? Eilen olisi ollut meillä BH-koe, mutta sattumien summana ei päästy edes koepaikalle. Harmi siinä mielessä, että treenattu oli ja kiva porukka oli ilmoittautunut samaan kokeeseen. Mutta viikkoa ennen koetta Kaiku teloi kannuskyntensä sen verran pahaan kuntoon, että siitä jouduttiin poistamaan rauhoituksessa loputkin. Ironista sinänsä on se, että kyse oli ekasta tassuvammasta porokoirilla ikinä ja tämäkin sattui koepaikan vieressä, jossa annettiin koirien riekkua hyvin menneiden treenien päätteeksi. No, haaverin jälkeen vaihtoehdot meillä oli siis jättää koe väliin, tai kokeilla koetta side tassussa (mikäli se olisi tuomarille yleensäkin sopinut). Jälkimmäinen oli aluksi tavoitteena, mutta koepäiväksi oli luvassa taivaan täydeltä kaatosadetta.  Koska pikkukoira todellakin inhoaa märkää sidettä tasussaan, eipä ollut juuri mieltä lähteä "kiusaamaan" kolmijalkaista koiraa tottisliikkeillä. Lisähaasteensa olisi tuonut myös se, että koepaikka oli nurtsikenttä ja normistikin aika märkä, joten vielä osin auki olevaa kynnenjuurta ei olisi ollut kovin fiksua uittaa mutavellissä. Noin niinkuin paranemismielessä ajateltuna. Niinpä Kaikun osalta ei paljon vaihtoehtoja lopulta jäänyt. 

Ja sitten tapaus Arwo ja perheemme toinen hihnanpää. Niiden osalta kaikki näytti olevan kunnossa aina viime metreille saakka - jolloin saapui tarkemmat koeohjeet. Ja kas, niistäpä kävi ilmi se, että ohjaajan pitäisi olla joko Kennelliiton, tai jonkun sen hyväksymän yhdistyksen jäsen. No eipä näin meillä ollut ja eipä kyllä moinen ollut tullut edes mieleen. Siinä sitten äkkipäätä postia järkkäreille, että mites nyt tehdään ja voisiko asialle vielä jotain tehdä. No, tämä osoittautui sittemmin täysin vääräksi strategiaksi, koska jäsenyyksiä ei käytännössä mitenkään tarkisteta. Jos ei oltaisi otettu asiaa puheeksi, olisi homma ollut ihan ok, mutta kun otettiin, niin siitäpä tulikin järjestävälle taholle samalla moraalinen dilemma. Tietty. Tässä kohtaa tuli vähän sellainen fiilis, että halolla päähän - nimittäin itseäni. Toisaalta eilistä kaatosadetta katsellessa ei enää niin kamalasti harmittanut. Tuskinpa Arpaleena saatika miespuolinen hihnanpää olisi kumpainenkaan olleet kokeesta kovasti innoissaan. Ja treenikaverin kertoman mukaan vettä kentällä todellakin piisasi!

Että sellainen koetarina meillä tällä kertaa. Pienin askelin näköjään edetään ja ehkä joskus päästään jopa koepaikalle saakka. Toisaalta yhtä hyvin voi olla tyytyväinen siitäkin, että kuukauden päivät vähän systemaattisempaa treenaamista on kyllä selvästi tuottanut myös tuloksia.  Ja sehän se pääasia sinänsä on. Se mihin ollaan viime aikoina treeneissä erityisesti hoksattu keskittyä kunnolla on oikea mielentila. Sekä oma että koiran. Mitään ei tehdä eikä koiralta vaadita ennen kuin koirasta näkee, että se keskittyy nimenomaan yhdessä tekemiseen ja vielä hyvällä sykkeellä. Kuulolla olemisen pitää olla koirasta kiva juttu, se on se pohja, jolle koko hommaa rakennetaan. Tietty. Ja ihan itsestään selvä juttu. Että jos ei päästykkään kokeeseen niin ainakin päästiin vähän päivittämään omaa "treenipäätämme." Mitä taas tulee treenaamiseen ja arjen hallintaan yleensä, niin tässäpä aika oivallinen yksi näkökulma  siihen.

