11.10.2013

Kuherruskuukausi ohi: normiarkea Englannissa (sanoin ja kuvin)

Muutto joksikin aikaa ulkomaille - ja etenkin arjen rakentaminen uusiin ympyröihin - hämärtää ajantajun aika tehokkaasti. Ei olla oltu reissussa vielä kahta kuukauttakaan ja silti tuntuu, että ollaan nähty ja koettu vaikka ja mitä ja ennen muuta osataan liikkua kuin kalat vedessä kotinurkilla ja kotikaupungissa muutenkin. Koirat jää sujuvasti päivisin torkkumaan, kun meikäläiset lähtee yliopistolle, koirat muistavat myös muistuttaa siitä, että totutuista rutiineista pidetään täälläkin kiinni (aamujuusto, lattialle pudonnut aamunami, sisääntulonami, punkeminen iltaisin jalkojen alta...).  Että hyvin täällä pyyhkii. Toivottavasti myös koirien näkökulmasta. Sellaistakin on tässä nimittäin tullut mietittyä, että voisiko niillä olla ikävä tuttuja paikkoja Suomessa, vai näkyykö se "ikävä" omaan silmään vasta silloin, kun koirilla lähtee lapasesta tunnistaessaan tutut paikat? Olisi vaikea uskoa nimittäin sitäkään, että koirat eivät osaisi nauttia hetkestä yhtä lailla myös uusissa maisemissa. Mutta mistäs sitä näistä tietää - you never know.

Arjen koiralenkitykseen saatiin huima parannus, kun saatiin lupa käyttää lenkityksiin ihan vieressä olevaa yksityistä puistoa (jep, yksityisiä puistoja tosiaan on, tämän omistaa eräs yhdistys ja jokamiehen oikeutta ei siis tunneta). Se ei ole suuren suuri, mutta kyllä siellä saa mukavasti tunninkin kulumaan eikä tartte kamalasti edes lorvailla tai kulkea samoja reittejä ees ja taas. Koirien pitää tosin olla kiinni, mutta pääsevätpähän edes fleksissä vähän reilummin haistelemaan pusikoita. Etenkin aamulenkeillä puisto on tosi ässä, koska siellä saa kulkea omassa rauhassa, eikä tartte kävellä vilkkaiden katujen varsilla. Ja porkkispoikien mielestä parasta on toki se, että siellä asuu orava. Jos toinenkin. Ja lisäksi "muutamia" pitkäkorvia. Ja voi kieriä mielin määrin nurtsilla, joka on aivan välttämätöntä Kaikulaiselle. Lisäksi investoitiin 90 puntaa yhteen säätiöön siksi, että saadaan käydä jatkossa ilman erillismaksua ko. säätiön nähtävyyspaikoissa vaikka päivittäin jos huvittaa - tämän homman idea oli siis siinä, että aika monissa vanhojen kartanoiden taikka raunioiden puistoissa on myös todella mahtavat ja isot ulkoilumaastot (kun se maanomistus ei ole näillä historiallisilla paikoilla ollut mitenkään vähäistä).

Sinänsä on aika hassua, että vaikka asustellaan melkein landella, niin lenkitysmahdollisuudet lähikulmilla (ja ennen edellä mainittua puistolupaa) on olleet tavallaan jopa huonommat kuin Helsingin ytimessä. Mikä johtuu pitkälti siitä, että täällä on aika kapeita jalkakäytäviä ja se maapläntti, jossa ei ole taloja tai teitä, on hevosten käytössä. Ja hevosiahan tosiaan riittää, mistä en kyllä yhtään valita, tietty. Tämän vuoksi ollaankin lähes päivittäin ajettu rannalle, tai muuten väljempiin maisemiin, jossa pystyy monesti pitämään koiria vapaana ainakin hetken. Yhdeksi suosikkivierailupaikaksi lenkkien lomassa on tällä mudostunut myös läheinen hautausmaa (koirat saavat tulla hautausmaille ja koirankakkaroskiksia löytyy niistä myös kivasti), todella kaunis puistomainen alue ja on myös aika kiinnostavaa hämmästellä millaisia ihmiskohtaloita erinäisten hautakivien taakse kenties piiloutuukaan. Osa haudoista on jo satoja vuosia vanhoja, mikä tietty tuo oman lisänsä näihin pähkäilyihin.

