6.11.2014

Vain Elämää

Mitäs muuta se elämä on, kuin vain elämää. Meillä se on viime aikoina työ- ja remonttikiireiden lomassa näyttänyt pääpiirteittäin tältä.

Sumuisen syksyn aamulenkeillä ollaan monesti oltu satumaisissa tunnelmissa. Ei yhtään ihmetyttäisi, mikäli esimerkiksi Legolas tulisi joenrannan poluilla vastaan (tosin jos saisi valita, niin mieluusti Aragorn...)



Aamulenkin päätteeksi aamusapuskan alkupalat saalistetaan lähes aina omalla pihalla.














Aamulenkin jälkeen tartutaan työtöihin - ja mikäs se on kotonakaan töitä tehdessä, jos ja kun etätyöpisteen feng shui on kaikin puolin täydellinen (pienenä hasardina on tosin akuutisti ilmiintyvä tarve heittäytyä itsekin päikkäreille).














Jotta paikat ei jumittaisi, otetaan työpäivän lomassa tietysti pihalla pienet painit.















Toisinaan etätyö tarkoittaa hetkeksi hyvinkin etäistä  - ja kotiinpaluu onkin ymmärrettävästi siksi suuria tunteita (ja suurta ääntä) herättävä juttu.


















Lähes päivittäin ollaan viime viikot oltu myös luonnetestissä (monessakin merkityksessä), koko perhe. Mutta ei valiteta, jos ja kun remontissa on aputyövoimana myös R2D2.



















Pienet hasardit ovat myös vain elämää. Kaiku satutti varpaansa ja kyntensä ja työpöydästä tuli hetkeksi tassun paketointitarvikevarasto - onneksi se parani hyvin ja pikaisesti. Se kynsi, työpöytä odottaa edelleen kunnostukseen sopivaa hetkeä (sitä se on odottanut ehkä sellaiset 15 vuotta, vasta).














Erityisesti iltalenkeillä otetaan treenilinjaisuus vakavasti - ja treenataan. Uusilla kotikulmilla ollaan lähes joka päivä treenattu esimerkiksi sitä, että sorsa- tai peurapaistia ei tarvitse pyydystää itse.













Joitakin saaliita on sen sijaan aivan välttämätönta kantaa pihaan saakka.


















Jos iltalenkillä ei kuitenkaan saada saalista riittävästi, on aina mahdollista poiketa paikalliseen ravitsemusliikkeeseen helpotusta hakemaan (kyllä, koirat saavat tulla myös sisälle!)



















Intensiivinen laaduntarkkailu on elämää jos mikä, nautitaanpa iltaruoka missä tahansa.


















Illalla on monesti vuorossa päivän älypähkinä(t). Noudetaan pannulappuja, harjoitellaan yläfemmoja tai syödään älypeliä. Ja ennen yöunia käydään vielä omalla pihalla kuuluvasti tarkistamassa peurojen, supikoirien ja kylän kissojen määrä.


















Ikävä on myös vain elämää. Ikävä vanhoja rakkaita koiraystäviä, joiden puuttuminen tuntuu tyhjiltä koloilta kotona. Aika lähellä oltiin muutama hetki sitten sitä, että meille olisi tullut uusi partakoltiainen. Kuten ystävämme Kaisan piirroksesta voi nähdä, partakoltiainen ja lapinporokoira täydentävät toisiaan... mainiosti! 















Viime aikaisessa vain elämässä yksi hauskimmista jutuista on ollut ihmetellä sitä millaisia maisemia ja tunnelmia uuden kodin ikkunoista milloinkin näkyy - eipä tiedetty vielä kesällä puiden ollessa täydessä lehdessä sitä, että syksyisin ja talvisin saadaankin nauttia ihanista auringonlaskuista!













**
Sellaista elämää meillä. Ja edelleen vain elämää on säännöllinen reissaaminen kolmen kaupungin välillä. Ja toisinaan ehditään tavata jopa ystäviäkin. Mutta nyt ollaan melkein jo joulufiiliksissä. Ensinnäkin siksi, että viime vuonna jäi suomalaisen joulun tuoksut ja tunnelmat kokonaan väliin ja toisekseen siksi, että jouluun mennessä pitäisi nyt käynnissä olevat remontit valmistua. Mutta saammepa nähdä miten käy, koska keskeiset remonttihenkilöt olemme me itse. Onneksi remonttiahdistukseenkin autaa parhaiten omat terapiakoiramme - koiran sydänlämmöllä on todellakin vaikka millaisia vaikutuksia.

7.10.2014

Kotikoira, tuo tarunhohtoinen eläin - ja muita kategorioita

Sattuipa taas jokunen hetki sitten netissä silmään keskustelu siitä sopiiko lapinporokoira kotikoiraksi. Tämäkin keskustelu meni samoja tuttuja ratoja kuin aikaisemmatkin. Osa keskustelijoista korosti porkkiksen työkoirataustaa ja tarvetta aktiiviseen tekemiseen, osa taas sitä, että oma porkkis on nimenomaan kotikoira ja hyvin menee, kaikilla osapuolilla. Se mistä nämä keskustelut ennen muuta kertovat on se, että kotikoira käsitteenä voi pitää sisällään lähes millaisia tulkintoja tahansa siitä, millaista elämää kotikoira elää.  Vastaus kysymykseen riippuu näin siitä mielikuvasta minkä kukakin liittää kotikoiraan yleensä ja erityisesti siihen kuinka aktiivista kotikoiran elämän ajatellaan olevan.