Koirapoikien elämään kuuluu muutakin uuutta, nimittäin työkuvioista johtuva osa-aikainen asuminen Tampereella kuukausittain. Viime viikolla oltiin ekaa kertaa koko perhe sikäläisessä lainakodissamme ja tutustuttiin paikallisiin lenkkimaisemiin ja koirakulttuuriin. Iloksemme lainakoti on alueella, josta pääsee hujauksessa puistojen läpi lenkkipoluille ja metsiin - näiltä osin olosuhteet ovat siis paremmat kuin normikodissamme.

Päivän kuva: Rantalentiskatsomon tyylikkäät herrat Pyynikillä

6.9.2012

Treenikärpäsen uho - ja tuho?

Meikäläisten treenilogiikka taitaa olla jotenkin käänteinen? Mitä lähempänä tuleva koe on, sitä vähemmän tulee systemaattisesti treenattua. Ilmoittautumisen jälkeen pari viikkoa oltiin ihan liekeissä, tehtiin suunnitelmia ja otettiin videokuvaa. Nyt ollaan jälleen "saavutettu" se normitilanne, jossa kyllä treenataan lenkkien lomassa yhtä ja toista, mutta oma energia työhommien jälkeen ei vaan tunnu mitenkään riittävän kunnon treenin tekemiseen. Paha siinä on vaatia koiralta tarkkaavaisuutta, jos oma ajatustoiminta on luokkaa ameeba. Tavoitteellisen ja ei-tavoitteellisen treenaamisen ero kun on tasan juuri siinä, että ekassa tapauksessa pitää myös treenata sitä treenaamista itseään: miten tehdään, kuinka usein kannattaa tehdä, miksi treenataan juuri tätä asiaa? Ilman tavoitteita voi sen sijaan mennä fiilispohjalta, kun ei ole niin nokonuukaa missä tahdissa koiran kanssa jonkun asian kanssa edetään ja jos joku päivä koira tuntuu olevan vähän muissa maailmoissa, pakataan treenireleet kassiin ja lähdetään heittelemään keppiä metsään. Eikä asiasta tartte itsekään sen enempiä murehtia. Mutta nyt tarttee edellisen lisäksi murehtia myös sitä, että miten ihmeessä edes itse oppii kokeen vaatiman koregrafian? Ja myös ne kaikki väliajat, joilla ei todellakaan tarjoilla kahvia ja sieviä kakunpaloja (väliaika = olennainen osa teatteriesitystä), vaan joissa pitää ihan itse hoksata se, mihin koiran kanssa pitää kulloinkin siirtyä ja millainen käskytys/kehuminen on sallittua. Ja kun meikäläisten ammattiin sattuu luontaisesti kuulumaan asioiden jatkuva kyseenalaistaminen, näistä kaikenmaailman enemän ja vähemmän kirjoitetuista säännöistä kehittää helposti ihan itse itselleen herneitä nenään: "ai miten niin muka pitäisi tehdä näin? Perustele, kiitos!"  Voi ahistus!