Päivät menee täällä siis samaa tahtia kuin kotonakin: aamupala, aamulenkki, töitä, iltalenkki, "yleistä olemista (sis. mahdollisen paikallisen sosiaalisuuden yms.)", iltapissatuslenkki, nukkumaan. Jos tehdään töitä kotona, niin pitkin päivää koirat käyvät omalla pikkupihalla ihmettelemässä. Ja treenilinjaiset tietysti edelleen treenaa (edelleen myös vailla suurempia tavoitteita), muistinpa jopa kaivaa naksunkin taskusta taas esille. Lenkeillä kulkee taskussa yleensä pallo ja pari lelua ja myös täällä molemmat porkkispojat osaavat jo yhdistää tietyt ulkoilupaikat siihen, että kohta alkaa äksöni. Ja kyllähän siitä tulee aina itsellekin hyvä mieli, kun tekee jotain, koska molemmat siitä selvästi tykkää. Sellaistakin on vähän suunniteltu, että josko vuokraisi jostain aksahallilta edes kerran viikossa yhden vuoron. 

Ihmiset siis viihtyvät mainiosti ja yritetään tehdä parhaamme sen eteen, että myös porkkispojillakin olisi tarpeeksi laadukasta aikaa. Ainakin lainakodin sohvat tuntuvat olevan tarpeeksi laadukkaita myös karun arktisen paimenpystykorvan näkökulmasta. 

Normiarkea alla myös kuvin (ja muutama kuva Yorkin tienoilta, jossa ollaan käyty töiden merkeissä), olkaatten hyvät!

Metsiäkin löytyy!














Ystävämme lampaat - näissä maisemissa on kunnon paimenkoirille tarvetta, koska laitumet jatkuvat loputtomiin...














Karun kaunis Englanti (kotiseutumme Northumberland)













Kaikustakin kehkeytyy kunnon aristokraatti näissä maisemissa (ja ei, kyseessä ei ole mikään museo, vaan ihan yksityiskoti, jonka metsissä ja puistoissa saa koirien kanssa kulkea. Eikä yhdessä päivässä näe tiluksia likimainkaan kokonaan). 


























Meri! Ihana!













Toisinaan kiivetään korkealle - ja yritetään olla varovaisia
















































Historiallinen hetki: suomalaiset lapinporokoirat todennäköisesti ihan ekaa kertaa jättämässä tassunjälkiään tähän parisen tuhatta vuotta vanhaan roomanaikaiseen muuriin. Muuri menee kotikaupunkimme halki ja jatkaa matkaansa poikki Englannin toiselle rannikolle saakka. Tähän muuriin voi törmätä vähän siellä sun täällä näillä kulmilla.



















Iltaisin meillä näyttää yleensä tältä














...ja lopuksi brittihuumoria Yorkin eräässä kukkakaupassa



















Että kaikki hyvin täällä (myös töiden puolesta asiat etenee paremmin kuin ikinä uskalsi edes toivoa), yritämme jatkaa samaa rataa ja huolehtia toisistamme ja pysyä ajan imussa mukana. Taputtakaa koiraystäviänne - ne ansaitsevat  sen jokaikinen päivä ihan jo pelkällä olemassaolollaan.

1.10.2013

Vapauksia ja vastuita - koirapolitiikkaa Englannissa

Ensimmäinen kuukausi yhteensä seitsämän kuukauden rupeamasta alkaa olla takana. Lähiseudut ovat jo varsin tuttuja ja ollaan myös reissattu (töidenkin merkeissä) pitkin poikin pohjoista Englantia, nähty rannikoiden kalastajakyliä sekä Norhumberlandin ja Pohjois-Yorkshiren aivan upeita maisemia. Englanti on kyllä varsin monenlaisia kokemuksia mahdollistava maa. Täältä löytyy niin suurkaupunkeja kuin pikkukyliä kukkuloiden kupeessa, hiljaista maaseutua, ikivanhoja tammimetsiä, historiaa niin että heikottaa, sekä saaretonta aavaa meren ulappaa. Vuorovesi tekee rannikon maisemiin vielä ihan oman säväyksensä ja paljastaa parhaimmillaan kilometrikaupalla tyhjää rantaa, jossa voi antaa koirien irrotella kunnolla. 