Kysymys sopiiko jokin rotu kotikoiraksi, seurakoiraksi, perhekoiraksi jne. onkin yleisellä tasolla esitettynä melkoisen absurdi. Ei ole olemassa mitään yhtä "kotityyppiä", ihmisten yksilöllisten elämäntyylien lisäksi myös mm. asuinympäristöt ja työelämä vaikuttavat olennaisesti siihen millaiseksi koiran arki muodostuu, mitä kaikkea aktiviteettia siihen esimerkiksi päivittäin kuuluu. Siksi paljon relevantimpaa olisi kysyä sopiiko lapinporokoira (tai joku muu rotu) sellaiseen kotiin ja perheeseen, jossa elellään arkea tavalla x ja tehdään asioita y ja z. Selvää on, että esim. porkkis rotuna ei välttämättä ihan jokaiseen elämäntyyliin loksahda mutkatta, eikä pidäkään. Siksipä koiraa hankkiessa pitäisi keskittyä siihen millaista koira-arkea haluaa ja voi elää ja suhteuttaa oma rotu- ja koirayksilövalinta siihen. Se, että jonkun rodun ulkonäkö miellyttää silmää ei siinä vaiheessa kamalasti lämmitä, mikäli koiran tarpeet ja ihmisen toiveet koiraa kohtaan ovat pahasti ristiriidassa - mitä (koti)koiraltaan haluaa, sitä kysymystä ei minusta voi oikeastaan koskaan liikaa miettiä.

Kotikoirat kävi piitsillä Englannissa



Toinen keskustelu - jossa helposti puhutaan toisten ohi - on se sopiiko lapinporokoira (tai jokin muu rotu) harrastuskoiraksi. Myös tässä mielikuvat näyttelevät suurta roolia: mitä ominaisuuksia kukin harrastuskoiraan konkreettisella tasolla liittää ja kuinka tuloksekas uran pitää olla, jotta koiraa voisi kutsua harrastuskoiraksi?   Jollekin hyvä harrastuskoira on koira, jonka kanssa voi ylipäänsä harrastaa kaikenlaista, jollekin taas koira, jossa on potentiaalia arvokisoihin ja ylimmille palkintopalleille saakka. Senpä vuoksi näissäkään keskusteluissa argumentit eivät aina kohtaa toisiansa. Mutta mitäs välilä sillä oikeastaan edes on, pääasia on se, että harrastuskoiraa itselleen etsivä ei huku muiden mielikuviin, vaan yrittäisi konkretisoida millaisia ominaisuuksia itse koiraltaan faktisesti toivoisi ja suhteuttaisi haaveilemansa rodun faktat ja näytöt siihen. Porkkiksista puhuttaessa nousee monesti keskusteluissa esille se, että porkkis on harrastusmaailman moniottelija, ei välttämättä ylintä huippua missään yksittäisessä lajissa, mutta kapasiteettia voi riittää useampaankin lajiin ja varsin hyviin suorituksiin. Ja niitäkin yksilöitä ja  koirakoita toki myös on, joilla tittelirivistöön kuuluvat korkeimmat koulutustunnukset, useammastakin lajista. (Kuten myös niitä, joista taitavinkaan kouluttaja ei saa leivottua kaveria koekentälle, vaikka mitä tekisi).

Patsastelua paikallaolossa Amsterdamissa














Myös työkoira (kuten myös työkoirataustainen) on  käsitteenä varsin ongelmallinen ja moniseleitteinen - töitä kun on koirallekin joka lähtöön (avustajakoira, huumekoira, opaskoira, metsästyskoira, paimenkoira, pelastuskoira...). Lisäksi siitä, että jotakin rotua on alunperin kehitetty ja ylläpidetty tiettyä tarkoitusta varten - vaikkapa avuksi tietyn elinkeinon harjoittamiseen - ei voi  tehdä sitä tulkintaa, että kaikki ko. rodun yksilöt olisivat nykyisin edes periaatteessa työkoiria.  Mitä vähemmän rodussa on näyttöä työkoiraominaisuuksista tänä päivänä, sitä enemmän työkoirastatus perustuu nostalgiaan ja mielikuviin siitä millainen rotu on joskus ollut ja mistä sen "työ" on koostunut. Senpä takia voidaan mennä pahasti metsään siinä vaiheessa, jos rotua/koiraa itselleen miettivä sokaistuu "työkoirastatuksesta" eikä mieti itse mitä työkoirana oleminen on kyseissä rodussa tarkoittanut ennen, mitä se tarkoittaa nykyisellään ja liittyykö näihin sellaisia ominaiksuuksia, joita itse koiraltaan toivoisi ja joiden kanssa pärjäisi. 

Melkein työkoiria?













Sopiiko siis lapinporokoira kotikoiraksi, harrastuskoiraksi tai työkoiraksi? Vastaus: riippuu kodista, ihmisen harrastushaaveista, sekä ajatellusta työkäytöstä. Esimerkiksi nykyisessä lapinporokoirapopulaatiossa on edustajia näistä kaikista rooleista. Omat porkkispoikamme ovat ensisijaisesti kotikoiria, koska meillä ei ole mitään erityistä tulostavoitetta taikka suunnitelmaa niiden osalta. Mutta olisiko niistä myös harrastuskoiriksi jonkun lajin kärkeen tai työkäyttöön, se onkin sitten jo ihan toinen kysymys, johon vastaaminen edellyttäisi sitä, että niiden kanssa treenattaisiin  tavoitteellisesti ja käytäisiin aktiivisesti kokeissa,  tai koulutettaisiin niitä jotain tiettyä työtehtävää varten.

Olipa kyseessä mikä tahansa rotu, kyse onnistuneessa koira-ihmissuhteessa on toki aina myös siitä kuinka paljon ihminen itse voi/haluaa joustaa toiveissaan koiran yksilöllisten ominaisuuksien mukaan. Onko katastrofi, jos kotikoiraksi ajateltu koira onkin ihmisarka,  harrastuskoiraksi ajateltu ääniherkkä ja työkoiraksi ajatellulla jokin fyysinen ominaisuus, jonka vuoksi siitä on energiseksi kotikoiraksi, vaan ei työkäyttöön? Mitä vähemmän mahdollisuuksia  joustamiseen, sitä tärkeämpää on vastustaa kaikkialla vaanivaa pentukuumetta ja yrittää pitää pää kylmänä omaa koiraa hankkiessa. Helppoahan tämä ei toki ole, sen tietävät kaikki, myös treenilinjaisten kirjuri.