Mutta aivan parasta on kuitenkin se, että jo pelkkä ilmoittautuminen sai meikäläisen innostettua pohtimaan näitä asioita vähän enemmänkin. Kaivamaan naksun naftaliinista (erityisesti Arppa on AIVAN innoissaan jo sen nähtyäänkin), hakemaan tietoa vaikka ja mistä ja myös ihan oikeasti miettimään enemmän sitä, miksi tekee koiransa kanssa kuten tekee. Ja näitähän pitäisi toki miettiä ihan jatkuvasti täysin riippumatta siitä, aikooko ikinä koskaan mennä yhteenkään kokeeseen, vai onko tavoitteena vain arjen hallinnan vahvistaminen. Helposti sitä urautuu tekemään jotain jollakin tavalla ja lukitsemaan oman näkemyksenä koirasta "mun koira vaan on tällainen ja tuollainen", mutta kun hankkii uudenlaiset treenilinssit päähän voikin hoksata, että "mun koira on MYÖS tällainen ja mä olenkin itse näköjään MYÖS tuollainen."  Ja tämähän koskettaa myös tavoitteellista treenaamista sinänsä: entäpäs jos tekisikin koiransa kanssa välillä jotain aivan muuta, mitä ei normaalisti tee, millaiselta se oma koira kokonaan uudessa tilanteessa näyttäisikään? Joten tästä koeilmoittautumiskuviosta on jo nyt tullut vallan tärkeä tulos, nimittäin se, että ollaan hetkeksi heittäydytty sivupoluille ja vähän tutustuttu toisiimme - me ja koirat - uudelleen. Ja sokerina pohjalla kaiken takana on mahtihauska treeniporukka, jossa ei pipo kenenkään päätä liikaa kiristä (meikä taitaa olla se, jolla pipo on kirein?) ja jossa olennainen osa treenejä on myös treenaamisesta puhuminen. Ja skumpasta. Harmillisesti yhdeltä vaan murtui sormi ja toinen karkasi hetkeksi lappiin, mutta eiköhän me ehditä muutamat treenit vielä ennen koetta vetää.

Ja loppuun pientä tilanneanalyysiä nykykunnosta:  Kaiku nousee paikallaolossa istumaan n. minuutin kohdalla ja saattaa alkaa seuruussa taivastelemaan mitä vaan taivaalla lentävästä lokista lähtien. Hyvässä vireessä se tekee oikein nättiä seuruuta, mutta vielä on aikamoinen arvoitus miten saadaan se vire ylläpidettyä (= juuri sitä treenaamisen treenaamista). Liikkeet sinänsä on ok tämä mystinen paikallaolokämmi pois lukien ja suurimpana haasteena se vire. Kuten myös mahdollinen vesisade ja märkä maa. Eli voi olla, että menee hyvin, mutta voi myös yhtä hyvin olla menemättä. Mitään tavatonta - "ei se ikinä treeneissä noin tee" - ei olisi siis sekään, että se haahuilisi kokeissa vähän omiaan. Ihan kamalasti en itse kyllä nykykunnossa löisi vetoa meidän puolesta. Jos saisikin ehdollistettua sille loppupalkaksi oravan, niin saattaisi vire olla tapissa ihan loppuun saakka?

Arwon ja perheemme toisen hihnanpään tilanne on sitten taas se, että JOS Arppa ei liikaa pidä älömölää, se voi hyvinkin tehdä oikein nättiä tottista. Sillä ei nimittäin ole vireen kanssa juurikaan ongelmia myöskään kokeenomaisissa treeneissä, sinnikyyttä sen nakin odottamiseen vanhemmalla paimenpystykorvalla nääs riittää. Mutta. Liiallinen haukkuminen on kyllä ihan olemassa oleva riski, koska jos se on epävarma mitä tehdään, alkaa metakka. Ja ottaen huomioon, että myös Arpan ohjastaja vasta muutama viikko sitten aloitti näiden asioiden treenaamisen ikinä, on epävarmuutta helposti ilmassa molemmilla osapuolilla (ja sitten vielä ne kaikki pienet kirjoittamattomat jutut, joista kukaan ei kerro ja jotka pitäisi vaan hoksata kysyä...). Toinen vakava riski Arpan kanssa on  dobermann.  Etenkin tuijottava sellainen ja ilmoittautumassa parina samaan aikaan.

Että tällainen on tilanne nyt. Vielä treenikärpänen on hengissä ja surraa, nyt vaan pitää muistaa ruokkia sitä sopivalla tavalla, eikä antaa sen ryytyä arjen kaikenlaisten säätöjen alle. Meidän mottona vielä hetken aikaa olkoon siis se, että "kärpänen on ystävämme."

Päivän kuva: Mää oon kyllä ainakin eripätevä! Sanoo Kaiku.