Josta pääsemmekin siihen paikalliseen, englantilaiseen, koirapolitiikkaan. Ensiksi kuitenkin muistutus siitä, että vaikka Englanti ei ole maana kovin iso, niin väestöähän täällä riittää, noin 50 miljoonaa asukasta. Mikä tietysti tarkoittaa myös koiranpidossa aikamoista vaihtelua. Yhtäältä englantilaiset - ja britit - ovat varsin koirarakasta kansaa, toisaalta aika karuja koirakohtaloita löytyy yhtä lailla täältä, esimerkiksi laittomia koiratappeluita ja hylättyjä vinttikoiria. Mutta ei näihin nyt sen enempää vaan siihen, millaiselta arjen virallinen koirapolitiikkaa ja -kulttuuri täällä oikein näyttäytyy. 

Suurin ero suomalaiseen koiranpolitiikkaan on omiin silmiin ennen muuta se, miten koirattomat ihmiset koiriin suhtautuvat. Koiria on niin paljon, että koira kuuluu kalustoon myös kaupunkialueiden julkisilla paikoilla. Koirien kanssa ei kuitenkaan saa huidella julkisilla alueilla ihan miten sattuu, vaan koiran asemaa määritellään erityisellä kuntakohtaisesti tarkemmin laadittavalla koirasäädöstöllä. Päämeininki on se, että koirilla on lupa oleilla julkisilla paikoilla ja monin paikoin vielä vapaana (kuntia velvoitetaan näkyvästi tiedottamaan siitä, mikäli jollakin alueella on voimassa poikkeussäännöt ja koirat eivät saa olla vapaana), mutta ihmisen on pidettävä huoli siitä, että koira ei häiritse sen paremmin muita ihmisiä kuin käyttäydy agressiivisesti toisia koiria (eikä muitakaan eläimiä) kohtaan. Ja kytkettävä koira, jos viranomainen sitä pyytää syystä taikka toisesta. Lähtökohta vaikuttaisi kuitenkin olevan tämä:  koiran ei pidä olla itseisarvoisesti hihnassa, vaan sen sijaan sen pitää olla hallinnassa. Riittävää hallintaa määritellään puolestaan esimerkiksi sitä kautta aiheuttaako koira mahdollisesti ympäristölleen harmia. Systeemi vaikuttaa kaikkinensa vähän siltä, että jonkinlainen "koira-ajokortti" on itsestään selvä asia ihan peruslemmikkikoirankin omistajalla, jos haluat koirasi kanssa ylipäänsä liikkua jossakin. Vaikka mitään konkreettista ajokorttia ei siis vaaditakaan, koiran peruskoulutus nousee aika keskeiseen rooliin. Minusta erinomaisen hyvä asia kaikkinensa, etenkin koirien itsensä kannalta ajateltuna. Yhtään hihnaräyhää ei olla kuukaudessa nähty, pari pikkukoiraa on vähän haukahdellut meidän pojille, mutta varsinaiselta rähjäämiseltä ei sekään touhu näyttänyt. Mutulla sanoisin, että tätä selittää (ainakin) kaksi asiaa. Yhtäältä koiria peruskoulutetaan paremmin, toisaalta ongelmalliset koirat taitavat joutua täällä nopeammin kiertoon/piikille.

Erityisen kivaa näin semituristin näkökulmasta on se, että todella moniin nähtävyyspaikkoihin  pääsee myös koiran kanssa, kuten vaikkapa tänne. Eikä vain pääse, vaan koirat ovat selkeästi tervetulleita esimerkiksi kyseisille tiluksille ja metsiin ulkoilemaan. Mikä siis saa täällä ihan toisenlaisen merkityksen, koska jokamiehen oikeutta ei toisten mailla kuljeskeluun ole kuten Suomessa ja sen lisäksi  julkista maata on kaikkinensa melko vähän.