Jk. Vaika rotuja on valittavaksi vaikka kuinka + erilaiset rotuyhdistelmät, tuntuu valitettavasti siltä, että yhä useammin olennaiseksi karsintakriteeriksi muodostuu ko. rodun/rotujen terveys. Ja terveydellä ON merkitystä, onpa hankkimassa kotikoiraa, harrastuskoiraa taikka työkoiraa.


7.9.2014

Kesä meni, syksy tuli, mutta ei haittaa!

Alkukesän koleuden jälkeen tuli meidänkin uusille kotikulmille ihan mahtava hellejakso! Ja siitähän tuli nautittua nyt aivan erityisesti, koska matkaa uimapaikalle omalta pihalta on todellakin vain kivenheitto. Toisaalta mikään superhelteiden superfanittaja en ole, koska niillä keleillä ei paljon jaksa mitään tehdä. Heinäkuu meni siis koko perheellä pitkälti päivät loikoillen ja vasta iltamyöhään lenkkeillen etenkin, kun päätettiin pitää samalla taukoa remontista. Mutta ei me sentään ihan laiskanpulskeita koko ajan oltu, tässä pikakelauksella muutama otos kesäkuulumisia.

Olennaisin saavutus kesällä taisi olla koko perheen laatuajan näkökulmasta aidan pystyttäminen (tosin vasta tilapäinen verkkoaitaviritelmä ehdittiin tehdä). Aita mahdollistaa koirien vapaan liikkumisen sisään ja ulos, kun ei tarvitse huolehtia siitä kuka laumaantuu kenenkin kanssa ja raikaako kylä porkkispoikien haukusta - kauriita täällä nimittäin riittää! Vielä ei likimainkaan koko pihaa ole aidattu, mutta jatketaan projektia ensi keväänä. Pääasia on kuitenkin se, että onpahan porkkispoijilla taas myös mahdollisuus ns. vapaapainiin omallakin pihalla koska vaan. Hauskana yllärinä löydettiin paikallisesta museosta piirustus pihastamme liki sadan vuoden takaa, jonka mukaisesti pyritään pihan kunnostus tekemään.





Käytiin heinäkuussa perinteisellä muutaman päivän kesäretkellä Kangasniemellä, Sagan mökillä. Saga on Kaikun ykköslempparikaveri ja sai Kaikulaisen jopa melkein uimaan (meidän karut arktiset porkkispojathan eivät kovinkaan vapaaehtoisesti tassujaan kastele). Mikäs se on istuessa iltaa järven rannalla hyvien ystävien kanssa ja antaessa koirienkin viettää laatuaikaa keskenään. Saga on myös hyvä muistutus siitä kuinka pienessäkin koirassa on koiraa ihan siinä missä isossakin, aivan mainio tyyppi kertakaikkiaan!





Suurempia reissuja ei tänä kesänä tehty, mutta sen sijaan harrastettiin kotona majatalon pitämistä varsin ahkerasti. Kavereita kävi viikoittain (yö)kylässä, sekä koirien kanssa että ilman, juhannuksesta elokuun puoleen väliin saakka. Uusi koti mahdollistaa myös sen, että nyt miespuolisetkin koirakaverit voidaan majoittaa ilman megalomaanisia säätöjä, mikä on kyllä vallan kiva juttu! (Toisinaan hyvät tyypit nimittäin harmillisesti hankkivat itselleen urospuolisia koiria). Erityisesti meidän Arppa ei tule toimeen saman sukupuolen edustajien kanssa varsinkaan omalla reviirillään (mikä on monelle porkkikselle hyvinkin tyypillinen juttu).

Sissi kävi kylässä useampaankin kertaan ja jäi myös pitkäksi viikonlopuksi hoitoon omien ihmistensä ollessa pitkin poikin maailmaa. Suurin haaste lähes 13 vuotiaan borderterrien hoitamisessa oli se, että päiväuniajat olivat hyvin ehdottomat. Joten lenkille oli ihan turha yrittää väärinä aikoina lähteä. Sissiin molemmat porkkispojat ovat tutustuneet jo pikkupennusta saakka, joten mitään koirien välisiä säätöjä ei tarvinnut tehdä. 


Säännöllisä kesävieraita ja muutenkin kavereita ovat toki kaksiulotteiset taruolennot, Fauna ja Flora. Porkkispojat suhtautuvat viehkeisiin neitokaisiin ikään kuin kunnioittavalla hämmennyksellä, niin erilaisia ne ovat (vinttareissa on kyllä sitä jotain myös omaan silmään!)


Vakiotreffikavereita ovat myös viehkeät blondit Hertta ja Emma, tosin daamit majailevat nykyään vaihtelevasti Upsalassa ja Tartossa, joten yhteydenpito on jäänyt vähemmälle. Mutta ehtivätpä reissuillaan pariksi päiväksi kyläilemään hekin. 


Itse piipahdin pikaisesti maailmanvoittajanäyttelyssä. En ole vuosiin käynyt katselemassa näyttelyitä ja kyllähän messarissa tuli väkisinkin myös mieleen koko massiivinen koirabisnes kaikkine lieveilmiöineen. Koiraihmissosiaalisena tapahtumana näytelmät ovat toki aina kivoja juttuja, nytkin tuli tavattua  pitkästä aika useampaa koirakaveria vuosienkin takaa. Hetken ehdin myös ihastella toko-näytöstä. Mutta edelleenkään en kertakaikkiaan tajua miksi esimerkiksi maksaisin siitä, että joku kertoo onko koirallani korvat kivasti päässä, tai sopivankokoiset tassut. Kun ei sillä asialla ole itselleni mitään merkitystä.  En myöskään ole lainkaan kiinnostunut siitä tiedosta onko jonkun täysin tuntemattoman ihmisen mielestä kaverin koira kauniimpi tai rodunomaisempi kuin oma(t) koirani. Lisäys: koiraelämääni on myös joskus kuuluneet näytelmät, mutta enää en vaan jaksa niistä itse innostua.


Kesään mahtui myös vähän huolta, Arwolla nimittäin pamahti päälle hermopinne etupään alueella, eikä se millään meinannut entisin konstein laueta. Kyseessä on noidannuolityyppinen kipu, joka on yleensä hoitunut parin päivän Rimadyl-kuurilla, mutta nyt "rimppa" ei tuntunut millään helpottavan kunnolla. Joten eipä muuta kuin lääkäriin ja koko koira kuvauksiin - pelättiin nääs tietysti, että nyt on Arpalla jotain ihan muuta häikkää. Arwo on kuvattu etupäästään vuosia sitten juuri tästä samasta syytä, mitään selittävää tekijää ei silloin löydetty. Nyt päätettiin samalla rauhoituksella kuvata ihan koko koira, tassuista kirsuun ja kirsusta hännänpäähän saakka, nikama nikamalta.

Uutiset olivat pääasiassa hyviä: mitään viitteitä iän mukanaan tuomista kulumista (esim. nivelrikkoa) ei havaittu yhtään missään: selkä, lonkat, kyynärät jne. kaikki ihan priimaa.  Kuvanneen lääkärin mukaan Arpan luuosto ja nivelet ovat edelleen kuin nuorella koiralla, mitä hän piti varsin hämmästyttävänä asiana. Mikä on toki hyvä asia siitäkin näkökulmasta, että nuorempana Arppa harrasti vuosia säännöllisesti sekä agia että raunioetsintää ja oli aikamoinen koheltaja. Sen sijaan syy näihin satunnaisiin pinteisiin saattaa olla se, että niskanikamien 4 ja 5 väli on aavistuksen pienempi kuin sen pitäisi olla. Mitään sille ei voida tehdä, mutta koska asia on tähän saakka vaivannut maksimissaan yhteensä n. viikon vuodessa ja hoito on ollut helppo ja toimiva, asian kanssa voidaan elää edelleenkin. Yritämme omalta osaltamme huolehtia paremmin siitä, että niskaan ei kohdistu yksipuolista rasitusta. Samalla reissulla katsottiin myös Arpan kaikki veriarvot ja kuvattiin sisäelimetkin siltä varalta, että sieltä löytyisi jotain, mutta täysin terve koira myös näiltä osin. Joten iloisissa tunnelmissa saatiin juhlia Arwon 11 v. synttäreitä. Toivottavasti meillä on vielä monta, monta yhteistä vuotta edessä!



Tässäpä kesäkuulumiset - ja tervetuloa syksy! Kynttilät, punaviini ja villasukat, kirpeät aamulenkit, lokakuun huikaisevat värit, marraskuun seesteinen melankolia, ensimmäiset pakkaspäivät ja joulun odotus. Tosin ihan silkkaa seesteistä nautintoa ei syksy taida olla, koska huomenna alkaa remontin seuraava iso vaihe, joka pitää hoitaa normiarjen ohessa. No, levätään sitten jouluna.


14.7.2014

Mitä koiraltaan haluaa?

Siinä vaiheessa, kun perheen nuorin koira siirtyy ikänsä puolesta veteraaniluokkaan, alkaa kummasti tuo katala PeKu väijyä siellä ja täällä. Näin ainakin meillä. Kaiku on parin viikon päästä 7 vuotta ja Arwo täyttää kuukauden päästä jo 11. Näin ollen siitä on faktisesti jo varsin pitkä aika, kun kotona on viimeksi ollut rakastettavan-ihastuttavan-raivostuttavan-suloinen pentukoira. Meillä tuo karmea PeKu on aiheuttanut mm. tihentynyttä vierailua erilaisilla partacollie-foorumeilla (jep, partikset pysyy yhtenä lempirotuna takuulla aina), tarkempia silmiä myös tulevien lapinporokoirayhdistelmien osalta ja ylipäänsä sen miettimistä millainen koira meille seuraavaksi tulee. Ja milloin? Mitä koiraltamme toivomme, millaista elämää elämme ja millainen tyyppi tällaiseen systeemiin parhaiten solahtaisi? Tässäpä pikainen kuva-analyysi. Ja samalla myös viimeaikaisia kuulumisia.

Koska sekä koirattomien(kin) kavereiden kyläilyt kuin myös kaikenlaiset remonttihärdelit (ja tilapäiset muuttamiset mm. ulkomaille) taitavat kuulua aika lailla meidän arkeen myös jatkossa, koiran pitäisi kestää stressaamatta sitä, että kaikenlaisia ihmisiä tuppaa ovista sisälle, vaikkapa säätämään patteriventiileitä, kuten alla olevassa kuvassa. Porkkispojat käyvät toki ovella moikkaamassa, mutta kun tyyppi on kerran nähty, sen jälkeen se saa tehdä ihan mitä vaan - ainakaan ei kannata jättää hyviä unia sen vuoksi kesken! Ja kyllä, molemmilla on testatusti myös puolustushalua ihan kiitettävästi, että mitään lapasia ne eivät kuitenkaan oikeasti uhkaavassa tilanteessa suinkaan ole. Mikä on hyvä asia se. Mutta kyky ottaa rennosti tilanteessa kuin tilanteessa on ominaisuus, jonka mieluusti haluaisin myös seuraaville koirille.