Koirapolitiikassa korostuu myös se, että varsin tiukasti suhtaudutaan siihen, jos kakat jäävät keräämättä - pahimmillaan räpsähtää 1000 punnan sakko. Eikä ainakaan täällä meidän kylillä kyllä pahemmin kakkoja missään näy. Melko suoraviivaisen karua on sitten se, että farmareilla on yksintein oikeus tappaa vieras koira, mikäli sen epäillään aiheuttavan tuotantoeläimille haittaa. Toisaalta tämäkin on aika ymmärettävää huomioiden se, että varsin monet julkiset kävelyreitit menee laitumien poikki farmareiden itsensä hyvästä tahdosta.

Haukkumisesta ja samalla myös brittiläisestä "kohteliausuuskulttuurista" hyvä esimerkki löytyy puolestaan tästä kaupungin säännöstöstä. Erityisesti miellyttää siinä se, että asiaa ajatellaan myös sen haukkuvan koiran näkökulmasta, eikä vaan ihmisten.

Rotukirjossa täällä korostuvat erilaiset lintukoirat (noutajat, seisojat, spanielit) ja paimenkoirat (etenkin colliet eri roumuodoissaan), myös terriereitä ja vinttareita näkyy jonkun verran. Perinteisistä palveluskoiraroduista eniten näkyy boksereita ja sakemanneja, pystykorvia edustaa näillä kulmilla lähinnä huskyt, malamuutit ja chowit. Ja nyt toki myös kaksi perisuomalaista paimenpystykorvaa. Rotukirjo ei siinä mielessä yllätä, koska koirasosiaalisuus on täällä myös aika kovassa kurssissa. Mitä koirasosiaalisempi koira, sitä enemmän vapauksia - jälleen kerran. Rotua on siis syytä miettiä ihan senkin puolesta.

Pakko kyllä myöntää, että vähän harmittaa se, että meidän karujen arktisten paimenpystykorvien kanssa ei ole yleisimpinä ulkoilutusaikoina asiaa rannoille tai isoihin puistoihin, koska niillä ei pahemmin huumori riitä muiden mieskoirien suhteen, etenkään Arwolla. Vaikka muiden koirien ohitukset sujuu myös suosituimmilla vapaanapitopaikoilla paikallisten koirien kesken enimmäkseen todella upeasti - koirat saattavat ohittaa toisensa metrin etäisyydeltä omistajien itse ollessa usemman kymmenen metrin päässä - on aina se riski, että joku (mies)koira tuleekin moikkaamaan meitä luvatta. Ja koirien keskinäistä rähinää ei täällä kamalan hyvällä katsota (viitaten mm. edellä mainittuihin säädöstöihin). Systeemi on se, että jos koirasi ei tule toimeen muiden koirien kanssa, niin yleiset juoksutuspaikat kannattaa silloin kiertää vähän kauempaa. Toisaalta täällä myös pentukoirat sosiaalistetaan kylän koiriin pienestä pitäen, jolloin kovinkaan moni koira ei ole niille myöskään aikuisena vieras. Tämä toimintapolitiikka on täysin päinvastainen kuin mitä monet Suomessa harrastavat, joten tästä enemmän myöhemmin. 

Päivän erikoiskuva(t): spontaani hallintaharjoitus, kävelyä 1,5 kilometriä suuntaansa keskellä lehmä- ja lammaslaitumia. Ja koira ei saanut tietenkään edes haukkua (ja häiritä) eläimiä, jotka oli paikoin parin metrin päässä. Eipä tiedetty etukäteen sitä, että esitteessä mainittu mukava reilun 4 kilometrin polku raunioille ja takaisin menikin laitsojen läpi. Eikä sitä ekalle laitsalle astuessa tajunnut kuinka pitkään laitsoilla oikein kävelläänkään ja mitä on odotettavissa. No, selvittiin kutakuinkin kunnialla. 
 

















Mutta kyllä niiden maisemien takia kannattikin vähän hikoilla koirien käytöksen puolesta!