Maallemuuton jälkeen koirien arki on ollut paljon enemmän ulkoilmaelämää ja ympäristössä tapahtuu kaikenlaista, jota kunnon vahtikoiran pitää toki tarkkailla. Muuten peurat, kissat ja jopa oravat saattavat jäädä kokonaan huomaamatta! Eikä sellainen toki käy lainkaan päinsä!  Mikäs sen hauskempaa kuin se, että koiran kautta tulee itsekin paremmin tietoiseksi siitä mitä kaikkea ympäristössä tapahtuu. Tietynlainen eloisuus ja ympäristöherkkyys ovat siis myös oikein toivottavia ominaisuuksia.   Ja eloisa eläinhän tarkkailee ihan viime sekuntteihin saakka, kunnes uni vie lopulta voiton - Kaikun unen syvyys ja todennäköinen hetki siihen, että kuono kopsahtaa maahan on nähtävissä alahuulen lerpatusasteesta (kuva alla). Arppa on ratkaissut vahtikoiran nukahtamisongelman sillä, että päivätorkut otetaankin kynnyksellä (alempi kuva).  Näin on ainakin teoreettinen mahdollisuus siihen, että heräisi, jos vaikkapa naapurintäti tai naapurin kissa olisi tulossa kylään.  



Yksi syy siihen, että meillä ylipäänsä on koiria on se, että koira liikuttaa. Sekä mieltä että kehoa. Aktiivisuutta saa siis olla ja  mielummin  opetan koiraani kulkemaan vetämättä hinnassa kuin vedän koiraa hihnassa perässäni. Koiralla saisi olla myös omasta takaa sen verran vaatteita, että sitä ei tartte pukea, oli sää mikä oli (ja kumpikaan meistä ei ole mikään varusteholisti, joten mitä vähemmilä tavaroilla koirienkin kanssa selviää, sitä parempi). Ja erityisen suotavaa on turkki, joka ei mene miksikään, vaikka koira kävisi lenkillä rypemässä jossain ja josta ei tartte sisääntultaessa poimia tuntitolkulla risuja (tässäpä yksi syy edelleen siihen miksi partista ei taida meille kuitenkaan enää tulla. Huokaus). Ja koska itse tykätään bongailla erilaisia paikkoja, koirakin saisi olla perusreipas tapaus, joka ei turhia aristele vaikkapa erilaisia alustoja, kuten esimerkiksi alemmassa kuvassa Mustion järvellä heiluvaa "puupolkua".




Mitään helppoa kouluttavuutta ei tartte koirassa olla, ihan normikoira tässä mielessä riittää. Älykkyys, omapäisyys asioiden soveltamisessa ja jopa luupäisyys ovat enemmänkin toivottavia, hauskoja ominaisuuksia, kun ei tässä mihinkään palkintopalleille olla todella missään harrastuslajissa tähtäämässä. Ja jos haluaa kouluttaa koiraa yleensä ja kehittää itseään kouluttajana, mikä tahansa koira käy kyllä siihen. Haasteet ovat kunkin kanssa omanlaisiaan. Ehkä kuitenkin mielummin haluaisin jatkossa(kin) koiran, jossa on tasapainoisesti yhtä ja toista ja joka pysyy kasassa kuin koiran, jolla on valtava vietti johonkin yhteen asiaan ja jonka palikat meinaa sen vuoksi helpommin levitä. En myöskään ole kamalan innostunut pitämään jatkuvana sisustuselementtinä noita jokaiselle koiraperheelle tuttuja asioita - vihreitä kompostikehikoita - tai muutenkaan säätämään kotona liikoja sen suhteen missä koirat saavat olla ja missä eivät.  Nykyisille porkkispojille riittää onneksi arjen aika monissa tapauksissa vain pieni vihje jostakin asiasta - kuten vaikkapa siitä, että vastamaalatulle alueelle ei toistaiseksi saa mennä, kuvassa alla ns. kierrätettävä koiraportti ;-) .  Tosin jos lattialla ko. kuvassa loikkisi orava saatika vieras uroskoira, saattaisi "vihje esteestä" olla hieman liian pieni...että viettinsä kullakin. Mutta yleisesti ottaen tasapainoinen koira jolle menee viestit perille, on arjessa vallan kiva asia.


Erittäin tärkeä ominaisuus meidän koiralle on toki se, että se on hauska! Että sillä on oma tahto ja omat omituiset huvinsa, joita hämmästelemällä ihmisten maailman angstit katoavat taivaan tuuliin, koska naurattaa.  Koiralla pitää olla näin siis myös kykyä kouluttaa meitä sopivalla tavalla. Ylemmässä kuvassa Kaiku toimii oma-aloitteisesti mankelina, alemmassa käydään Arpan kanssa tuijotuskilpailua siitä missä on porokoiralle luontainen pesä. Hauskuus on kyllä oikeastaan ihan kaikkien koirien ominaisuus, jos vaan antaa  persoonallisuuden päästä esille. Että siinä mielessä tämä toive koiran ominaisuuksista ei kamalasti esimerkiksi rotukirjoa vielä rajaa.



Tässäpä meidän keskeisiä toiveita koiralle noin yleensä. Tavallaan aika vähän, toisaalta aika paljon, jos ajattelee, että kaiken edellytyksenä se, että koiralla on piuhat päässä about oikein. Ja jos ihan täydellistä koiraa saisi toivoa, niin edellisten lisäksi ripaus koirasosiaalisuutta ja ei lainkaan riistaviettiä olisivat vielä ns. pisteitä iin päällä.

Ai miltä sen koiran pitäisi näyttää? No sen suhteen lähes mielikuvitus on vain rajana mikäli puhutaan kuitenkin kokoajan terverakenteisista koirista. Ja vaikka meillä olisi uuden koiran suhteen ties vaikka mitä haaveita, sekin on hyvä muistaa, että pentukoira ei koskaan lupaa meille yhtään mitään muuttaessaan osaksi arkeamme. Vasta yhteisen elämän kautta selviää se millainen ihmis-koiratiimi tällä kertaa rakentuu.  Uusi koira, uudet kujeet, niinhän se on.

Odotamme siis jännityksellä millainen tapaus meidän seuraava koira onkaan - ja koska Hän tulee.




6.6.2014

Maalla majaillaan, totuttelua uuteen normiarkeen

Kohta ollaan kuukausi asusteltu maaseudulla ja hämmästelty uutta kotia ja ympäristöä. Kuherruskuukautta tässä vasta kuitenkin elellään, koska menossa on myös massiivinen remontti. Talomme on lähes 200 vuotta vanha ja sen remppaaminen oikein vanhoja rakennustapoja kunnioittaen onkin ihan oma juttunsa, joka vie tehokkaasti sekä aikaa että ajatuksia. Paljon on siis näillä seuduilla vielä asioita, joihin ei olla lainkaan ehditty perehtyä. Mutta onpahan ehditty jo ihmettelemään kosken kohinaa, kesäiltojen lintukonserttia, lepakoita tuulettomassa yössä jokisuvannon yllä, peuroja omalla pihalla (!) ja yritetty tunnistaa maasta kurkottavia kasvinalkuja, sekä tehdä jonkinlaista pihasuunnitelmaa. Talo tuntuu hyvältä, joten kotiutuminen ei ole ollut sinänsä vaikeaa.  Kotiutumista tietty helpottaa se, että hyviä ystäviä asustelee kävelymatkan päässä. No, aika näyttää oliko tämä meidän juttu vaiko ei - näitä asioitahan ei voi tietää ellei kokeile. Ajatus ns. lopullista kodista on muutenkin meikäläiselle aika vieras, uudet maisemat ja kokemukset ovat aina myös ihan tervettä itsetutkiskelua. 

Entäs koirat? Kuvat saavat puhua puolestaan sen osalta millaista koira-arkea on toistaiseksi vietetty. Siinäkin elellään kyllä vasta kuherruskuukautta, monessakin mielessä. 


















Lenkit ovat niin leppoisia tätä nykyä, että kyllähän siitä hymy tulee naamaan väkisinkin. Kaunita maisemia ja vain satunnaisia koirakohtaamisia. Mutta ehkäpä juuri tästä syystä ne satunnaiset kohtaamiset ovatkin täällä varsin tunteita herättäviä. Kaupungin ärsyketiheässä ympäristössä koirat joutuvat aina myös patoamaan reaktioitansa, nyt tuntuu siltä, että porkkispojat ovat silkkaa hämmästelyä ja ihmettelyä ties vaikka mitä kohtaan. Kaikulle esim. sukelteleva kuikka oli aivan mahdottoman mielenkiintoinen juttu, jota piti jäädä pitkäksi aikaa hämmästelemään.

Valehtelisin, jos väittäisin...että porkkispojat ovat tällä hetkellä käytökseltään mallikelpoisia - juu eivät ole - pikemminkin iloisia rasavillejä tutkimassa uteliaana kaikenlaisia asioita. Kaikun yliäänikiljahdus kaikuu varsin helposti kylänraitilla, jos vastaan tulee jotain superkiinnostavaa. Ja toki on pakko myöntää, että taitaa näillä olla myös aika paljonkin energiaa säästössä, kun ei pahemmin olla edes kotitokotusta ehditty/muistettu/jaksettu työ- ja remppakiireiden lomassa kunnolla tehdä, ainoastaan pikkujuttuja lenkeillä ja vähän naksuttelua kotona.

















Koirille ihan parasta helteisinä kesäpäivinä on kuisti, jossa voi varjossa ottaa torkkuja pienessä tuulenvireessä.  Eikä me ihmisetkään nyt kamalasti kuistista valiteta ja olla pahoillamme. Itse asiassa kuisti oli yksi olennainen tekijä, joka sai ihastumaan koko taloon.























Vesi on meille tärkeä auinympäristön juttu, kumpikaan koirista ei varsinaisia vesipetoja sen sijaan ole.  Onpahan ihan vieressä kuitenkin paikkoja joissa nekin voi käydä vähän "kalassa."  Kunnollisia uimapaikkoja piisaa kaikille, lähin iso järvi on sadan metrin päässä. Vaikka taidan olla itse enmmän meri- kuin järvityyppiä, niin kyllähän järvessä on myös oma ihana juttunsa (kuten tuoksut!)























Ihan kaikki fasiliteetit eivät ole koirien kannalta vielä kunnossa. Aita nimittäin puuttuu, toivon mukaan ehditään tehdä se juhannukseksi valmiiksi. Aita antaa kummasti itsellekin vapauksia, kun ei tarvitse olla silmät selässä käskyttämässä koiria pois mahdollisesta peurajahdista. Ja peurojahan tosiaan riittää! Joten siihen saakka koirat joutuvat vain haaveilemaan vapaasta kirmailusta omalla pihalla. Etenkin, kun pitää vielä raivata pihaa huolella kaikenlaisen vanhan rojun ja lasinsirujen varuilta.

Muutama päivä sitten käytiin fb-seinällä hyvää keskustelua lemmikkikoirien (tai oikeastaan koiraihmisten) ja luonnonvaraisten eläinten välisestä suhteessa. Siitä tuli mieleen taas monta juttua, jotka täällä maaseutuympäristössä konkretisoituu ihan eri lailla kuin kaupungissa. Mitä olisi ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä koiranomistaminen, siinäpä pähkinä purtavaksi, johon ajattelin lomalla yrittää tarkemmin tarttua.

8.5.2014

Kotia kohti: muutto

Muutto. Tuo ihana asia, joka sekoittaa allakan perinpohjin ja korventaa hermot. Mutta ei auta, se on käsillä nyt. Tarkalleen ottaen tulevana viikonloppuna siirtyy loputkin tavarat uuteen kotiin. 

Vaikka yhtälö muutto (x 2, koska myös mökki on muutettu) + työtyöt + uuden kodin remppa tekee allakasta ihan mukavan täyttä, ollaan jopa ehditty aavistuksen harrastaa sosiaalistakin elämää kaiken säätämisen lisäksi. Wappuna saatiin kaikki vieraita uuteen kotiimme keskelle remppaa. Wapun kunniaksi myös wappumaiset värit seuraavissa otoksissa. 

"Anna täti sitä tippaleipää NYT HETI tänne!" 















Massiivinen remppa ja koirat ei ole yhtälönä kaikkein hauskin, onneksi porkkispojat ei vähästä hätkähdä. Hauskaa myös katsella kuinka koirat ottaa uutta tilaa haltuun.



















Aika moni lapinporokoira osaa täydellisen mielensäpahoittajailmeen. Meidän Sirkka-Liisa osaa myös syyllistää katseellaan omat ihmisensä aika taidokkaasti: "kurjaa, tylsää, en tykkää." Joten onhan tässä ollut sellainen useamman viikon kroonistuva olen huono koiraihminen - fiilis, kun peruslenkkien lisäksi ei kamalasti muuta ole ehtinyt tehdä (ja lenkkien päivätavoitteet kilometreissä on kiireessä nekin helposti vähän sinnepäin). Pientä naksuttelua ja lenkeillä pari temppua, siinä se. Kiireellisyyslistassa alkaakin olla seuraavaksi aika kärjessä oman pihan aitaaminen, niin saavat koirapolot olla myös ulkona vapaammin. Uusi kotimme on varsinaisella peura-alueella ja lähes joka ilta perujoja paineleekin pihan poikki. Suotavaa kuitenkin olisi, että arkemme sulostuttajat eivät moisen lauman matkaan lähtisi.



















Omassa talossa asumisen hyvä puoli on eittämättä se, että vähän äänekkäämmätkään sisäpainit ei naapureita haittaa. Vintiltä uuteen kotiin roudattu vanha ja tuttu matto osoittautuikin kerrassaan mainioksi painialustaksi!


















Tunnelmat uudesta kodista on hyvät. Koira-arki helpottuu ehkäpä miljoona kertaa, kun tilaa on kaikkialla, toisaalta takuulla tulee myös ikävä nykyisiä kotikulmia. Mikäli asiat sujuvat suotuisasti, jonkinlainen koti meillä tulee olemaan myös jatkossa kaupugissa, vaikka pääsääntöisesti kylätaajamassa majaillaankin. 

Ai treenit? Jep, yhdet kimppatreenit on jopa saatu aikaan. Ja hyvin meni, koska ohjaajilla oli niin paljon puhuttava toistensa kanssa, kun ei oltu nähty pitkään aikaan, että kukaan ei ehtinyt edes teoriassa sössiä mitään koiransa kanssa ;-).

(Ja aika paljon kaikenlaisia koira-aatoksia on edelleen mielessä päättyneen reissun jäljiltä. Jahka elämä tästä asettuu, niin niitä on tarkoitus raapustella esille)


8.4.2014

Hyvä reissu ja onneksi tuli tehtyä!

Kotona ollaan. Tosin kotona oleminen on suhteellista, koska muutto häämöttää kuukauden päästä. Siihen saakka käppäillään kuitenkin tutuissa lenkkimaisemissa. Tulevaisuudessa porkkispojat saavat jokaiseen arkipäiväänsä kunnon pihan ja kilometrikaupalla leppoisia lenkkimaisemia, ihanaa metsää ja myös uimapaikan ihan oman pihan kulmilla. 

Reissu oli hyvä - kannustan kaikkia edelleen (työ)matkailemaan koirien kanssa, mikäli muu elämä antaa siihen mahdollisuudet. Sen verran on nyt kiirusta muuton ja kahden kodin tyhjennyksen vuoksi, että palataan yksityiskohtiin myöhemmin. Alla pari kuvaa siitä miten meidän perheessä suhtauduttiin pitkään laivamatkaan viimeisenä reissupäivänä. Kyllähän tällaiset reissut ovat aikamoisia luonnetestejä samalla - ihan kaikille perheenjäsenille.

















19.3.2014

Kotiinpaluun aika ja kiteytys Hollannista

Viimeiset päivät Hollannissa menossa. Edessä muutama tuhat kilometriä ajoa pitkin poikin Eurooppaa + vähän laivassa kököttämistä, ja kutakuinkin viikon päästä ollaan takaisin kotona. Vaikka juuri nyt ajatus pitkistä ajopäivistä ja hotelliyöpymisistä rasittaa, niin onpa kyllä ihana palata takaisin tuttuihin maisemiin! Huolimatta siitä, että edessä siintää lähes samantien uuden kodin mittava remontti ja muutto, joten ei tarvitse miettiä millä jutuilla sitä päivänsä täyttäisi. Mutta sen(kin) suhteen odotukset ovat pelkästään positiiviset.

Hollannissa on kyllä ollut erittäin helppoa ja kivaa koirien kanssa. Kuten Englannissa, koiraa saa pitää täällä vapaana vaikka ja missä - jos se ei aiheuta muille häiriötä. Lenkkimaastoissa riittää valittavaa, koska kaupunkirakenne on tiivis ja kaupungin ja maaseudun raja on selvä. Pystyy siis nappaamaan molemmista ns. parhaat puolet. Ei ole sitä epämääräistä välitilaa, joka ei ole oikein kumpaakaan. Suosittelen Hollantia kyllä lämpimästi myös koirien kanssa matkailuun - ja muutenkin, tietty.

Tässä kuvassa näkyy hyvin se kuinka kätevän leveitä jalankulku- ja pyöräilyväylät täällä ovat.  Kaikenlaisille kulkijoille on tilaa ja kaikenlaisia kulkijoita pystyy myös tarvittaessa hyvin väistämään. Ero Englannin kotikulmiin on tässä kyllä huima ja Hollannin eduksi. Vasemmalla lammaslaidun, puurivistön takana autotie.



















Koska olemme majailleet ns. Hollannin "vuoristo- ja metsäalueella" (lainausmerkit siksi, että suomalaisittain ajateltuna tämä ei nyt ihan kuitenkaan varsinaista vuoristoa ole, normimäkiä pikemminkin),  maisemat ovat olleet myös aika kivoja. Metsät ovat tietty hyvinkin erilaisia meikäläisiin metsiin verrattuna, koska pääosa puustosta on erilaisia jaloja lehtipuita. Alla muutama otos meidän lempipaikoista ja näkymistä koiralenkeillä. Lähimetsä osoittautui käytännössä aavistuksen haastelliseksi, siellä majailee nimittäin paitsi peuroja, myös villisikoja! Joten koirat eivät ole saaneet vilistellä siellä vapaana ihan niin paljon kuin aluksi ajateltiin. Ei nimittäin tee mieli hukata koiria Hollantiin villisika- taikka peurajahdin merkeissä.



















Koska tämä kolkka Hollantia on niin lähellä Saksaa ja ennen muuta saksalaista viinialuetta, on meidänkin kylässä parikin omaa viinitilaa. Ja toki viiniköynnöksiäkin sai mennä ihmettelemään koirien kanssa. Paikka osoittautui myös oivalliseksi senkin puolesta, että koirilla oli sekä mahdollisuus että tilaa juosta. Alemmassa kuvassa tosin pidetään viinitilalla pieniä sulkeisia paikallaolon merkeissä. Huomatkaa Kaikun erittäin meditatiivinen ilme. On se kyllä aika mainio otus! 































Veikeää näillä kulmilla on myös se, että varsin monilla on kotipihallaan kanoja, hanhia ja kääpiövuohia. Aitaukset on todella isoja, tai sitten koko porukka on vapaana koko pihalla, yhdessäkin talossa vuohet ja koirat on sulassa sovussa pitkin poikin puutarhaa. Myös kylän keskustassa on iso aitaus, jossa on edellisten lisäksi myös kaneja, joutsenia ja riikinkukkoja. Joutsenet ja riikinkukot eivät tosin aitauksissa pysy, vaan niitä on vähän siellä sun täällä. Kaupungin laitamilla laiduntaa myös paljon pieniä poneja, jotka ovat kyllä söpöimpiä ikinä! Mikä lie niiden tarkoitus, vaikea sanoa.


























































Karut arktiset paimenkoirat vaikuttavat hyvinkin täällä viihtyvän ja aika kätevää arjen kannalta on pieni oma, kokonaan aidattu piha, jossa voi vähän kelliä nutrsilla ja ottaa pienet painit. Ja koska täällä on ollut harvinaisen lämmin maaliskuu (lähes +20 toisinaan), ollaan itsekin kyllä osattu ottaa ilo irti pienestä pihastamme. 

Kerran sohvakoira, aina ja joka paikassa (myös) sohvakoira, sanoo Arppa. 














Hauskana kokemuksena saatiin ihan yllärinä nelipäiväinen "vappu". Täällä oli maaliskuun alussa karnevaali, joka tarkoitti käytännössä aikuisten naamiaisia. Juhlan avajaispäivänä seurattiin kotikadulla monta tuntia ties vaikka kuinka huikeita rakennelmia ja yritettiin arvailla millaista sanomaa kukin ryhmä viestii. Mainiointa katukuvan kannalta oli kuitenkin se, että muutaman päivän ajan saatoit koiralenkillä törmätä koiranulkoiluttajaan, joka oli esim. pukeutunut pornahtavaksi tarjoilijaksi, hirveksi tai papiksi, myös kaupan kassajonot oli aika vinkeitä, kuka missäkin asussa odotti vuoroaan. Homman nimi oli siis se, että ihmiset tekivät arkisia hommiaan ihan normisti, mutta pukeutumiskoodi oli sekä sangen villi että vapaa. Olipa kyllä aika vinkeä juttu!









































































Haastavinta porkkispoikien kanssa on arjessa ollut se, että täällä on aivan älyttömästi kissoja, niitä käy kylässä myös meidän pihalla. Joten olemme joutuneet hieman "neuvotteleman" siitä saako kissoja jahdata. Moisesta vääryydestä seuraa tietysti syyllistävä, murjottava katse, jonka esittämisessä erityisesti vanhempi paimenpystykorvamme on kunnostautunut. Siinäpä ne haasteet toisaalta ovat olleetkin.  


















Kaiken kaikkiaan täällä on ollut hyvin leppoisaa ja kivaa arkea. Kirsikkapuut kukkivat ja omenapuut ihan juuri kohta, juusto- ja viinikauppa löytyy kulman takaa ja ihania lounassalaatteja saa todella edukkaasti lähikaupasta. Ja ainakin nyt näyttää siltä, että myös töiden osalta tavoitteet on saavutettu (tosin itse alkaa kyllä olla myös jo pienen loman tarpeessa, koska kyllähän sekin väsyttää ihan eri lailla, kun käyttää koko ajan muuta kuin ädinkieltään). 

Muutama lenkki vielä täällä, sitten kamat autoon ja menoksi kohti kotia! Jiihaa, näin se vierähti lähes 7 kuukautta muilla mailla aivan älyttömän nopeasti. Ja ollaan taas monta kokemusta rikkaampia.